"Sentähden te riemuitsette, vaikka te nyt, jos se on tarpeellista, vähän aikaa kärsittekin
moninaisissa kiusauksissa,
että teidän uskonne kestäväisyys koetuksissa havaittaisiin paljoa kallisarvoisemmaksi kuin
katoava kulta, joka kuitenkin tulessa koetellaan ja koituisi kiitokseksi, ylistykseksi ja
kunniaksi Jeesuksen Kristuksen ilmestyessä". (1. Piet. 1:6-7)
Kun purjelaiva lipuu veden pintaa, silmä näkee valkeat, hohtavat purjeet, korkealle
taivaansineen piirtyvät mastot ja valossa kylpevää aluksen kantta.
Silmä ei näe pohjan kolhuja, ei karikivien viiltämiä haavoja, eikä lastiruuman painoja. Silti ne
ovat. Purjehtimisen vakauteen nuo painot ovat tärkeitä ja se, että paino on jaettu oikein.
Kun kirjoitan elämänmatkani varrella Jumalan avun kokemisen hetkistä, teen sen nöyrin ja
kiitollisin mielin. Kunnia kuuluu Kuninkaalle, joka vanhurskaasti hallitsee.
Kymmenen vuotta uskoontuloni jälkeen Herra kutsui meitä perheenä elämään Hänen
armossaan ja huolenpidossaan. Nyt kutsusta on kulunut toiset kymmenen vuotta, ja koen
niin, että Jumalan lasten uskonvahvistukseksi ja Jumalan kunniaksi raotan muistojen ovea
perheemme kokemiin Jumalan ihmeisiin.
Tahdon vielä korostaa sitä, että meillä jokaisella on oma tiemme ja oma latumme, ja tämä on
sitä, mihin Jumala armossaan on meidät sisälle kutsunut. Olipa tehtäväsi tai paikkasi missä ja
minkälainen tahansa, niin ole uskollinen ja luota Herraan.
Koetuksen hetkissä, joista kirjoitan, on lohtunani ollut ajatus, ettei Raamatussa ole yhden
yhtään Jumalan pettämää ihmistä, ja tuskin hän meidän kohdallammekaan poikkeusta tekee.
Samoin meitä on lohduttanut Jumalan pyhät, jotka ovat edeltä kulkeneet tätä tietä. Yrjö
Müller, Watchman Nee ja moni moni muu.
Parhain tien viitoittaja kuitenkin on Herra, joka Henkensä kautta kuljettaa lapsiaan.
Tällä tiellä kasvaa kokemisen kautta todeksi Jumalan Sana "Herra on minun Paimeneni, ei
minulta mitään puutu".
-----------------------------------------------------------------------------------------------------------
Bensattomalla autolla ja auton katsastus
Autojen kanssa on monet uskonkoetukset koettu. Valkealassa oli tosi ahtaita vaiheita, kun ei
ollut bensaa, tai sitten sitä muutama litra oli tankissa. Ihmiset soittivat, kyläyhteisössä kun
oltiin, kyytiä kokoukseen, kauppoihin, hautausmaalle ja minne milloinkin. Olin vakaasti
päättänyt, etten paljasta ahdinkoamme, ja usein olin saanut pienellä mustalla pahvilla peittää
bensamittarin valon, ettei se kiiluisi ihmisten tietoisuuteen. Koskaan Herra ei sallinut bensan
loppua näillä kyydityksillä, jotka usein kuitattiin kiitoksella ja siunauksen toivotuksella.
Kerran talvipakkasella, yksin ollessani, bensa loppui keskelle kylää, pikkutien viereen.
Kävelin kysymysmerkkinä kotiin. Auto oli siellä kolme päivää. Ei ollut varaa edes litraa
kanisterilla hakea, että olisi saanut auton kotipihaan.
Uskovat kyselivät, ja vastasin aina samoin, että bensapuolella on joku häiriö, auto ei pysy
käynnissä. Jos olisin sanonut, että bensa on loppu, niin olisihan niitä avuliaita ollut
rahoineen, mutta olisin myös oikaissut pois Jumalan koulusta ja Hänen antamansa
pelastuksen ilmestymisestä.
Kan-kodilla, sen pikkutien päässä, oli asentaja hoidossa, ja hän tarjosi apuaan vian
paikallistamiseen ja korjaamiseen.
Kiitin kohteliaasti, ja sanoin odottavani Jumalan ihmettä. Lupasin joskus kertoa hänelle syyn
avun torjumiseen. (Puolen vuoden kuluttua hän lähti kannilta, ja silloin kerroin, ja me
rukoilimme toistemme elämään siunausta.)
Muuan sisko käveli pakkasessa meille ja toi tullessaan sprayta, mitä voi suihkuttaa, jos
kaasuttaja on jäässä. Hän arveli, että siinä oli syy. Otin sprayn vastaan ja lupasin kokeilla.
Kävelin pakkasessa autolle, ja kun olin luvannut, niin sumutin sprayta. (Tosin vain hiukan,
näön vuoksi, eturenkaaseen, koska tiesin, ettei siitä olisi apua.)
Herran nimessä suihkeen jälkeen menin autoon ja "kokeilin", mitä se oli vaikuttanut.
Starttasin, ja auto käynnistyi. Peruutin tielle ja ajoin auton kotiin. Herra oli antanut bensaa
tankkiin.
Matkamittarin mukaan ajoin bensattomalla autolla 42 kilometriä, kunnes minulla oli rahaa ajaa
huoltoasemalle.
Se oli ihmeellistä matkantekoa, kokemus, että nyt mennään, niinkuin Jumala tahtoo.
Herra on tänään sama.
Meille on tärkeää, että teemme ratkaisuja, joissa Jumala on mukana, ja usein Hän ohjaa meitä
tunnisteilla, jotka ovat niitä Karmel-vuoren pieniä pilviä. Kokemuksia ja merkkejä siitä, että
Pyhä kulkee vajavaisuutemme kanssa.
Kerran olin katsastukseen menossa Saabini kanssa, ja kun valtatie 15 risteyksessä jarrutin,
niin kauhukseni poljin painui pohjaan. Yritin uudelleen, ei ollut jarruissa elämää. Käsijarrulla
sain auton pysähtymään. Uskova ystäväpariskunta oli samaan aikaan käymässä Kouvolassa, ja
meillä oli tapaaminen Kouvolan Anttilassa, samaisen katsastusmatkan yhteydessä. Kun olin
ajellut noin viisitoista kilometriä, kokeilin jarruja uudelleen. Ei elämää. Käsijarrun avulla ajoin
kaupunkiin ja kävin tapaamisessa.
Kun ystävämme kuulivat, että olen katsastukseen menossa, he ehdottivat, että mennään
Saabiin rukoilemaan. Me rukoilimme. Ajattelin heidän lähdettyään, että käyn joka tapauksessa
varatussa katsastuksessa, ja käsijarrua käyttäen pääsin omalle vuorolleni.
Roteva katsastusmies tuli, hyppäsi kuskinpaikalle ja ajoi jarrudynamometriin. Rullat pyörivät
ja hän runttasi jarrut pohjaan. "Hm.. kyllä on jämäkät jarrut", oli hänen tokaisunsa.
Minä olin sydän syrjällään, mutta Herra ei jättänyt pulaan. Auto meni läpi "jämäkillä jarruilla".
Jälkeenpäinkin jarrut toimivat moitteettomasti. Herra on vastaus eilen, tänään ja ikuisesti.
Hän on syli, johon lapsi voi pelkoineen ja epäilyksineen tulla. Ja Hän vie ahtaasta avaralle ja
kerran siihen pöytään, jossa ei ole kyynelten peittämiä silmiä, ei rampoja eikä vaivattuja.
Kuljetaan, ystäväni, koko tie. Kotiin asti Isän kädellä!
Vaalisaarna
Herra oli puhunut ajatuksina sisäiseen maailmaamme, että Hän johtaa meidät toiseen
seurakuntaan. Usein vierailevat julistajat kotiseurakunnassamme tulivat ja pyytämättä toivat
Jumalallista ilmoitustietoa, että Herra siirtää meidät toiselle paikkakunnalle.
Muunmuassa Australiasta Suomeen muutamaksi vuodeksi tullut saarnaaja Paavo Riikonen
profetoi: "Valmistautukaa pakkaamaan."
Muutaman ajan kuluttua soi puhelin. Puhelimessa oli Vesannon helluntaiseurakunnan
evankelista. Hän oli jostain saanut kuulla meistä ja niinpä hän esitti minulle kutsun tulla
Vesannolle kokousta pitämään.
Sovimme päivämäärän, 4.5.-97, joka oli sunnuntaipäivä.
Juuri samaan aikaan Herra oli sallinut meille koetuksen ajan. Nuo toukokuun alkupäivät olivat
täynnä rukousta ja odotusta. Kiersin luonnossa pitkiä lenkkejä ja vuodatin sydäntäni Jumalan
eteen.
Miten mennä satojen kilometrien päähän ilman rahaa ja ilman polttoainetta?
Ja kotona jääkaapin sisältö näytti aina vain vajaammalle, ja Pirjo joutui käyttämään
kekseliäisyytensä kattaessaan pöytää.
Odotin torstaina, odotin perjantaina, ja tilanne näytti aina vain huolestuttavammalle.
Toki olisin voinut mennä kenen tahansa uskonystävän luo, ja varmaan he olisivat
vapauttaneet meidät tukalasta tilanteesta, mutta minä halusin tietää, onko minun Herrani
tahto se, että olen saarnaamassa Vesannolla, paikkakunnalla, joka oli meille täysin vieras.
Lauantai alkoi ja eteni iltaan ilman Herran ilmestymistä. Taivas oli ääneti. Jos sinä, joka näitä
rivejä luet, elät tällaisissa koetuksen hetkissä, niin tiedä, että taivas valvoo sinun asiaasi.
Asuimme lähellä KAN-kotia, ja siellä vieraili melko usein Jumalan ihmisiä lomittamassa ja
vapauttamassa työntekijöitä viikonlopuksi lepoon ja lomalle.
Sinä viikonloppuna Herra oli johtanut niin, että Teuvo Tikkanen oli lupautunut "tuuraamaan"
ja hän ajeli Hyvinkäältä Valkealaan KAN-kodille.
Kun minä olin luovuttamassa ja vakaasti päättänyt, että sunnuntaiaamuna soitan Vesannolle
ja ilmoitan, etten koe Jumalan johdatukseksi tulla, niin samaan aikaan Pyhä Henki puhui
Teuvon sydämelle, että hänen tulee antaa minulle polttoainetta ja taloudellista tukea.
Illalla kun soitin KAN-kodille, tarkoituksena pyytää esirukousta, niin puhelimeen vastasi
Teuvo. Hän pyysi minua käymään. Hän täytti sen, mitä Jumala oli hänen henkeensä puhunut,
eikä siinä kaikki. Hän laski kätensä ylleni ja siunasi matkani. Profetaalinen voitelu vaikutti ja
Teuvon kautta tuli sanat: "Minä olen sinut kutsunut ja Minä sinut lähetän. Minun Henkeni on
sinun ylläsi. Mene, niinkuin Gideon, siinä voimassasi."
Kyyneleet olivat silmissämme.
Kun ajoin kotipihaan tankatulla autolla ja käsissäni kassillinen ruokatarvikkeita, niin sydän
lauloi Jumalan kiitosta.
Jumala ilmestyi minulle, ja varmasti Hän ilmestyy myös sinulle. Usein on vaan niin, että niin
kauan kun meillä on omia takaportteja ja omia mahdollisuuksia toimia, Herra antaa apunsa
odottaa.
Ajoin Vesannolle ja saarnasin tekstin Apt. luvusta 27, Paavalin merimatka,
jonka keskeinen sanoma on se, ettei Jumalan johdatuksessa kulkeminen ole aina
siunausvirtaa lihallemme. Monta on myrskyä ja ahdistusta, mutta johdatus on Jumalan ja Hän
vie perille!
Tämä "vaalisaarna" johti siihen, että Herra avasi oven ja johti meidät Savoon
seurakuntatyöhön.
Juhlakokouksessa
Kuusankosken helluntaiseurakunnassa oli juhlat. Seurakunta täytti vuosia ja tavan mukaan
sitä juhlistettiin kutsumalla lähialueiden seurakuntien edustajia mukaan.
Niin minäkin lähdin pienestä seurakunnastamme lauantai-iltapäivänä ajelemaan kohti
Kuusankoskea.
Ajattelin Psalmia 42, jossa psalminkirjoittaja sanoo jakeessa 5: "Minä kuljin väentungoksessa,
astuin sen kanssa Jumalan huoneeseen riemun ja kiitoksen raikuessa juhlivasta joukosta.
Miksi murehdit, minun sieluni, ja olet minussa niin levoton?"
Minä murehdin sisälläni alkanutta viikonloppua ja jälleen taloudellisesti ahdasta vaihetta
elämässämme. Ulospäin minä hymyilin, ja ihmiset varmaan ajattelivat, että Heikillä ei ole
huolen häivää. Mielessäni näin tyhjän jääkaappimme ja loppuun käytetyt mahdollisuutemme.
Me lauloimme kiitosvirsiä, ja kuuntelimme juhlallisia puheita. Minäkin veisasin, vaikka
samaan aikaan hätääntynyt sisin etsi kiihkeästi Jumalan syliä ja vastausta.
Kun viimeinen laulu oli laulettu ja rukoukset rukoiltu, tuli salin toiselta puolen eteeni Jumalan
lähettämä ihminen. Herra oli puhunut hänelle ja antanut selvät ohjeet. Hän ei tiennyt kuinka
tukalassa tilanteessa olimme, mutta Herra tiesi ja näki.
"Herra puhui, että me menemme tuohon läheiseen kauppaan, ja siellä sinun pitää ostaa sitä,
mitä te tarvitsette", hän sanoi hymyillen.
Menimme kauppaan, mutta kun en osannut leipää kummempaa kärryihin ottaa, niin hän auttoi.
"Tästä tätä ja tuosta tuota. Tätäkin te tarvitte", hän luetteli ja täytti kärryjä. Seurasin
hämmentyneenä, kuinka hän kulki hyllyltä toiselle ja keräsi kaikkea tarpeellista.
"Minä maksan", hän sanoi kassalla, auttoi ostokset autooni ja hymyillen ja siunausta
toivotellen jatkoi matkaansa.
Menin kotiin, ja meillä oli aihetta kiitokseen.
Odota Herraa, on tuon Psalmin keskeisin ajatus. Odottaminen on vaikeaa varsinkin silloin,
kun kaikki näyttää menetetylle.
Kuitenkin Jumala on sama. Täynnä armoa ja laupeutta.
Talvitakki
Kuoro lauloi. Oli lähetysjuhla. Lähetyssaarnaajapari oli lähdössä Thaimaaseen kolmannelle
kaudelleen Suomessa vietetyn loman jälkeen. Olin laulamassa kuoron mukana. Tavan mukaan
kokouksen edetessä laulettiin myös "kolehtivirsi", jonka aikana sai antaa vapaaehtoisen
lahjan lähetystyötä varten.
Minulla oli povitaskussa taiteltuna seteleitä seuraavaa päivää varten, sillä olin suunnitellut
ostavani itselleni talveksi uuden takin. Ajattelin että sivutaskusta annan jonkun kolikon, kun
minun vuoroni tulee.
Pyhä Henki puhui ajatuksina minun sisälläni, että minun tulisi antaa setelit povitaskustani.
Kun vastustin ja sanoin mielessäni, että ne ovat minun takkirahani, niin Pyhä Henki vastasi
heti, voimakkaalla, täynnä rakkautta olevalla, sisälleni tulevalla ajatuksella: "Enkö Minä ole
voimallinen sinulle takkia antamaan?"
Herran lähelläolo pienensi ja mursi minua. Hänen rakkautensa virtasi minuun ja antaessani
setelit vuorollani, koin Jumalan siunauksen itsessäni.
Se oli pyhä hetki.
Lähetyskokous päättyi ajallaan, ja minä unohdin koko asian.
Kului kaksi päivää, ja samoissa kokoustiloissa oli rukouskokous, jonne menin. Ainoastaan
Jumala tiesi sen, mitä muutama päivä aiemmin oli tapahtunut, enkä ollut kenellekään
hiiskunut asiasta. Jumalan pyhyys ikäänkuin sulki sen salaisuudeksi välillemme.
Siihen rukouskokoukseen tuli uskova sisar. Hän tuli arasti lähelleni ja ojensi minulle kassia.
"Minä toin tämän sinulle", hän sanoi hämillään.
Jumala oli vaikuttanut tahtomista ja tekemistä.
Otin sisaren ojentaman kassin. Siinä oli kaunis beigen värinen talvitakki. Uusi ja puhtautta
tuoksuva, pehmoinen ja lämmin.
Niillä rahoilla, jotka minulla oli varattuna, en olisi tämän hintaluokan takkia voinut edes
haaveilla.
Kun talven pakkasiin puin takkia ylleni, minut valtasi usein syvä kiitollisuus Jumalalle ja
Hänen sanansa palautui mieleeni:
"Enkö Minä ole voimallinen sinulle takkia antamaan?"
Totisesti Herra on Voimallinen.
Kymmenkertaisesti siunattu lahja
Pidimme Vuohijärvellä kirpputoria vanhassa liikehuoneistossa, tien varressa. Ihmisiä tuli ja
meni. Toiset joivat kahvikupin ja jäivät hetkeksi rupattelemaan. Päivä oli jo päättymässä, kun
muuan evankelista tuli ja katseli hetken rekeille asetettuja vaatteita. Vaihdoimme kuulumisia,
ja hetken päästä hän lähti autolleen.
Minulla oli taskussa kaksi satasen seteliä, ja Jumala, joka kaiken tietää, puhui taas ajatuksina
minussa, että minun tulisi antaa toinen seteleistä tuolle evankelistalle. Tottelin heti ja ehdin
toimittaa asian juuri kun hän oli jo autoineen lähdössä.
Hän lähti kiitollisena, ja kohta minäkin suljin kirpputorin ovet ja lähdin ajamaan kotiin.
Seuraavana päivänä pieni musta auto ajoi pihaamme. Autosta nousi vanha mies kädessään
kirjekuori. Hän oli kovin vaatimaton ja pienieleinen. Hän ojensi minulle kirjekuoren ja sanoi
Jumalan kehoittaneen häntä luokseni.
Muutaman sanan hän sanoi, nousi autoonsa ja ajoi pois.
Minä jäin hämmentyneenä pihalle katsomaan hänen jälkeensä kirjekuori kädessäni. Kuoressa
oli kymmenkertaisena se raha, jonka edellispäivänä annoin evankelistalle.
Jumala ei jää velkaa, sillä Hänellä on kaikki kullat ja kaikki hopeat.
Kunnia ja ylistys Herralle, Kaikkivaltiaalle!
Olenko Minä sinulle rakas?
Oli pääsiäisen aika. Kevät teki tuloaan ja lintusten äänissä oli jo tulevan kevään kirkkaita
säveliä. Lunta oli vielä paikoitellen runsaasti, mutta rinteille paistava aurinko sulatteli jo
pälviä.
Meille pääsiäinen on aina ollut suuri juhla, vaikkakin puitteet ovat usein olleet ajallisesti
melko vaatimattomat. Sinä pääsiäisenä meillä oli taloudellisesti vaikeaa. Mitä lähemmäksi
pitkäperjantai tuli, sitä huolestuttavammalta näytti. Kiirastorstaina saimme vielä valmistettua
päiväruoan.
Mietin ja rukoilin ja etsin ulospääsyä ja Jumalan läheisyyttä, mutta tuntui kuin taivas olisi ollut
ääneti.
Aloin rakentaa kanaverkosta katiskaa. Mielessäni näin jo kullankeltaiseksi paistettuja komeita
ahvenia. Punoin rautalangalla katiskaa kokoon ja rukoilin. Hiljaisuus oli yllämme ja
sielunvihollinen syytöksineen. Vein katiskan olallani muutaman kilometrin päässä olevalle
järvelle. Siellä oli ojansuu, johon olin suunnitellut katiskan laskevani. Kahlasin hangessa
hankalankokoinen katiska selässäni ja sisälläni elivät pääsiäisen tapahtumat. Muistelin
Herraa, joka oli kantanut oman ristinsä Golgatalle.
Taittelin havuja katiskan nieluun ahvenia houkuttelemaan ja laskin katiskan tumman pinnan
alle.
Pääsiäisaamu avautui pilvisenä. Taivas oli ääneti. Kaikki näytti toivottomalle ja me näimme
katiskan ainoana mahdollisuutena. Kun lähdin tarpomaan järvelle, sanoi Pirjo jälkeeni: "Ei se
Pietarikaan saanut kalaa sinä yönä."
Herra antoi nuo sanat hänelle minun matkaani varten.
Ne sanat löytyvät Raamatusta, kun Jeesus ilmestyi rannalla Pietarille ja kysyi otsikkoni
kysymyksen.
Kun pääsin rannalle, niin nostin riu'ulla tyhjän katiskan rannalle.
Siinä sohjossa seisoin harmaan taivaan alla pohjaan asti tyhjänä ja avuttomana.
Silloin Herra Henkensä kautta kysyi selvästi ja suoraan: "Olenko minä sinulle rakas?"
Hänen kysymyksessään koin valtavan rakkauden, mutta myös aidosti vapauden vastata.
Ymmärsin, mitä Herra tarkoitti.
Kyyneleet vuotivat silmistäni Pyhässä läheisyydessä.
"Herra, vaikkei minulla koskaan olisi mitään, ja vaikket koskaan minua auttaisi, niin Herra,
Sinä olet minulle rakas!"
Koin, että vastattuani kysymykseen, Jumalan siunaus vuoti sisimpääni. Vaikkeivät olosuhteet
olleet muuttuneet, niin kevein askelin kuljin kotiin, sillä tiesin elämäni lepäävän täysin
Jumalan armon varassa.
Kun tulin kotiin, niin puhelin soi. Naapurikylältä uskovainen sisar soitti ja pyysi meitä kanssan
pääsiäisaterialle. Hän pahoitteli, että kutsu tuli näin viime hetkessä, mutta jos meille sopisi...
Herra oli kattanut meille runsaudesta notkuvan pöydän tämän sisaren käsien kautta. Hän
ehkä vasta kirkkauden maassa saa kuulla, kuinka Jumala oli hänen kauttaan saanut ilmestyä
elämäämme.
Se koetus loppui siihen ja Herran maailmasta avautuivat jälleen Hänen hyvyytensä ja
huolenpitonsa virrat.
Vuosi kului. Seuraavana pääsiäisenä saimme elää runsaudessa ja odotimme vieraita. Olimme
varanneet lammaspaistit ja salaatit ja monet herkut vieraillemme. Herra oli suunnitellut toisin.
Puhelin soi ja vieraamme pahoitellen ilmoittivat, etteivät pääsekään tulemaan.
Kun Pirjo kattoi meille runsaan ruokapöydän, istuin tupakeittiön kiikkutuolissa ja katselin.
Jumalan läheisyys ja hyvyys oli siellä meidän kodissamme. Herra palautti mieleeni edellisen
pääsiäisen ja kohtaamisemme järven rannalla.
Tapahtui jotakin hyvin ihmeellistä, ja en pysty sitä tunnetta ja kokemusta kuin vajaasti
jakamaan. Herran hyvyys oli lähelläni ja Hän sanoi voimakkaasti ja täynnä rakkautta minun
henkeeni sanat, jotka tänäkin päivänä kantavat minua. "Sinäkin olet Minulle rakas."
Kuten huomaat, lukijani, olisin voinut mennä kyläkauppaan ja ostaa laskulle mitä tarvisimme,
tai olisin voinut lainata uskonystäviltä, mutta mitä olisin menettänytkään, jos olisin vetäytynyt
pois Jumalan koulusta.
Älä sinäkään lähde pois silloin, kun mahdottomuus kaatuu päällesi. Herra on sinun lähelläsi ja
Hän on varannut poispääsyn koetuksestasi.
Luota Häneen.
Herran on kullat ja hopeat!
Eräänä syyskesän päivänä autoni hajosi lopullisesti. Korjaus olisi sen kuntoon nähden tullut
kohtuuttoman kalliiksi, eikä toisaalta ollut varojakaan korjaamolaskuihin.
Muutamalla sadalla markalla annoin auton pois, ja siitä alkoi autoton aika. Me rukoilimme ja
jäimme odottamaan ihmettä.
Pidin Vuohijärvellä raamattupiiriä ja matkasin tuota väliä polkupyörällä. Taivaalta tihutti vettä
ja oli pimeää. Pyörän sarvessa heilui myrskylyhty. Laitoin sen, ettei kukaan ajaisi kapealla
tiellä takiani kolaria.
Perillä uskonystävät kyselivät kuulumisia ja sitä, olenko jo löytänyt autoa itselleni. Sanoin,
etten ollut sitä sen kummemmin etsinyt ja jatkoin, että uskoin sen tulevan minun pihalleni,
kun sen aika on.
Uskonystävät vaihtoivat keskenään merkitseviä katseita. Ei se noin toimi, ei kenenkään
pihaan noin vain autoja tule.
Usko on Jumalan lahja. Usko ja uskottelu ovat kaksi täysin eri asiaa. Uskottelu on ihmisestä,
ihmisen sielunmaiseman tuotetta, ja vain harvoin se toimii. Usko, jonka Jumala antaa, tulee
ihmisen ulkopuolelta, ja se usko voi paljon.
Minulla oli Jumalan maailmasta usko, että jonakin päivänä pihaan tulee auto, jonka Herra on
meille valinnut. Minulla oli niin suuri sisäinen varmuus asiasta, että saatoin kysyjille vastata
noin.
Päivät kuluivat, eikä autoa näkynyt. Viikot vierivät, mutta usko ei heikentynyt. Minä tiesin, että
taivas valvoo.
Pirjo näki unen. Sinisen auton. Herra näytti sen vahvistaen uskoamme.
Toisaalla kaksi uskovaa löysi toisensa ja Jumalan kasvojen edessä heillä alkoi yhteinen
elämäntaival. He muuttivat yhteen ja huomasivat, etteivät he enää kahta autoa tarvitse. Ja
Jumala puhui ajatuksina heidän sisimpäänsä. Siellä Valkealan perällä on ihminen, joka
tarvitsee autoa.
Aurinko paistoi keltalehtisten koivujen latvoihin. Oli lämmin syksyinen iltapäivä. Pihaamme
johtavaa kujaa pitkin huristeli kaksi autoa. Nämä toisensa löytäneet ajoivat pihaamme.
"Meillä olisi tällainen Mazda sinulle, kun sinulla ei ole autoa", he sanoivat kasvot aurinkoisina.
Katsoin sinistä autoa, ja puseroni sisälläni alkoi taivas laulaa. Olin hämilläni, ymmälläni ja
yllättynyt yhtäaikaa. "Mutta minulla ei ole paljoakaan rahaa..."
sanoin ja ojensin taskustani muutaman yhteen taitetun setelin.
"En minä kaikkia sinun rahojasi ota", auton tuonut veli sanoo ja ojensi rahoja takaisin. He
olivat onnellisia toinen toisistaan ja siitä, että heillä oli mahdollisuus auttaa. He kokivat
antavansa Herransa kehoituksesta Jumalan valtakunnan työhön lahjaa.
Pian he lähtivät, ja me saimme sen sinisen auton. Auto oli monen ihmeen välikappaleena.
Jumala piti siitäkin huolen, ja kerran toisensa jälkeen se läpäisi katsastuksen. Monet pyhät
matkat saimme tehdä tuolla autolla ja meidän uskomme Jumalaan vahvistui vahvistumistaan.
Odottaminen on kaikkein vaikeinta. Ihminen haluaisi itse tehdä ja ikään kuin auttaa Jumalaa,
ja usein käy niin, että Herra katsoo meidän omat ponnistelumme loppuun asti, ja sitten kun
olemme luovuttamassa, Hän antaa sen oikean avun.
Odota Herraa, ja vahva olkoon sydämesi!
Korjatut jouset
Samainen auto oli kerran rikki. Sillä voi kyllä ajaa, mutta jokaisessa kuopassa
iskunvaimentimet laskivat jouset jysähtämään pohjaan. Kuului vain ilkeitä kolahduksia ja
pauketta, sen mukaan, oliko tiessä iso vai pieni kuoppa. Iskunvaimentimet kaipasivat pikaista
uusimista.
Olin aiemmin lupautunut vuorollani kuskiksi Lappeenrantaan, jossa oli seurakuntien
vastuuhenkilöiden tapaaminen. Olin luvannut ottaa KAN-kodilta kaksi vastuuhenkilöä
matkaani. Olisin voinut perua kuljetuksen, mutta jokin minussa "jarrutteli".
Hartaasti minä rukoilin Jumalalta ihmettä. Kirjoitan tähän suoran siteerauksen
päiväkirjamerkinnästä tuossa tilanteessa ollessani.
ˮ Keskiviikko 15.1.-97
Isä, Poikasi Jeesuksen uhrin turvin rukoilen tälle matkalle Sinun varjelustasi. Isä minä rukoilen
auton jousien puolesta, etten rikkinäisten jousien tähden olisi häpeäksi Sinun kutsullesi ja
nimellesi. Etten paljastaisi rikkinäisillä jousilla puutettani. Isä kiitos, että saan olla Yrjö Müllerin
kanssa saman Opettajan opissa, samankaltaisessa kutsussa. Kiitos, että Sinä yksin täytät
elämämme ja tarpeemme. Herra Jeesus, Sinä riität. ˮ
Kun lähdin kohti KAN-kotia hakeakseni sieltä matkaanlähtijät, ajelin varovasti ja yritin kiertää
kuoppia. Tiesin että kun matkustajien paino tulee vielä lisäksi, niin pulassa ollaan.
Ihmeekseni yhtään jysähdystä ei kuulunut. Olin hämilläni. Menimme Lappeenrantaan
kuoppaista oikotietä pitkin, mutta jouset olivat napakat, kuin uudet. Koko matka sujui
hienosti, eivätkä matkustajat tulleet tietämään missä mietteissä kuski ajeli.
Kolme päivää sain ajaa Taivaan Isän hienolla jousituksella.
Myöhemmin iskunvaimentimet vaihdettiin ja matka jatkui.
Totisesti, ihmeestä ihmeeseen Herra vie lapsiaan.
Riisiä, riisiä ja siunausta!
Joskus lähdin kokousmatkalle ilman rahaa ja vailla riittävää määrää polttoainetta. Kerran
toisensa jälkeen Herra piti huolen niin, että pääsin aina takaisin rakkaitteni luo.
Eräänä sunnuntaina oli kokousmatka läheiseen kaupunkiin neljänkymmenen kilometrin
päähän. Minulla oli polttoainetta sen verran, että pääsin sinnepäin, ja koska Herra oli antanut
minulle Sanansa tuota kokousta varten, niin en epäröinyt heittäytyä Hänen varaansa.
Yllätyksekseni Herra puhui ajatuksina henkeeni, että minun tulisi ottaa lenkkikengät mukaan.
Kehoitus oli niin voimakas, että tein työtä käskettyä.
Pian ajelin pyhällä matkalla kitaran, Raamatun ja lenkkareiden kanssa.
Mieleeni tuli ajatus, että taitaa mennä kotimatka pitkäksi.
Kokous alkoi. Herra siunasi Sanansa ja virvoitti niin puhujan kuin kuulijatkin. Kun
rukouspalvelu alkoi, niin toinen toisensa jälkeen kuulijat tulivat pyytämään rukousapua
elämänsä tilanteisiin.
Lopuksi vielä, kun sali oli jo tyhjä, tulivat saarnaaja ja hänen vaimonsa pyytämään Jumalan
siunausta elämäänsä.
Kun sitten olin lähdössä, ojensi saarnaajan vaimo minulle kaksi pussillista rikottuja
riisiryynejä ja toivotti siunausta.
Siinä auton vieressä yksin seisoin, riisipussit, kitara ja Raamattu kädessäni.
Ajattelin lenkkareita jalkaan sovittaessani Isän hymyilevän katsellessaan puuhiani. Jätin
varusteet autoon, lukitsin ovet ja lähdin kävelemään kotia kohti.
Olisin ollut huolissani, ellei Herra olisi kehoittanut minua varaamaan lenkkareita mukaan. Nyt
kuljin kevein askelin, ja sydämeni oli avoimena ylöspäin. Olin kiitollinen kokouksesta ja
hyvillä mielin.
Ehdin kulkea kymmenen kilometriä, kun sain uuden kehoituksen. Minun piti soittaa eräälle
Herran palvelijalle.
Soitin, ja hetken siinä puheltuamme selvisi yllätyksekseni, että hän ajeli autollaan samaista
tietä muutaman kilometrin päässä ja saman kylän suuntaan. Ihmeellinen on meidän Herrame.
Hetken kuluttua hän pysähtyi kohdalleni, ja matka jatkui.
Jälkeenpäin seurakunta korvasi kokousvierailun tililleni, ja pyhät matkat jatkuivat. Eivät he
arvanneet millaista koulua olin käymässä.
Ja riiseistä saimme monet maukkaat puurot.
Viimehetken bensaraha
Vankilalähetti pyysi minua sovitulle vankilavierailulle itsensä tilalle. Hän joutui jäämään
sairauden takia kotiin.
Alttiisti lupasin ja keräsin vankilaryhmämme jäsenet autooni.
Matka oli pitkä, lähes kaksisataa kilometriä Kouvolasta Naarajärven varavankilaan. Samalla
matkalla oli sovittu kokous myös eräässä alkoholistien kuntoutuskodissa.
Minulla oli bensaa vain menomatkalle, eikä taaskaan rahaa bensaa varten.
En hiiskunut sanaakaan ystäville, joiden kanssa olimme matkaa tekemässä.
Luotin, että jollakin tavalla Isä taas kerran pelastaa pulasta.
Hartaasti minä rukoilin ja usein katselin bensamittarin alaspäin vaipuvaa viisaria.
Pidimme vankilakokouksen. Lauloimme ja todistimme Herrastamme ja suuntasimme toiseen
kokouspaikkaan.
Tuomaan toivon sanomaa särkyneille. Lohtua ja rukousta.
Kokous päättyi ja oli aika lähteä kotia kohti.
Menimme autoon, ja olin jo peruuttamassa tielle, kun näimme pihan ylitse juoksevan vanhan
miehen.
Avasin sivuikkunaa, ja mies pysähtyi hengästyneenä ojentaen jotakin minulle. "Sinä tarvitset
tätä", hän sanoi, kääntyi ja jätti meidät parkkipaikalle.
Katsoin käteeni ojennettua rukousvastausta. Suuri vihreä seteli. Jumala ei taaskaan
myöhästynyt, eikä minun tarvinnut kenellekään ahdinkoani paljastaa.
Ajoimme huoltoasemalle, tankkasin, ja joimme "kirkkokahvit" päälle ennen kuin kotimatka
alkoi. Herra on ihmeellinen!
Taivaallinen traktori
Asuinpaikkamme sijaitsi kylän reunalla, metsän laidassa. Maantielle oli pihastamme matkaa
noin kolmesataa metriä. Pihaan johtava tie kulki peltoaukean ylitse.
Kesäisin oli viljavat pellot ja syksyisin kynnetty maa pihatiemme maisemana.
Talvi oli hankala. Peltoaukealla tuuli tuiskutti pihatiemme usein umpeen. Vaikkei olisi lunta
satanutkaan, niin aina tuuli siirteli hangen pinnalta lumikiteitä kinoksiksi tiellemme.
Ajoin lapsia kouluun aamuin ja illoin. Herätys oli aikainen, kun piti aina aukaista tie auton
kuljettavaksi. Lunta ei tarvinnut paljonkaan tuiskuttaa kulun vaikeutumiseksi, koska tiessä oli
jyrkkä mutka ja sen jälkeen ylämäki, johon ei voinut vauhdilla ajaa.
Minulla oli punainen lumikola. Sillä minä lumia siirtelin pois ajoväylältä. Oli ensimmäinen
talvemme, eikä se ehtinyt pitkällekään kulua, kun olin jo nääntymässä tuiskulumiin.
Selvisin Jumalan avulla. Joskus kädet ja jalat vapisivat työn rasituksesta ja muistan senkin,
kun itku tuli silmään huomatessani, etten ehdi niin nopeasti kolaamaan, kun toinen pää on jo
tukkeutumassa.
Olisin tietenkin voinut pyytää traktoria avuksi, mutta silloin olisi pitänyt voida myös maksaa
palvelu. Kaiken tuiskun keskellä puhuin Herralleni, että jos vielä seuraavana talvena täällä
ollaan, niin anna meille traktori.
Muuan uskonystävämme oli tokaissut, että on hengellistä ylpeyttä olla pyytämättä apua.
Mietin hänen sanojaan ja vein sydäntäni Herran eteen. Olin luvannut Herralle, että tarpeeni
kerron vain Hänelle.
Siellä kolan varressa rukoilin ja taistelin kinoksia vastaan. Tiesin, että minun Herrani voi
halutessaan lähettää auran minun avukseni, ja kerran Hän näytti minulle valtaansa. Yhden
tuiskupäivän aikana kävi tietämme ennalta sopimatta auraamassa kolme eri traktoria. Ja Herra
sanoi henkeeni: "Luota Minuun."
Seuraavana syksynä naapurikylässä perikunta oli luopumassa vanhasta traktorista. Kävin sitä
katsomassa ja ajattelin, että siinä se on. Lumiketjut ja perälevy ja kaikki. Ainoa murhe oli se,
ettei ollut rahaa.
Ilmoitin, että traktori kyllä kiinnostaa kovin, muttei ole varoja sen maksamiseen.
Ihmeekseni perikunnan traktoria esitellyt mies ei ottanut huomioon estelyäni, vaan sanoi:
"Kyllä näistä selvitään, maksa sitten myöhemmin."
Hinta, joka traktorilla oli, ei ollut korkea, ja ajattelin, että eiköhän tästä selvitä.
Hetken kuluttua jyristelin ylionnellisena perälevy kolisten kotitietä. Jumala yksin näki minun
kiitollisen sydämeni ja Häntä minä ylistelin kotimatkan.
Sinä vuonna sain veronpalautuksena veroja takaisin juuri tuon puuttuvan summan. Herra oli
nähnyt senkin, ja ilolla hoitelin tuonkin puolen kaupasta päätökseen.
Traktori palveli hienosti, iästään huolimatta, ja tällä rukousvastauksella sain pidettyä
kotitiemme auki talven tuiskujen keskellä.
Jumala koettelee, mutta varmasti Hän myös ajallaan vastaa.
Pyörät pyörii....
Sinä vuonna talvi tuli aikaisin. Räntää satoi ja tiet olivat loskaisia. Yöpakkaset jäädyttivät
tienpinnat jäisiksi ja polanteisiksi. Osallistuimme kotiseurakuntamme tilaisuuksiin, ja sen
lisänä kuljin pyhillä matkoilla sinne, minne milloinkin kutsuttiin.
Liukkaat tiet huolestuttivat, sillä autossa oli vielä kesärenkaat. Sää huononi viikon edetessä,
ja sunnuntaina oli sovittu puhujavierailu ehtoollisjuhlaan Pertunmaalle. Kuuntelimme
kelivaroituksia, ja rukouksia nousi kodistamme Jumalan puoleen. "Herra, meillä ei ole
talvirenkaita ja talvi on tulossa, auta meitä."
Perjantai kulki iltaan, eikä renkaista ollut tietoakaan. Heitin jo pois ajatusta, että Herra auttaisi
meitä tällaisessa tarpeessamme. Olin päättänyt, että lähden hyvissä ajoin ajelemaan
kesärenkain kokouspaikalle sunnuntaiaamuna.
Herra kuitenkin auttoi meitä.
Evankelistapariskunta tuli pohjoisesta, ja matkalla Lahteen he poikkesivat meillä. Heillä oli
taivaallinen toimeksianto. Meille piti tuoda talvirenkaita varten rahasumma. Ihmeellisellä
tavalla Herra taas kerran täytti tarpeemme, ja kun lauantai tuli, ajelin Kuusankoskelle, jossa
alle laitettiin uudet nastarenkaat.
Sunnuntain kokouksen Herra siunasi Sanansa ja Henkensä kautta, ja oli riemullista tehdä
pyhää matkaa Kaikkivaltiaan suojaamana.
...Liukkaallakin tiellä...
Varjelusta tarvitaan, vaikka olisi kaikella tavalla varustautunut matkaan.
On tärkeää pyytää Jumalalta viisautta ja varjelua liikenteeseen jokaiselle matkalle.
Ja Jumala varjelee. Hän antaa enkeleilleen käskyn varjella sinua.
Vuosien varrella minulla on ollut useita liukkaan kelin kauhunhetkiä, kun huomaan, ettei auto
ole enää ohjattavissa.
Kerran olin Savossa, Tervon jäisellä tiellä, menossa katsomaan uskonystäviä. Tie oli kupera,
kuin pullon pohja. Jäinen, kiiltävä ja vailla hiekanmuruakaan. Ajatuksissani ajelin keliin
nähden liian kovaa, ja niin siinä kävi, että auto lähti kääntymään sivuttain hallitsemattomasti.
Tiesin, että jarrua painamalla menisi se vähäinenkin ohjattavuus. Puristin rattia ja huusin:
"Auta Jeesus!"
Auto liukui kuperalla tiellä poikittain eteenpäin. Silloin tapahtui jotakin sellaista, mitä ei voi
järjellä selittää.
Paitsi että rauha täytti sisimpäni, tunsin myös miten autooni ikään kuin tartuttiin ja se
käännettiin oikeaan asentoon. Vauhti hiljeni ja pysähtyi. Luonnonlakien mukaan sen olisi
pitänyt liukua jommalle kummalle puolelle ojaan, mutta Herra teki ihmeen.
Hän voi halutessaan muuttaa mahdottoman mahdolliseksi.
Huudetaan Hänen nimeänsä avuksi. Hän auttaa tiellä!
Hiiriä... hiiriä...
Jumalamme on Kaikkivaltias. Hän hallitsee sääilmiöt, tuntee tuulet ja merten syvyydet.
Näkyväisen ja näkymättömän Luojan ymmärrys on korkeampi kuin ihminen koskaan saattaa
käsittää. Hän on täydellinen.
Useinkaan emme tule ajatelleeksi, että Herran hallintavalta ja johdatus kulkee lintujen
lentoradoissa, kalojen liikkeissä ja jopa hiirten asumisessa. (Kaarneet toivat Keritin purolla
odottavalle profeetalle leipää ja lihaa, ja saaliiksi saatu kala toi evankeliumissa temppeliveroa
varten suussaan rahan Pietarille.)
Minulla on usko, että Herramme voi niin tahtoessaan avata luontokappaleen ymmärryksen
ymmärtämään ihmisen puhetta.
Varhaiskristillisessä ajassa Jumalan palvelija Fransiskus Assisilainen piti raatelijasudelle
puhuttelun Herran Hengessä. Susi kuuli ja ymmärsi ja suostui sopimukseen, eikä sen jälkeen
enää aiheuttanut pelkoa kyläläisissä eikä raadellut karjaa.
Kun olimme Vesannolla seurakuntatyössä, jätimme Valkealan kotiimme syksyllä peruslämmön
päälle. Kerran kuussa matkasin runsaat kaksisataa kilometriä Valkealaan.
Kerran myöhäissyksyllä tullessani kauhistuin sitä sekamelskaa ja näkymää, joka tuli vastaan
avattuani tupakeittiömme oven. Paperin silppua, hiirenpapanoita kaikkialla.
Kuivaelintarvikkeet olivat löytyneet, ja lämmin paikka hiirille talven kylmyyttä vastaan.
Katselin ovensuusta ympärilleni hävitystä ja mieleni kuohui. Tein jotakin sellaista, mitä en
ollut aiemmin tehnyt. Jälkeenpäin olen vakuuttunut siitä, että Herra oli vaikuttamassa
tahtomista ja tekemistä.
Minä rukoilin.
Vanhurskaan rukous voi paljon, kun se on harras.
"Herra, avaa hiirten korvat ymmärtämään puhettani", ja sen jälkeen uskon kautta, jonka
Jeesus vaikutti, puhuin hiirille. Tiesin että siellä ne seinä- ja kattorakennelmissa kuulivat
ääneni.
"Hiiret kuulkaa! Te olette tehneet jotakin sellaista, jota en hyväksy ja joka ei saa jatkua. Tämä
on minun kotini, joka on rakennettu Jumalan johdatuksessa. Te saatte elää, mutta
huonetiloihin ette saa enää tulla. Te saatte asua yläpohjan puruissa, mutta huonetiloihin te
ette saa tulla. Jos te vielä tulette, niin joudun tuhoamaan teidät jokaisen."
Rukouksen ja puheen jälkeen kävin taloksi. Siivosin, pyyhin ja puhdistin. Kaikki kaapit ja
laatikot jouduin käymään läpi, ja roskapussi täyttyi hiirten saastuttamista ja pilaamista
elintarvikkeista. Mielessäni olin tyytyväinen, että tämän sotkun keskelle tulin tällä kertaa
yksinäni, eikä rakkaitteni tarvinnut nähdä kaikkea.
Sisimmässäni minä tunsin, että nuo pienet hiiret oli asetettu valinnan eteen, ja koin, että ne
olivat ymmärtäneet puheeni.
Muutama vuorokausi kului, ja lähdin Vesannolle.
Tapaus osin unohtui mielestäni. Kun kuukauden päivät olivat kuluneet, aloin taas valmistella
matkaa Valkealaan.
Saavuin pihallemme. Rakennus näytti päällepäin olevan siinä kunnossa, mihin se lähtiessä
jäi. Minua jännitti mennä sisään ovista.
Avasin tupakeittiömme oven. Ikkunaverhojen välistä siiviloityi valon kajoa pöydälle. Sytytin
valot. Huone oli siisti siivoamisen jäljiltä. Ei merkkiäkään hiirten vierailuista. Ei papanaakaan.
Sinä arvaat, että minä kohotin kiitosrukouksen Herran puoleen. Hän oli tehnyt ihmeen. Hiiret
pitivät sopimuksen. Sieltä kattorakenteista kuului joskus rapinaa, mutta huoneisiin niillä ei
sinä talvena ollut lupaa tulla.
Herra on ihmeellinen!
– – –
Kun joulu tuli, suuntasimme perheenä joululomalle Valkealaan. Purkasimme tavarat ja
kotiuduimme.
Illalla kävin touhuamaan saunaa lämpimäksi. Pihallamme on vanha kaivo, josta olemme
saunavedet aina nostaneet, mutta silloin vettä nostaessani kaivosta tuoksahti epämiellyttävä
haju. Hanne veivasi seuraavan ämpärillisen ja siinä ämpärissä kellui yksi hajun aiheuttaja. Jo
pitkään kuolleena ollut hiiri.
Kaivon vesi oli saastunut.
Haimme kauempana olevasta lähteestä saunavedet, ja illan pimetessä yhdessä harmittelimme
kaivomme tilaa.
Sanoin Raamatussa olleen samankaltaisen tilanteen, jossa koko kaupungin vesi oli
saastunut. Kaupungin vanhimmat kääntyivät Jumalan miehen puoleen, jolta he saivat ohjeen
tuoda uusi malja ja siihen suoloja. Sen jälkeen profeetta heitti suolat veden lähteelle ja
Jumala teki ihmeen. Vesi puhdistui.
Meissä heräsi halu tehdä samoin, ja taas uskon, että Herra vaikutti tahtomista ja tekemistä.
Pyysin Hannea lukemaan Raamatusta tuon kohdan.
Hannen käsissä Pyhä Kirja avautui juuri siitä kohdasta. (2 Kun. 2:19-22)
Pirjo toi uuden maljan (lahjaksi saatu saviastia) ja kahvikupillisen karkeaa suolaa. Kaadoimme
suolan astiaan, siunasimme sen ja pyysimme Jumalan ihmettä, että myös meidän kaivomme
vesi saisi puhdistua.
Pimeässä illassa kuljin kaivolle suolamalja kädessäni ja uskon kautta Herran nimessä kaadoin
suolan kaivoon.
Seuraavana aamuna menin katsomaan. Veivasin ämpärillisen ylös ja nuuhkaisin. Kummallista.
Vesi oli kirkasta ja hajutonta.
Otin pieneen mukiin vettä... ja join. Vesi maistui raikkaalta ja puhtaalta.
Jumala oli toistanut Jerikon ihmeen. Saastunut vesi oli puhdistunut.
Herra on voimallinen.
Parantava kosketus
Herra on voimallinen, ja Hänen yliluonnollinen puuttumisensa elomme arkeen aina
hämmästyttää ja nostaa syvän kunnioituksen ja kiitollisuuden sydämiimme. Kuoleman porttien
edessäkin on Herra voimallinen ja väkevä.
Kun oma äitini sai sairauskohtauksen, en osannut edes kuvitella, että Herra toimisi niin kuin
Hän toimi.
Kun sain tietää äitini vaikeasta tilasta, hän oli jo HYKS:in teho-osastolla. Veljeni soitti, ja sain
kuulla äitimme saaneen kaksi sydämen läpi kulkenutta veritulppaa, joista jälkimmäinen oli
reväissyt sydämeen vuotavan haavan. Verta virtasi sydänpussiin ja sitä imettiin
punkteeraamalla pois, ja samaan aikaan äiti sai veripusseista uutta verta tilalle.
Ajoin yhdessä veljentyttäreni kanssa Helsinkiin. Mielessäni rukoilin, ettei Herra ottaisi äitiä
pois.
HYKS:in autokellarissa, noustessamme ylempiin kerroksiin, Herra antoi minulle Sanan.
"Joiden synnit te anteeksi annatte, niille ne ovat anteeksi annetut."
Tuo Sana virtasi minuun ja toi toivoa tuohon raskaaseen hetkeen.
Kipujen takia äidille oli annettu morfiinia ja hän oli lievästi huumaantunut. Hengitysmaski
kasvoillaan äiti oli siellä harmain kasvoin, johtojen ja mittareiden keskellä.
Meidän siellä ollessamme lääkärit kävivät aika-ajoin katsomassa sydämen tilaa ultrakuvalla,
joten minullakin oli tilaisuus nähdä tuo haava sydämessä. Se avautui ja sulkeutui sydämen
sykkeen tahtiin.
Minulle Herra antoi pienen hetken olla siinä kahden äitini kanssa. Sanoin äidille nuo saamani
Sanat ja julistin synnit anteeksiannetuiksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Pidin äitiä kädestä
ja luin Herran siunauksen kömpelöin sanoin. Äiti puristi kättäni.
Minusta tilanteessa ei tuntunut mitään yliluonnollista. Oli vain kaksi avutonta ihmistä ja
Jumalan Sana. En kokenut Hengen virtoja, pikemminkin olin heikkoudessa ja pelossa.
Kun lähtiessämme käännyin ovelta vilkuttamaan, ajattelin näkeväni äitiä viimeistä kertaa.
Kirurgien oli tarkoitus seuraavana päivänä yrittää leikkausta huonokuntoiselle potilaalle.
Vielä piti ultrakuvalla tarkistaa haavan tilaa ja sijaintia. Kirurgien hämmästykseksi haava oli
poissa. Vaikka sitä usean kirurgin toimesta etsittiin, niin sitä ei enää löytynyt.
Äiti sai kertoa kirurgeille rukouksesta ja siitä, että Jeesus oli hänet parantanut.
Minulle oli suuri yllätys, että kun soitin osastolle kysyäkseni äitini vointia, iloisen ääninen
hoitaja sanoi antavansa puhelimen äidille.
"Heikki, kun sinä rukoilit puolestani, niin tunsin lämpimän virran. Siinä Jeesus minut paransi."
Äidin sanat kuulostivat korviini ihmeelisiltä. Herra oli parantanut!
Hänet toimitettiin pois teholta, ja nyt kun tapahtumasta on jo muutama vuosi kulunut, niin
Jumalan kunniaksi sanon: "Herra on voimallinen ja Hänen parantava kosketuksensa on
todellinen."
Älä heitä pois toivoa. Tie ylös on aina avoin, ja Jumala kuulee ja voi auttaa.
Kun taloa rakennettiin... (osa 1)
"Ja autuas se, joka uskoi, sillä se Sana on täyttyvä, mikä hänelle on tullut Herralta!" (Luuk. 1:45)
Kummallisimpia "toimeksiantoja" uskonelämämme varrella oli sisäiseen maailmaamme tullut
itsepintainen ajatus: "Rakenna talo, mutta älä ota velkaa, sillä Minä tahdon käyttää sinua."
Vaikka Herra puhui ajatuksina mieleeni, oli Hänen puheensa yhtä todellista kuin olisin sen
korvillani kuullut.
Tuo "toimeksianto" kasvoi, eikä antanut rauhaa. Minulle tuli ajatuksiini rakenteita ja erilaisia
rakentamiseen liittyviä ratkaisumalleja. Tontti meillä kyllä oli, mutta säästöjä rakentamiseen ei.
Kävin vielä silloin Karjaportilla töissä, ja siitä palkasta joka toinen tili meni rivitaloasunnon
vuokraan ja asumiskuluihin, joka toinen meni ruokakauppaan.
Mahdottomalta ihmissilmin näytti rakentaminen, mutta Herra antoi uusia ajatuksia. Tuo
rakennus sai muotoa sisimmässäni, ja ymmärsin rakennuksen liittyvän lopunajan tapahtumiin.
Talo tuli rakentaa perinteisin menetelmin, vanhanaikaisesti, niin että seiniin tulisi purueristys.
Rakentamisessa piti huomioida elämän sujuminen silloinkin, kun sähköä ei olisi saatavilla.
Nuo henkeeni virtaavat ajatukset muuttuivat kuin tuleksi minussa, ja samalla Herra vahvisti
uskoani, että Hän olisi minun kanssani.
Koska en aiemmin ollut taloa rakentanut, piti minun pohjaratkaisut ja huoneet suunnitella
mahdollisiman yksinkertaisiksi. Tämä osoittautui viisaaksi valinnaksi, joka eri
rakennusvaiheissa helpotti suuresti työtäni.
Minun piti siis yksin rakentaa talo. Lopunajan talo. Yksinkertainen, mutta toimiva.
Rakentaessani Pirjo hoiti lapsiamme ja kodin monia töitä.
Kustannuksien laskemisella tässä tapauksessa en pitkälle päässyt.
Rakennuspiirrustukset sain piirrätettyä ja luvat hankittua.
Herra opetti minua, että rakennuslupa tulisi hakea vapaa-ajan asunnon rakentamiseen
ympärivuotiseen käyttöön.
Olin kuuliainen ja lupa myönnettiin nopeassa aikataulussa. Kun hakemus oli vapaa-ajan
asuntoa varten, niin rakennustarkastajaa ei tontilla näkynyt sen jälkeen, kun rakennuksen
kulmat määrittelevät punaiset merkkikepit oli asetettu paikoilleen.
Seuraava käynti oli ajastaan lopputarkastus, joka oli hyvin ylimalkainen, ikäänkuin toteamus:
"Siinä se sitten on!"
Aloitin perustuksen kaivamisella. Lapio minulla oli ja rautakanki. Niillä pääsi alkuun. Kun
mietin, mistä sokkelilaudoitukseen tarvittavat puut kaataisin, niin Herra auttoi ja antoi
myrskytuulen puhaltaa, ja tontiltamme kaatui viisi sahattavan kokoista tukkikuusta. Joskus
joku asia sujuu kuin itsestään. Minulle kävi näin opetellessani metsurin hommia. Sain
karsittua ja paloitelua puut. Punnersin pölkyt kasalle, ja kohta kylällä sahaa pitävä isäntä haki
puut sirkkelipaikalle. Olin mukana lautapoikana, ja pian naulasin sokkelilaudoitusta.
Olin isän kanssa ollut kerran eräässä omakotitalon sokkelin valussa mukana, ja nyt silloin
saamani oppi oli tarpeen. Muistelin eri työvaiheissa, miten tulee edetä ja miten harjateräkset
taivutellaan ja kiinnitetään.
Päivisin kävin työssä Kouvolassa ja illat kaivoin ja raudoitin ja naulasin laudoitusta valua
varten.
Tämä alkuvaihe ei vielä rahallisesti ollut mahdoton, ja sementitkin sain ostettua.
Kaksikymmentäkolme säkkiä sementtiä ja autokuorma hiekkaa odotti minua juhannusaattona.
Sanoin Pirjolle, että lähden tontille kokeilemaan, miten lainassa ollut sementtimylly toimisi.
Kun alotin sokkelin valamisen, en malttanut sitä lopettaa. Lapioin, kannoin ja kuljetin
sementtivelliä koko sen yön. Aamulla olin väsynyt ja katselin loppuun saatettua valua, josta
törröttivät tasaisin välein tartuntanaulat ajastaan valun päälle tulevalle rakenteelle.
Rakennuksen edetessä minua alettiin katsoa vähän kummasti. Enhän pyytänyt apua, enkä
järjestänyt talkoita. Siihen minulla oli kolme syytä. Etukäteen en voinut sopia mitään
työvaihetta, koska en tiennyt Herran aikataulua. Usein öisin Herra puhui ajatuksina
seuraavasta työvaiheesta, ja minun oli helppo olla kuuliainen Hänelle, jolla kullat ja hopeat on!
Toinen syy oli se, että talkoitten järjestäjän oletetaan myös tarjoavan talkooväelle juomat ja
ruuat, eikä meidän "budjettiin" ollut varattu tarjoilua.
Kolmas syy oli, että jostakin syystä Herra halusi minun tekevän kodin alusta loppuun yksin.
Minulla oli siellä monet pyhät hetket, kun Jumalan läheisyys mursi minua. Ylistelin Herraa,
rukoilin ja naulasin. Usein olin lattialaatalla polvillani ja itkin Jumalan hyvyyden alla. Ikinä en
unohda noita pyhiä hetkiä. Ne ovat kirkkaina helminä sydämeni kammiossa.
Epäuskon hetki tuli, kun sokkeli oli valettu. Herra sen salli saadakseen opettaa Sanansa
kautta luottamaan Hänen ajoitukseensa kaikessa. Minä rukoilin Herralta Elian lailla pientä
pilveä, pientä merkkiä, edes kämmenen kokoista, että tietäisin Herran auttavan rakennuksen
valmistumisessa.
Pihaamme tuli uskova veli autollaan. Peräkärryssä hänellä oli laatikkokaupalla kaakelilaattoja,
pussillinen komeron mangneettisaranoita ja pino ikkkunoita karmeineen. Jumala oli antanut
tuolle veljelle ohjeen tuoda minulle Kärsämäeltä asti isänsä remontista ylijääneitä
rakennustarpeita.
Siinä oli se pieni pilvi. Jumala vastasi, ja nyt tiesin, ettei rakennuksen nouseminen ole minun
varassani, vaan Hänen, joka sanoi: "Rakenna talo."
Koin monia yliluonnollisia ihmeitä rakennuksen eri vaiheissa. Kun purkasin valun ympäriltä
sokkelilaudoituksen, niin ajattelin saman tien sahata laudat hellapuiksi. Laudat olivat
sementin tahrimat ja nauloja sojotti sikin sokin. Säälin moottorisahaa. Olin ostanut sen
käytettynä ja minulla ei ollut varaterää. Minä polvistuin sahan viereen ja siunasin sahan.
Saattaa kuulostaa lapselliselle, mutta eikö lasten kaltaisille avaudu Taivasten valtakunnan
salat ja siunaukset?
Sokkelilautoja oli melkoinen pino, olihan rakennus isohko ja valos melko järeä. Nykäisin
sahan käyntiin ja sahasin. Kipinät sinkoilivat terästä sen osuessa sementtiin tai laudassa
olevaan naulaan. Minä sahasin ja ihmettelin kipinöiden sinkoillessa, ettei saha tylsynyt
lainkaan. En ymmärrä mitä siinä tapahtui, mutta kun viimeinenkin lauta oli pätkitty, oli terä yhtä
terävänä kun aloittaessani sahausta.
Herra voi pitää jopa sahan terävänä, niin halutessaan.
Kun taloa rakennettiin... (osa 2)
Yhdeksän kuukauden kuluttua rakentamisen alusta muutimme uuteen kotiimme. Jälkikäteen
arvioiden totean saaneeni olla Jumalan koulussa oppimassa hengellisiä lainalaisuuksia ja
Jumalan huolenpitoa. Jumala valmisti meitä perheenä irrottautumaan kokoaikaisesti Hänen
armonsa varaan.
Tämän rohkean päätöksen teimme muutaman kuukauden kuluttua muutostamme, syvän
yksimielisesti ja Herran selkeän johdatuksen perusteella.
Herra opetti, että kaikki tarpeet voi ja saa kertoa Hänelle, ei ihmiselle. Herra opetti
ajankäyttöä. Päivisin olin matkoineen lähes kymmenen tuntia ansiotyössä. Seurakunnan
keskellä palvelin oman työni ohessa työntekijänä seurakunnan eri tehtävissä; julistajana,
autokuskina, diakonina ja kokouksien järjestäjänä. Tämän lisäksi kuljin kokousmatkoille, mihin
minua pyydettiin. Kun Jumala sai ohjata kalenteria, niin rakennukselle jäi oma aikansa, mutta
koskaan se ei noussut ensisijaiseksi sydämen temppelissä. Etusijalla oli Herra ja Hänen
vanhurskautensa, sen jälkeen rakas puolisoni ja lapset.
Alusta asti oli selvää lepopäivän pyhittäminen Herralle. Pidin kunnia-asiana olla menemättä
koko rakennusalueelle sunnuntaisin. Opin, että on eri asia levätä pyhäpäivänä, kuin pyhittää
lepopäivä. Jos lepopäivän erottaa Herran edessä viipymiseen, niin siinä pyhityksessä virtaa
Jumalan voima elämän arkeen. Ja Jumala siunaa Hänen eteensä tulleen sydämen.
Kävelin usein tontillamme ja etsin löytyisikö sieltä rakennuksen runkoon riittävästi
sahatavaraa. Vaikka tontilla oli puustoa, se oli melko nuorta sahattavaksi, mutta sain silti
keräiltyä kuorman sahatavaraa. Ammattinsa osaava kylän sirkkelimies sahasi tarkasti ja
taloudellisesti. Kun puutavara kuivui kesätuulessa, olin tyytyväinen kertyneeseen
puumäärään.
Vaikka rakennus edistyi Jumalan siunaavien käsien alla, ei kommelluksilta voinut välttyä.
Kommelluksissakin oli Jumala mukana.
Löin vasaralla kovaa saadakseni naulat uppoamaan muutamalla lyönnillä. Kerran vasara meni
ohi naulankannan ja osui peukalon juureen, lihakseen. Käteni oli terävää laudansyrjää
vasten, ja iskun seurauksena peukalon juureen tuli vasaran pään muotoinen repeytymä. Kipu
meni kuin lävitseni sähkövirta, ja vasara putosi. Katsoin peukaloa ja huomasin repeytymän.
Ajattelin, että kohta veri lähtee juoksemaan. Kuitenkin kohotin käteni ylös kohden Jumalan
taivasta. Suljin silmäni ja kivusta huolimatta ylistin Jumalaa siitä, ettei minun tarvitse kiroten
kohdata elämän tuomia vastuksia. Rukoilin Hengen antamalla rukouskielellä ja mitä enemmän
ylistin Herraa, sitä kiitollisempi olin. Joku jos sen olisi nähnyt, niin varmaan hän olisi luullut
minun seonneen. Kun tuo pyhä hetki päättyi, laskin käteni alas. Katsoin peukaloa. Se oli
saanut taivaallisen hoidon. Pisaraakaan verta ei ollut näkyvissä, ja haavan päällä oli ikäänkuin
kerros lakkaa. Samoin kipu oli täysin poissa. Nostin maasta vasaran ja jatkoin naulaamista.
Myöhemmin lyödessäni lautaa keittiön ikkunan päälle olin asettanut tikkaat nojalleen
ikkunalautaa vasten yltääkseni naulaamaan. Lauloin, niinkuin minulla usein tapana oli,
ylistyslaulua. "Hän on tääl, Hän on tääl..." Yhtäkkiä tikkaat pettivät, ja kaaduin taaksepäin.
Putosin metrin korkeudelta sementtiselle lattialaatalle selälleni. Henkeni salpautui. Heti kun
ilma alkoi kulkea, jatkoin laulua. "Edessäsi Herramme, ylistäen olemme, kiitos Kaikkivaltias,
kun olet tääl!"
Minut täytti ilo ja riemu ja tietoisuus, että Hän on meidän jokaisessa hetkessämme
Kaikkivaltiaana. Yliluonnollinen varjelus oli, etten lyönyt päätäni kovaan alustaan. Vammoitta
nousin jatkamaan työtä.
Talon runkoa rakensin vaakatasossa hieman yli kahden metrin pätkissä ja nostin pätkän aina
valmiina paikoilleen. Näin runko valmistui nopeasti ja säästyin monilta tarkistusmittauksilta
telineiden siirtämisiltä ja kiipeämisiltä.
Luulin, että perustuksen valu olisi ollut kaikkein raskain vaihe, kunnes eteen tuli hetki nostaa
kattoristikot paikoilleen.
Olin koonnut yhdeksän kattoristikkoa. Ensimmäisen tein huolella tarkkojen mittojen mukaan.
Samalla tein ensimmäisen ristikon ympärille sapluunan, jonka avulla oli helppo koota
kahdeksan seuraavaa kattoristikkoa.
Tein ristikot pitkässä sarjassa. Yhtenä päivänä sahasin lähelle pinoihin määrämitoissa
tarvittavat lankut ja laudat. Kun kaikki oli valmiina, niin kokoaminen oli joutuisaa.
Mietin ja rukoilin, että miten ihmeessä saan nostetuksi katolle nuo raskaat ja suurikokoiset
rakenteet. Pituutta niillä oli seitsemän metriä ja korkeutta hieman yli metrin. Puutavaraa
yhdessä ristikossa oli yli kolmekymmentä metriä.
Ongelma ratkesi. Rakensin päätyä vasten vinottain pitkistä lankuista ikään kuin junan kiskot.
Nyt saatoin siirtää vähä vähältä lappeellaan olevaa ristikkoa ylöspäin. Työnsin vuoroin
toiselta, vuoroin toiselta puolen. Painava rakenne toisensa jälkeen nousi paikalleen ja sain
kiinnitettyä ne omiin kohtiinsa.
Olin runkoa tehdessäni jättänyt piirustusten mukaan aukot ikkunoille ja erään kerran kotimme
pihasta rakennukselle lähtiessä vierelleni tuli läheisestä omakotitalosta iäkäs vanhus. Hän oli
kuullut jostain, että taloa rakennan, ja hän tuli vielä asiaa varmistamaan. Hän asusteli
isohkossa omakotitalossa, entisessä kaupan kiinteistössä. Hän kyseli tarvitsisinko ikkunoita
rakennukseen ja huolisinko niitä hänen varastostaan. Kun menimme katsomaan ikkunoita,
hän kertoi Jumalan puhuneen hänelle, niin että hän halusi lahjoittaa ikkunat minulle.
Kiitollisena otin tarjotut ikkunat peräkärryyn ja vein rakennuspaikalle. Suuret ikkunat olivat
juuri sopivat niille varattuihin aukkoihin. Juuri sopiva määrä ja juuri sopivan kokoisina.
Taivaassa on tarkat mitat.
Kuistin ja kodinhoitohuoneen kuusitoista pienempää ikkunaa kuljetin naapurikylästä. Nekin
olivat siellä varastoituina odottamassa rakentajaa.
Samasta paikasta sain ulko-oven. Ovi oli vanhanaikainen, mutta hyväkuntoinen ja tukevassa
karmissa. Lämpöeristin sitä lisää ja paneloin sisäpuolelta pakkastenpitäväksi.
Jotta lämmönhukka olisi talven viimoissa mahdollisimman pieni, rakensin tuplaikkunat ja
asetin ne paikoileen. Nyt rakennuksessa oli kolminkertainen lasitus.
Kun taloa rakennettiin... (osa 3)
Rungon pystytys ajoittui kesässä sateettomaan jaksoon. Kun raskaat kattoristikot olivat
paikallaan ja laudoitus valmis, viritin muovin kaiken varalta. Ilma oli kuitenkin suotuisa ja
poutainen.
Ulkolaudoitus oli vanhanmallinen, niin sanottu "lomalaudoitus", jossa pystylautojen väliin
kuului rima. Koska päätykolmion osalta olisin joutunut rakentamaan telineet, päätinkin
rakentaa koko päätykolmion valmiiksi maassa. Säästin paljon aikaa, kun ei tarvinnut nousta ja
laskeutua laudanpätkien kanssa, niitä mittaamaan ja sahaamaan. Kattoristikoihin kiinnitin
lankuista puomin, johon kiinnitin ketjutaljan, ja niin nousi kerralla koko talon pääty paikoilleen.
Usein kävi niin, että kun jotain asiaa pohdin, niin yön hetkinä sain taivaasta viisautta ja selvän
ohjauksen. Joskus ihan hykertelin onnesta, kun itseni ulkopuolelta virtasi tietoisuuteeni
valmiit ratkaisumallit. Kun niitä toteutin, huomasin kaiken sujuvan helposti.
Tänäänkin Herra antaa edessään viipyvälle kipuilijalle ohjeet, kuinka toimia. Hän on luvannut
Sanassaan johdattaa rukoilevaa lastaan, ja kuuliaisuus tuo mukanansa siunauksen.
Ihmettelin usein, kuinka Isä valvoi rakennuksen edistymistä. Ilman että olisin itse vaikuttanut
asioihin, minulle vain tarjottiin rakennuksen edistyessä yhtä ja toista tarpeellista.
Rakennuksessa on seitsemän ovea. Ainoastaan varauloskäynti on omatekoinen. Ulko-oven
karmeineen sain naapurikylältä ja välioven naapuripitäjästä.
Kerran aamulla työhön mennessäni kuljin Karjaportin einesosaston läpi. Siellä
remonttimiehet purkasivat hiljattain asennettuja rakenteita. EU-direktiivit olivat määritelleet
elintarviketilojen ovien pintamateriaalit uusiksi, ja niitä oltiin vaihtamassa. Lupasin auttaa
remonttimiehiä viemällä pois kolme ovea karmeineen, ja apuni otettiin vastaan. Nämä siistit
luonnonvalkoiset väliovet löysivät paikkansa. Jälleen kerran sain todeta niiden sopivuuden
ja "kätisyyden" suunnitellun mukaisiksi. Makuuhuoneita erottavan liukuoven kehyksineen
sain Kouvolasta. Nyt kaikki ovet olivat paikallaan.
Pihaan ajoi auto. Autosta nousi vanha mies. Hän ojensi kirjekuoren ja totesi Herran häntä
asialle kehoittaneen. "Ei siinä paljoa ole, mutta saat vaikka muutaman kattopellin", hän sanoi
vaatimattomasti ja lähti jatkamaan matkaansa. Rahasumma riitti koko katon pellittämiseen.
Kun pellit oli naulattu kiinni tuli sade ja rummutti peltejä.
Minä olin alapuolella, kuuntelin ja kiittelin Herraa.
Rakensin taloa Jumalan ollessa rakennuksen valvojana, rakennuttajana ja rahoittajana. Ei
Hän pitänyt minua liian tiukalla, pikemminkin päin vastoin. Usein otin pienen Hanne-tyttäreni
mukaan "ranchille", niin kuin me sitä kutsuttiin, ja siellä me pienten eväitten kanssa vietimme
laatuaikaa ja ihmettelimme kaikkea Luojan luomaa. Joskus tulimme perheenä, paistoimme
makkaraa ja kahvittelimme. Ne ovat niitä kauniita muistoja.
Herra ei kiirehtinyt eikä hoputtanut työtäni. Itse asiassa kaikki tuntui menevän hyvin
luontevasti, taivaallisen aikataulun mukaan.
Koska rakensin taloa aikaan, jossa tulee voida elää silloinkin, kun sähköä ei olisi saatavilla,
Herra ohjasi rakentamista sen mukaan. Vesivessan sijaan asensin nykyaikaisen
kuivakäymälän. Veden saa vaihtoehtoisesti pihamme kaivosta tai pohjavetenä tontillamme
olevasta lähteestä.
Voikkaalta minulle tarjottiin valurautaista, valkoista, emaloitua puuhellaa.
Se oli painava. Ilman pumppukärryä en olisi saanut sitä nostettua sitä varten valetulle
laatalle. Kun sitä Voikkaalla kyytiin punnerrettiin, niin neljä miestä oli sitä siirtämässä
lankkujen avulla auton.
Pirjon kanssa teimme kovasti työtä ennen kuin se oli paikallaan.
Puuhella osoittautui hyväksi lämmönantajaksi. Siinä keitimme ja paistoimme monet ateriat.
Paksu rautavalu varastoi lämpöä ja luovutti sitä hiljalleen huonetilaan. Koska rakennus ei
ollut sokkeloinen, niin lämpö jakautui melko tasaisesti.
Toiseen päähän rakennusta muurasin tulitiilistä takan, joka riittää päätyhuoneen
lämmittämiseen.
Vanhan mallin mukaan rakentaessa seinän väliin tuli purueristys, niin kuin yläpohjaankin.
Tosin yläpohjassa on kattopanelirimoituksen päällä styroksikerros.
Puru on hyvä eriste. Rakenteet hengittävät ja huoneilma on raikas. Lisäksi puru on lähes
ilmaista. Muutamalla markalla kuutio ajoin purua jätesäkkeihin lapioituna Valkealan sahalta.
Peräkärry täyttyi säkeistä monet kerrat ennen kuin purua oli riittävästi pitämään lämmön
sisällä ja pakkasen pihalla.
Niin kuin rakentaessa yleensä, tarvikkeita joutui tilaamaan ennakkoon. Kylämme kaupasta sai
tilaamalla kaikkea rakentamiseen liittyvää melko nopeassa aikataulussa. Herra opetti minua
kuuntelemaan Hänen hiljaista ohjaustaan. Kun olin kuuliainen ja tilasin aina ne tarvikkeet,
mitä kulloinkin tarvitsin, niin havaitsin, että ne noutaessani minulla oli aina tarvittava raha
niiden maksamiseen.
Kun olin tilaamassa jotakin ohi johdatuksen, niin Herra nosti mieleeni ajatuksen: "Onko nyt
sen aika?" Tuossa kysymyksessä ymmärsin Herran tahtovan minua siirtämään tai hylkäämään
hankintoja.
Koska Hän hoiti ja valvoi rakentamista, kannatti olla kuuliainen.
Kun purut olivat paikallaan tuulensuojalevyjen välissä, kiinnitin huokoiset Cyprox-levyt
sisäseiniksi. Sisätiloihin naulasin joka seinälle puolipanelit. Puu on kaunis ja
luonnonmukainen sisustusmateriaali.
Astia-, allas-, keittiö- ja vaatekaapit ja komerot tein itse. Vaikkeivät ne laadullisesti
huonekalukauppojen tasoon yllä, ne kuitenkin toimivat niille tarkoitetulla tavalla.
Siitä asti, kun Herran lähettämänä sain "pienenä lupauksen pilvenä" kassillisen uusia
magneettisaranoita, tiesin pystyväni Herran avulla rakentamaan myös tarvittavat kaapistot.
Kun taloa rakennettiin... (osa 4)
Rakentamisen edetessä tontilla kävi monenlaista ihmettelijää. Jotkut antoivat omia
neuvojaan ja mielipiteitään. Eräs ystävä kävi tuomitsemassa hankkeeni ja hämmästeli sitä,
kuinka minä niin "maallistun", että käyn rakentamaan taloa. Nythän olisi aika evankelioida?
Nämä syytökset osaltaan vaikuttivat siihen, että syksyn harmaudessa rakentaminen pysähtyi.
Runko oli pystyssä, seinät valmiina ja katto päällä. Tuntui kuin into olisi valunut minusta ulos.
Sisäisessä hädässä etsin Herraa. Muistan kuinka istuin rivitalon olohuoneessa ja katselin
ikkunasta harmaata syksyn maisemaa. Ikkunasta näkyi tie ja vastapäätä olevia rakennuksia.
Sähkölinja kulki vasten harmaata taivasta ja sähkölangat näyttivät kuin nuottiviivastolle
tolppien välissä.
Sanoin Herralle, etten jatka rakentamista, ennen kuin näen linnun lentävän linjan
suuntaisesti linjalankojen välissä rakennukselle päin.
Kului muutama turhautunut päivä ja saapui sunnuntai. Kuuntelin
radiosta jumalanpalvelusta ja katselin ikkunasta ulos. Kun jumalanpalveluksen loppuvirsi oli
veisattu, Jumala lähetti linnun. Harakka lensi vasemmalta oikealle kahden sähkölangan
välissä koko tuon tolppien välisen matkan, aivan kuin näkymättömien käsien ohjaamana.
Sisimpäni riemuitsi! Herra vahvisti taas kerran minua. Olen usein ajatellut, kuinka armottomia
me olemme toisillemme kyseenalaistaessamme toistemme näkyä. Kuinka paljon murhetta ja
ahdistusta tuomme ottaessamme paratiisin käärmeen paikan, kysyessämme: "Onko Jumala
todella sanonut...?"
Kun sinulla on näky, niin anna sen kasvaa sydämesi puutarhassa. Raivaa sen ylle avoin taivas
ja suojaa Sanalla näkyäsi ihmisten pilkalta ja mielipiteiltä. Raamatun ihmiset kokivat saman.
Vain se, jolla on näky, voi sen ymmärtää ja toteuttaa. Jos olisin ihmisiltä kysynyt mielipiteitä,
niin en usko montaakaan rohkaisijaa löytyneen.
Rakentaminen jatkui. Jumala siunasi ja auttoi kaikessa. Asioita, jotka ylittivät kaiken
ymmärryksen, tapahtui. Olin kuin putkessa, kiitämässä Jumalan määrittelemää vauhtia,
tekemässä montaa hommaa ja kuitenkin samalla lepäsin.
Sähkö tuli tolpan päähän edellisen, tontilta puretun rakennuksen muistona. Tontin aiempi
omistaja oli maksanut linjan ylläpitomaksun niin sanottuna "haamuliittymänä". Minun tarvitsi
siis tilata sähkömies, yksi sähköpylväs, kaivinkone ja kaapelit. Kuulostaa arvokkaalta?
Sähkölaitoksen auto tuli, pystytti pylvään ja viritti kaapelin. Otimme sähkökaapin
ulkorakennukseen, koska se oli jo valmiina. Tolpalta oli kuitenkin matkaa sähkökaapin
asennuspaikkaan, joten kaivinkone oli välttämätön, sillä säännöt edellyttävät kaapelien
sijoittamista maahan melko syvälle.
Seuraavaksi tuli kaivinkone, ja kaapeli asennettiin. Minulle sanottiin laskun tulevan perässä,
ja minä sitä odottelin ja mietin minkä suuruisena se tulisi.
Laskua ei kuitenkaan koskaan tullut, ja minun osuudekseni jäi vain sähkökaapin ja
sulaketaulun osto sekä niiden asennustyön maksu.
Vaikka rakentaessani näkyäni yritettiin murentaa, sain myös jatkuvasti uusia ystäviä ympäri
Suomea, jotka rohkaisivat meitä ja rukoilivat puolestamme. Usein vaikeissa ja harmaissa
päivissä Jumala lohdutti meitä näiden ystävien kautta.
Monesti olimme tilanteessa, jolloin jotakin tilattua piti noutaa ja maksaa, eikä meillä ollut
siihen varoja. Posti toi tullessansa kirjeen, jossa joku Jumalan ihminen kirjoitti, ikään kuin
anteeksipyytäen, että Jumala oli kehoittanut häntä lähettämään meille tietyn summan. Usein
oli niin, että Jumala valitsi meille tuntemattoman ihmisen kulkemaan kuuliaisuudessa ja
murtamaan omastaan meidän hyväksemme.
Niissä pienissä rakkaudenlahjoissa oli mukana niin suurta Jumalan pyhyyttä, että koimme
syviä liikutuksen hetkiä huomatessamme, kuinka tarkasti Herra tiesi tarpeemme ja kuinka
kauniisti ja pyhästi Hän niihin vastasi.
Samalla kun Herra kokosi meille näkymätöntä kannatusrengasta, hän puhui voimakkaasti
henkeemme, että Hän tahtoo irroittaa meidät perheenä uskonvaraisuuteen ja kokoaikaiseen
hengelliseen työhön.
Nämä Jumalan visiot olivat kuin aaltoja, jotka tulvivat sisimpäämme. Ne olivat joskus hiljaisia
maininkeja ja joskus valtaisia aaltoja.
Kun yhdeksän kuukautta oli kulunut, niin maaliskuussa muutimme osin vielä keskeneräiseen
kotiimme. Tapetit ja panelit olivat seinillä ja muovimatot lattialla. Uuden puun tuoksu tuntui
raikkaalta ja puhtaalta.
Olimme tulleet kotiin.
Kun taloa rakennettiin... (osa 5)
Rakennuksen valmistuminen muuttamista varten tapahtui nopeasti. Jälkeenpäin arvioiden
tuntuu kuin Jumala olisi laatinut nopean aikataulun.
Kaikki sisätyöt; panelointi, tapetointi ja säilytystilojen rakentaminen veivät kovasti aikaa.
Yllättäen sain lisäaikaa rakentamisen loppuvaiheessa.
Olin Karjaportissa päivätyössä puhdistamassa paisteja kuutioitavaksi kuluttajapakkauksiin.
Poistin paistien päältä pintakalvoja ja rasvoja. Pitkässä sarjassa minulla oli työn alla
muutaman sadan kilon erä kulmapaisteja, joita terävällä veitselläni käsittelin. Kääntäessäni
veitsellä erästä kolmen kilon paistimöykkyä ympäri, veitsi irtosikin ja liikerata jatkui niin, että
veitsi viilsi kumikäsineen läpi keskisormeni nivelen kohdalta puoliksi irti.
Pudotin veitsen ja sormeani puristaen riensin vessaan. Lievä shokin tuoma huimaus painoi
minut polvilleni. Huusin hädissäni Herran puoleen. Katsoin sormeani. Se repsotti jänteen
katkettua. Kiedoin paperia sen ympärille ja totesin, ettei ole muuta mahdollisuutta kuin
mennä lääkäriin. Sain nopeasti tapaturmalähetteen. Työterveysaseman lääkäri hoiti sormeni,
ja kohta siinä oli komea lasta. Kun tulin sanoneeksi lääkärille, etten voi nyt pitkään aikaan
soittaa kitaraa, niin hän tarttui sanaani ja totesi: "Nyt täytyykin sormi hoitaa kunnolla kuntoon,
kun sinä kitaraa soitat."
Hän kirjoitti minulle sairauslomaa yhteensä 46 vuorokautta. Koska vamma ei sitonut minua
vuoteeseen, saatoin tehdä yhtä ja toista rakennuksella.
Sormi töpötti suorana ja minä naputtelin panelia kattoon ja lauloin kiitosta Herralle.
Rakennus valmistui, sormi parani ja nivelestä katkennut jänne kiinnittyi uudelleen.
Näissä elämän vaiheissa Jumala kutsui meitä hyvin voimakkaasti Hänen armoonsa ja
huolenpitoonsa.
Pyysin että saisin pitää kerääntyneet "pekkaspäivät" sekä kesäloman sairauslomani perään,
ja siihen suostuttiin.
Kun kesäloma oli loppumassa, Jumalan kutsu oli voimakkaana yllämme. Jumalan edessä
päätimme jättää Hänelle merkin, että jos Hän tahtoo meidät kokoaikaisesti armoonsa ja
huolenpitoonsa, niin tulkoon kotimme ovesta joku, joka ei kipuiluamme tiedä, ja tuokoon hän
tullessaan sanan, että meidät on kutsuttu. Sovimme vielä niin, että jos Herra vastaa
merkkiimme, niin ensimmäisenä työpäivänä loman jälkeen sanon itseni irti.
Tuli ilta ja puhelin soi. Puhelimessa oli työkaverini Arto, joka oli muutamia aikoja sitten tullut
uskoon. Hän sanoi saaneensa "hyvän kasetin" ja haluaisi meidän kuuntelevan sen.
Sanoin Artolle, että näkisimme huomenna, kun lomani loppuu ja palaisin työmaalle. Puhelu
päättyi, ja hetken kuluttua puhelin soi uudestaan. Arto oli hämillään ja sanoi, että hän tahtoisi
tuoda kasetin heti kuunneltavaksemme.
Tunnin kuluttua Arto tuli ja toi kasetin. Se oli äänitetty jossakin hengellisessä kokouksessa
pääkaupunkiseudulla. Kokouksen lopussa puhuja profetoi: "Minä olen kutsunut teidät
elämään huolenpidossani ja armossani."
Herra vastasi merkkiimme nopeasti ja kirjaimellisesti. Kotiimme tuli Jumalan Sana meille
tuntemattomalta Herran palvelijalta.
Seuraavana päivänä irrottauduin työstäni Karjaportilla. Jos olisin rakennuksen
rakentamisessa ollut tottelematon ja rakentanut velka- ja lainarahalla, emme olisi voineet
kulkea sisään Jumalan tahtoon ja suunnitelmaan. Kuinka tärkeää onkaan kulkea
kuuliaisuuden tietä.
Vaikkei se ajallisesti johdakaan rikkauksiin, niin sisäinen ihminen voi hyvin Herrassa ja hänen
armossaan.
moninaisissa kiusauksissa,
että teidän uskonne kestäväisyys koetuksissa havaittaisiin paljoa kallisarvoisemmaksi kuin
katoava kulta, joka kuitenkin tulessa koetellaan ja koituisi kiitokseksi, ylistykseksi ja
kunniaksi Jeesuksen Kristuksen ilmestyessä". (1. Piet. 1:6-7)
Kun purjelaiva lipuu veden pintaa, silmä näkee valkeat, hohtavat purjeet, korkealle
taivaansineen piirtyvät mastot ja valossa kylpevää aluksen kantta.
Silmä ei näe pohjan kolhuja, ei karikivien viiltämiä haavoja, eikä lastiruuman painoja. Silti ne
ovat. Purjehtimisen vakauteen nuo painot ovat tärkeitä ja se, että paino on jaettu oikein.
Kun kirjoitan elämänmatkani varrella Jumalan avun kokemisen hetkistä, teen sen nöyrin ja
kiitollisin mielin. Kunnia kuuluu Kuninkaalle, joka vanhurskaasti hallitsee.
Kymmenen vuotta uskoontuloni jälkeen Herra kutsui meitä perheenä elämään Hänen
armossaan ja huolenpidossaan. Nyt kutsusta on kulunut toiset kymmenen vuotta, ja koen
niin, että Jumalan lasten uskonvahvistukseksi ja Jumalan kunniaksi raotan muistojen ovea
perheemme kokemiin Jumalan ihmeisiin.
Tahdon vielä korostaa sitä, että meillä jokaisella on oma tiemme ja oma latumme, ja tämä on
sitä, mihin Jumala armossaan on meidät sisälle kutsunut. Olipa tehtäväsi tai paikkasi missä ja
minkälainen tahansa, niin ole uskollinen ja luota Herraan.
Koetuksen hetkissä, joista kirjoitan, on lohtunani ollut ajatus, ettei Raamatussa ole yhden
yhtään Jumalan pettämää ihmistä, ja tuskin hän meidän kohdallammekaan poikkeusta tekee.
Samoin meitä on lohduttanut Jumalan pyhät, jotka ovat edeltä kulkeneet tätä tietä. Yrjö
Müller, Watchman Nee ja moni moni muu.
Parhain tien viitoittaja kuitenkin on Herra, joka Henkensä kautta kuljettaa lapsiaan.
Tällä tiellä kasvaa kokemisen kautta todeksi Jumalan Sana "Herra on minun Paimeneni, ei
minulta mitään puutu".
-----------------------------------------------------------------------------------------------------------
Bensattomalla autolla ja auton katsastus
Autojen kanssa on monet uskonkoetukset koettu. Valkealassa oli tosi ahtaita vaiheita, kun ei
ollut bensaa, tai sitten sitä muutama litra oli tankissa. Ihmiset soittivat, kyläyhteisössä kun
oltiin, kyytiä kokoukseen, kauppoihin, hautausmaalle ja minne milloinkin. Olin vakaasti
päättänyt, etten paljasta ahdinkoamme, ja usein olin saanut pienellä mustalla pahvilla peittää
bensamittarin valon, ettei se kiiluisi ihmisten tietoisuuteen. Koskaan Herra ei sallinut bensan
loppua näillä kyydityksillä, jotka usein kuitattiin kiitoksella ja siunauksen toivotuksella.
Kerran talvipakkasella, yksin ollessani, bensa loppui keskelle kylää, pikkutien viereen.
Kävelin kysymysmerkkinä kotiin. Auto oli siellä kolme päivää. Ei ollut varaa edes litraa
kanisterilla hakea, että olisi saanut auton kotipihaan.
Uskovat kyselivät, ja vastasin aina samoin, että bensapuolella on joku häiriö, auto ei pysy
käynnissä. Jos olisin sanonut, että bensa on loppu, niin olisihan niitä avuliaita ollut
rahoineen, mutta olisin myös oikaissut pois Jumalan koulusta ja Hänen antamansa
pelastuksen ilmestymisestä.
Kan-kodilla, sen pikkutien päässä, oli asentaja hoidossa, ja hän tarjosi apuaan vian
paikallistamiseen ja korjaamiseen.
Kiitin kohteliaasti, ja sanoin odottavani Jumalan ihmettä. Lupasin joskus kertoa hänelle syyn
avun torjumiseen. (Puolen vuoden kuluttua hän lähti kannilta, ja silloin kerroin, ja me
rukoilimme toistemme elämään siunausta.)
Muuan sisko käveli pakkasessa meille ja toi tullessaan sprayta, mitä voi suihkuttaa, jos
kaasuttaja on jäässä. Hän arveli, että siinä oli syy. Otin sprayn vastaan ja lupasin kokeilla.
Kävelin pakkasessa autolle, ja kun olin luvannut, niin sumutin sprayta. (Tosin vain hiukan,
näön vuoksi, eturenkaaseen, koska tiesin, ettei siitä olisi apua.)
Herran nimessä suihkeen jälkeen menin autoon ja "kokeilin", mitä se oli vaikuttanut.
Starttasin, ja auto käynnistyi. Peruutin tielle ja ajoin auton kotiin. Herra oli antanut bensaa
tankkiin.
Matkamittarin mukaan ajoin bensattomalla autolla 42 kilometriä, kunnes minulla oli rahaa ajaa
huoltoasemalle.
Se oli ihmeellistä matkantekoa, kokemus, että nyt mennään, niinkuin Jumala tahtoo.
Herra on tänään sama.
Meille on tärkeää, että teemme ratkaisuja, joissa Jumala on mukana, ja usein Hän ohjaa meitä
tunnisteilla, jotka ovat niitä Karmel-vuoren pieniä pilviä. Kokemuksia ja merkkejä siitä, että
Pyhä kulkee vajavaisuutemme kanssa.
Kerran olin katsastukseen menossa Saabini kanssa, ja kun valtatie 15 risteyksessä jarrutin,
niin kauhukseni poljin painui pohjaan. Yritin uudelleen, ei ollut jarruissa elämää. Käsijarrulla
sain auton pysähtymään. Uskova ystäväpariskunta oli samaan aikaan käymässä Kouvolassa, ja
meillä oli tapaaminen Kouvolan Anttilassa, samaisen katsastusmatkan yhteydessä. Kun olin
ajellut noin viisitoista kilometriä, kokeilin jarruja uudelleen. Ei elämää. Käsijarrun avulla ajoin
kaupunkiin ja kävin tapaamisessa.
Kun ystävämme kuulivat, että olen katsastukseen menossa, he ehdottivat, että mennään
Saabiin rukoilemaan. Me rukoilimme. Ajattelin heidän lähdettyään, että käyn joka tapauksessa
varatussa katsastuksessa, ja käsijarrua käyttäen pääsin omalle vuorolleni.
Roteva katsastusmies tuli, hyppäsi kuskinpaikalle ja ajoi jarrudynamometriin. Rullat pyörivät
ja hän runttasi jarrut pohjaan. "Hm.. kyllä on jämäkät jarrut", oli hänen tokaisunsa.
Minä olin sydän syrjällään, mutta Herra ei jättänyt pulaan. Auto meni läpi "jämäkillä jarruilla".
Jälkeenpäinkin jarrut toimivat moitteettomasti. Herra on vastaus eilen, tänään ja ikuisesti.
Hän on syli, johon lapsi voi pelkoineen ja epäilyksineen tulla. Ja Hän vie ahtaasta avaralle ja
kerran siihen pöytään, jossa ei ole kyynelten peittämiä silmiä, ei rampoja eikä vaivattuja.
Kuljetaan, ystäväni, koko tie. Kotiin asti Isän kädellä!
- * * *
Vaalisaarna
Herra oli puhunut ajatuksina sisäiseen maailmaamme, että Hän johtaa meidät toiseen
seurakuntaan. Usein vierailevat julistajat kotiseurakunnassamme tulivat ja pyytämättä toivat
Jumalallista ilmoitustietoa, että Herra siirtää meidät toiselle paikkakunnalle.
Muunmuassa Australiasta Suomeen muutamaksi vuodeksi tullut saarnaaja Paavo Riikonen
profetoi: "Valmistautukaa pakkaamaan."
Muutaman ajan kuluttua soi puhelin. Puhelimessa oli Vesannon helluntaiseurakunnan
evankelista. Hän oli jostain saanut kuulla meistä ja niinpä hän esitti minulle kutsun tulla
Vesannolle kokousta pitämään.
Sovimme päivämäärän, 4.5.-97, joka oli sunnuntaipäivä.
Juuri samaan aikaan Herra oli sallinut meille koetuksen ajan. Nuo toukokuun alkupäivät olivat
täynnä rukousta ja odotusta. Kiersin luonnossa pitkiä lenkkejä ja vuodatin sydäntäni Jumalan
eteen.
Miten mennä satojen kilometrien päähän ilman rahaa ja ilman polttoainetta?
Ja kotona jääkaapin sisältö näytti aina vain vajaammalle, ja Pirjo joutui käyttämään
kekseliäisyytensä kattaessaan pöytää.
Odotin torstaina, odotin perjantaina, ja tilanne näytti aina vain huolestuttavammalle.
Toki olisin voinut mennä kenen tahansa uskonystävän luo, ja varmaan he olisivat
vapauttaneet meidät tukalasta tilanteesta, mutta minä halusin tietää, onko minun Herrani
tahto se, että olen saarnaamassa Vesannolla, paikkakunnalla, joka oli meille täysin vieras.
Lauantai alkoi ja eteni iltaan ilman Herran ilmestymistä. Taivas oli ääneti. Jos sinä, joka näitä
rivejä luet, elät tällaisissa koetuksen hetkissä, niin tiedä, että taivas valvoo sinun asiaasi.
Asuimme lähellä KAN-kotia, ja siellä vieraili melko usein Jumalan ihmisiä lomittamassa ja
vapauttamassa työntekijöitä viikonlopuksi lepoon ja lomalle.
Sinä viikonloppuna Herra oli johtanut niin, että Teuvo Tikkanen oli lupautunut "tuuraamaan"
ja hän ajeli Hyvinkäältä Valkealaan KAN-kodille.
Kun minä olin luovuttamassa ja vakaasti päättänyt, että sunnuntaiaamuna soitan Vesannolle
ja ilmoitan, etten koe Jumalan johdatukseksi tulla, niin samaan aikaan Pyhä Henki puhui
Teuvon sydämelle, että hänen tulee antaa minulle polttoainetta ja taloudellista tukea.
Illalla kun soitin KAN-kodille, tarkoituksena pyytää esirukousta, niin puhelimeen vastasi
Teuvo. Hän pyysi minua käymään. Hän täytti sen, mitä Jumala oli hänen henkeensä puhunut,
eikä siinä kaikki. Hän laski kätensä ylleni ja siunasi matkani. Profetaalinen voitelu vaikutti ja
Teuvon kautta tuli sanat: "Minä olen sinut kutsunut ja Minä sinut lähetän. Minun Henkeni on
sinun ylläsi. Mene, niinkuin Gideon, siinä voimassasi."
Kyyneleet olivat silmissämme.
Kun ajoin kotipihaan tankatulla autolla ja käsissäni kassillinen ruokatarvikkeita, niin sydän
lauloi Jumalan kiitosta.
Jumala ilmestyi minulle, ja varmasti Hän ilmestyy myös sinulle. Usein on vaan niin, että niin
kauan kun meillä on omia takaportteja ja omia mahdollisuuksia toimia, Herra antaa apunsa
odottaa.
Ajoin Vesannolle ja saarnasin tekstin Apt. luvusta 27, Paavalin merimatka,
jonka keskeinen sanoma on se, ettei Jumalan johdatuksessa kulkeminen ole aina
siunausvirtaa lihallemme. Monta on myrskyä ja ahdistusta, mutta johdatus on Jumalan ja Hän
vie perille!
Tämä "vaalisaarna" johti siihen, että Herra avasi oven ja johti meidät Savoon
seurakuntatyöhön.
- * * *
Juhlakokouksessa
Kuusankosken helluntaiseurakunnassa oli juhlat. Seurakunta täytti vuosia ja tavan mukaan
sitä juhlistettiin kutsumalla lähialueiden seurakuntien edustajia mukaan.
Niin minäkin lähdin pienestä seurakunnastamme lauantai-iltapäivänä ajelemaan kohti
Kuusankoskea.
Ajattelin Psalmia 42, jossa psalminkirjoittaja sanoo jakeessa 5: "Minä kuljin väentungoksessa,
astuin sen kanssa Jumalan huoneeseen riemun ja kiitoksen raikuessa juhlivasta joukosta.
Miksi murehdit, minun sieluni, ja olet minussa niin levoton?"
Minä murehdin sisälläni alkanutta viikonloppua ja jälleen taloudellisesti ahdasta vaihetta
elämässämme. Ulospäin minä hymyilin, ja ihmiset varmaan ajattelivat, että Heikillä ei ole
huolen häivää. Mielessäni näin tyhjän jääkaappimme ja loppuun käytetyt mahdollisuutemme.
Me lauloimme kiitosvirsiä, ja kuuntelimme juhlallisia puheita. Minäkin veisasin, vaikka
samaan aikaan hätääntynyt sisin etsi kiihkeästi Jumalan syliä ja vastausta.
Kun viimeinen laulu oli laulettu ja rukoukset rukoiltu, tuli salin toiselta puolen eteeni Jumalan
lähettämä ihminen. Herra oli puhunut hänelle ja antanut selvät ohjeet. Hän ei tiennyt kuinka
tukalassa tilanteessa olimme, mutta Herra tiesi ja näki.
"Herra puhui, että me menemme tuohon läheiseen kauppaan, ja siellä sinun pitää ostaa sitä,
mitä te tarvitsette", hän sanoi hymyillen.
Menimme kauppaan, mutta kun en osannut leipää kummempaa kärryihin ottaa, niin hän auttoi.
"Tästä tätä ja tuosta tuota. Tätäkin te tarvitte", hän luetteli ja täytti kärryjä. Seurasin
hämmentyneenä, kuinka hän kulki hyllyltä toiselle ja keräsi kaikkea tarpeellista.
"Minä maksan", hän sanoi kassalla, auttoi ostokset autooni ja hymyillen ja siunausta
toivotellen jatkoi matkaansa.
Menin kotiin, ja meillä oli aihetta kiitokseen.
Odota Herraa, on tuon Psalmin keskeisin ajatus. Odottaminen on vaikeaa varsinkin silloin,
kun kaikki näyttää menetetylle.
Kuitenkin Jumala on sama. Täynnä armoa ja laupeutta.
- * * *
Talvitakki
Kuoro lauloi. Oli lähetysjuhla. Lähetyssaarnaajapari oli lähdössä Thaimaaseen kolmannelle
kaudelleen Suomessa vietetyn loman jälkeen. Olin laulamassa kuoron mukana. Tavan mukaan
kokouksen edetessä laulettiin myös "kolehtivirsi", jonka aikana sai antaa vapaaehtoisen
lahjan lähetystyötä varten.
Minulla oli povitaskussa taiteltuna seteleitä seuraavaa päivää varten, sillä olin suunnitellut
ostavani itselleni talveksi uuden takin. Ajattelin että sivutaskusta annan jonkun kolikon, kun
minun vuoroni tulee.
Pyhä Henki puhui ajatuksina minun sisälläni, että minun tulisi antaa setelit povitaskustani.
Kun vastustin ja sanoin mielessäni, että ne ovat minun takkirahani, niin Pyhä Henki vastasi
heti, voimakkaalla, täynnä rakkautta olevalla, sisälleni tulevalla ajatuksella: "Enkö Minä ole
voimallinen sinulle takkia antamaan?"
Herran lähelläolo pienensi ja mursi minua. Hänen rakkautensa virtasi minuun ja antaessani
setelit vuorollani, koin Jumalan siunauksen itsessäni.
Se oli pyhä hetki.
Lähetyskokous päättyi ajallaan, ja minä unohdin koko asian.
Kului kaksi päivää, ja samoissa kokoustiloissa oli rukouskokous, jonne menin. Ainoastaan
Jumala tiesi sen, mitä muutama päivä aiemmin oli tapahtunut, enkä ollut kenellekään
hiiskunut asiasta. Jumalan pyhyys ikäänkuin sulki sen salaisuudeksi välillemme.
Siihen rukouskokoukseen tuli uskova sisar. Hän tuli arasti lähelleni ja ojensi minulle kassia.
"Minä toin tämän sinulle", hän sanoi hämillään.
Jumala oli vaikuttanut tahtomista ja tekemistä.
Otin sisaren ojentaman kassin. Siinä oli kaunis beigen värinen talvitakki. Uusi ja puhtautta
tuoksuva, pehmoinen ja lämmin.
Niillä rahoilla, jotka minulla oli varattuna, en olisi tämän hintaluokan takkia voinut edes
haaveilla.
Kun talven pakkasiin puin takkia ylleni, minut valtasi usein syvä kiitollisuus Jumalalle ja
Hänen sanansa palautui mieleeni:
"Enkö Minä ole voimallinen sinulle takkia antamaan?"
Totisesti Herra on Voimallinen.
- * * *
Kymmenkertaisesti siunattu lahja
Pidimme Vuohijärvellä kirpputoria vanhassa liikehuoneistossa, tien varressa. Ihmisiä tuli ja
meni. Toiset joivat kahvikupin ja jäivät hetkeksi rupattelemaan. Päivä oli jo päättymässä, kun
muuan evankelista tuli ja katseli hetken rekeille asetettuja vaatteita. Vaihdoimme kuulumisia,
ja hetken päästä hän lähti autolleen.
Minulla oli taskussa kaksi satasen seteliä, ja Jumala, joka kaiken tietää, puhui taas ajatuksina
minussa, että minun tulisi antaa toinen seteleistä tuolle evankelistalle. Tottelin heti ja ehdin
toimittaa asian juuri kun hän oli jo autoineen lähdössä.
Hän lähti kiitollisena, ja kohta minäkin suljin kirpputorin ovet ja lähdin ajamaan kotiin.
Seuraavana päivänä pieni musta auto ajoi pihaamme. Autosta nousi vanha mies kädessään
kirjekuori. Hän oli kovin vaatimaton ja pienieleinen. Hän ojensi minulle kirjekuoren ja sanoi
Jumalan kehoittaneen häntä luokseni.
Muutaman sanan hän sanoi, nousi autoonsa ja ajoi pois.
Minä jäin hämmentyneenä pihalle katsomaan hänen jälkeensä kirjekuori kädessäni. Kuoressa
oli kymmenkertaisena se raha, jonka edellispäivänä annoin evankelistalle.
Jumala ei jää velkaa, sillä Hänellä on kaikki kullat ja kaikki hopeat.
Kunnia ja ylistys Herralle, Kaikkivaltiaalle!
- * * *
Olenko Minä sinulle rakas?
Oli pääsiäisen aika. Kevät teki tuloaan ja lintusten äänissä oli jo tulevan kevään kirkkaita
säveliä. Lunta oli vielä paikoitellen runsaasti, mutta rinteille paistava aurinko sulatteli jo
pälviä.
Meille pääsiäinen on aina ollut suuri juhla, vaikkakin puitteet ovat usein olleet ajallisesti
melko vaatimattomat. Sinä pääsiäisenä meillä oli taloudellisesti vaikeaa. Mitä lähemmäksi
pitkäperjantai tuli, sitä huolestuttavammalta näytti. Kiirastorstaina saimme vielä valmistettua
päiväruoan.
Mietin ja rukoilin ja etsin ulospääsyä ja Jumalan läheisyyttä, mutta tuntui kuin taivas olisi ollut
ääneti.
Aloin rakentaa kanaverkosta katiskaa. Mielessäni näin jo kullankeltaiseksi paistettuja komeita
ahvenia. Punoin rautalangalla katiskaa kokoon ja rukoilin. Hiljaisuus oli yllämme ja
sielunvihollinen syytöksineen. Vein katiskan olallani muutaman kilometrin päässä olevalle
järvelle. Siellä oli ojansuu, johon olin suunnitellut katiskan laskevani. Kahlasin hangessa
hankalankokoinen katiska selässäni ja sisälläni elivät pääsiäisen tapahtumat. Muistelin
Herraa, joka oli kantanut oman ristinsä Golgatalle.
Taittelin havuja katiskan nieluun ahvenia houkuttelemaan ja laskin katiskan tumman pinnan
alle.
Pääsiäisaamu avautui pilvisenä. Taivas oli ääneti. Kaikki näytti toivottomalle ja me näimme
katiskan ainoana mahdollisuutena. Kun lähdin tarpomaan järvelle, sanoi Pirjo jälkeeni: "Ei se
Pietarikaan saanut kalaa sinä yönä."
Herra antoi nuo sanat hänelle minun matkaani varten.
Ne sanat löytyvät Raamatusta, kun Jeesus ilmestyi rannalla Pietarille ja kysyi otsikkoni
kysymyksen.
Kun pääsin rannalle, niin nostin riu'ulla tyhjän katiskan rannalle.
Siinä sohjossa seisoin harmaan taivaan alla pohjaan asti tyhjänä ja avuttomana.
Silloin Herra Henkensä kautta kysyi selvästi ja suoraan: "Olenko minä sinulle rakas?"
Hänen kysymyksessään koin valtavan rakkauden, mutta myös aidosti vapauden vastata.
Ymmärsin, mitä Herra tarkoitti.
Kyyneleet vuotivat silmistäni Pyhässä läheisyydessä.
"Herra, vaikkei minulla koskaan olisi mitään, ja vaikket koskaan minua auttaisi, niin Herra,
Sinä olet minulle rakas!"
Koin, että vastattuani kysymykseen, Jumalan siunaus vuoti sisimpääni. Vaikkeivät olosuhteet
olleet muuttuneet, niin kevein askelin kuljin kotiin, sillä tiesin elämäni lepäävän täysin
Jumalan armon varassa.
Kun tulin kotiin, niin puhelin soi. Naapurikylältä uskovainen sisar soitti ja pyysi meitä kanssan
pääsiäisaterialle. Hän pahoitteli, että kutsu tuli näin viime hetkessä, mutta jos meille sopisi...
Herra oli kattanut meille runsaudesta notkuvan pöydän tämän sisaren käsien kautta. Hän
ehkä vasta kirkkauden maassa saa kuulla, kuinka Jumala oli hänen kauttaan saanut ilmestyä
elämäämme.
Se koetus loppui siihen ja Herran maailmasta avautuivat jälleen Hänen hyvyytensä ja
huolenpitonsa virrat.
Vuosi kului. Seuraavana pääsiäisenä saimme elää runsaudessa ja odotimme vieraita. Olimme
varanneet lammaspaistit ja salaatit ja monet herkut vieraillemme. Herra oli suunnitellut toisin.
Puhelin soi ja vieraamme pahoitellen ilmoittivat, etteivät pääsekään tulemaan.
Kun Pirjo kattoi meille runsaan ruokapöydän, istuin tupakeittiön kiikkutuolissa ja katselin.
Jumalan läheisyys ja hyvyys oli siellä meidän kodissamme. Herra palautti mieleeni edellisen
pääsiäisen ja kohtaamisemme järven rannalla.
Tapahtui jotakin hyvin ihmeellistä, ja en pysty sitä tunnetta ja kokemusta kuin vajaasti
jakamaan. Herran hyvyys oli lähelläni ja Hän sanoi voimakkaasti ja täynnä rakkautta minun
henkeeni sanat, jotka tänäkin päivänä kantavat minua. "Sinäkin olet Minulle rakas."
Kuten huomaat, lukijani, olisin voinut mennä kyläkauppaan ja ostaa laskulle mitä tarvisimme,
tai olisin voinut lainata uskonystäviltä, mutta mitä olisin menettänytkään, jos olisin vetäytynyt
pois Jumalan koulusta.
Älä sinäkään lähde pois silloin, kun mahdottomuus kaatuu päällesi. Herra on sinun lähelläsi ja
Hän on varannut poispääsyn koetuksestasi.
Luota Häneen.
- * * *
Herran on kullat ja hopeat!
Eräänä syyskesän päivänä autoni hajosi lopullisesti. Korjaus olisi sen kuntoon nähden tullut
kohtuuttoman kalliiksi, eikä toisaalta ollut varojakaan korjaamolaskuihin.
Muutamalla sadalla markalla annoin auton pois, ja siitä alkoi autoton aika. Me rukoilimme ja
jäimme odottamaan ihmettä.
Pidin Vuohijärvellä raamattupiiriä ja matkasin tuota väliä polkupyörällä. Taivaalta tihutti vettä
ja oli pimeää. Pyörän sarvessa heilui myrskylyhty. Laitoin sen, ettei kukaan ajaisi kapealla
tiellä takiani kolaria.
Perillä uskonystävät kyselivät kuulumisia ja sitä, olenko jo löytänyt autoa itselleni. Sanoin,
etten ollut sitä sen kummemmin etsinyt ja jatkoin, että uskoin sen tulevan minun pihalleni,
kun sen aika on.
Uskonystävät vaihtoivat keskenään merkitseviä katseita. Ei se noin toimi, ei kenenkään
pihaan noin vain autoja tule.
Usko on Jumalan lahja. Usko ja uskottelu ovat kaksi täysin eri asiaa. Uskottelu on ihmisestä,
ihmisen sielunmaiseman tuotetta, ja vain harvoin se toimii. Usko, jonka Jumala antaa, tulee
ihmisen ulkopuolelta, ja se usko voi paljon.
Minulla oli Jumalan maailmasta usko, että jonakin päivänä pihaan tulee auto, jonka Herra on
meille valinnut. Minulla oli niin suuri sisäinen varmuus asiasta, että saatoin kysyjille vastata
noin.
Päivät kuluivat, eikä autoa näkynyt. Viikot vierivät, mutta usko ei heikentynyt. Minä tiesin, että
taivas valvoo.
Pirjo näki unen. Sinisen auton. Herra näytti sen vahvistaen uskoamme.
Toisaalla kaksi uskovaa löysi toisensa ja Jumalan kasvojen edessä heillä alkoi yhteinen
elämäntaival. He muuttivat yhteen ja huomasivat, etteivät he enää kahta autoa tarvitse. Ja
Jumala puhui ajatuksina heidän sisimpäänsä. Siellä Valkealan perällä on ihminen, joka
tarvitsee autoa.
Aurinko paistoi keltalehtisten koivujen latvoihin. Oli lämmin syksyinen iltapäivä. Pihaamme
johtavaa kujaa pitkin huristeli kaksi autoa. Nämä toisensa löytäneet ajoivat pihaamme.
"Meillä olisi tällainen Mazda sinulle, kun sinulla ei ole autoa", he sanoivat kasvot aurinkoisina.
Katsoin sinistä autoa, ja puseroni sisälläni alkoi taivas laulaa. Olin hämilläni, ymmälläni ja
yllättynyt yhtäaikaa. "Mutta minulla ei ole paljoakaan rahaa..."
sanoin ja ojensin taskustani muutaman yhteen taitetun setelin.
"En minä kaikkia sinun rahojasi ota", auton tuonut veli sanoo ja ojensi rahoja takaisin. He
olivat onnellisia toinen toisistaan ja siitä, että heillä oli mahdollisuus auttaa. He kokivat
antavansa Herransa kehoituksesta Jumalan valtakunnan työhön lahjaa.
Pian he lähtivät, ja me saimme sen sinisen auton. Auto oli monen ihmeen välikappaleena.
Jumala piti siitäkin huolen, ja kerran toisensa jälkeen se läpäisi katsastuksen. Monet pyhät
matkat saimme tehdä tuolla autolla ja meidän uskomme Jumalaan vahvistui vahvistumistaan.
Odottaminen on kaikkein vaikeinta. Ihminen haluaisi itse tehdä ja ikään kuin auttaa Jumalaa,
ja usein käy niin, että Herra katsoo meidän omat ponnistelumme loppuun asti, ja sitten kun
olemme luovuttamassa, Hän antaa sen oikean avun.
Odota Herraa, ja vahva olkoon sydämesi!
- * * *
Korjatut jouset
Samainen auto oli kerran rikki. Sillä voi kyllä ajaa, mutta jokaisessa kuopassa
iskunvaimentimet laskivat jouset jysähtämään pohjaan. Kuului vain ilkeitä kolahduksia ja
pauketta, sen mukaan, oliko tiessä iso vai pieni kuoppa. Iskunvaimentimet kaipasivat pikaista
uusimista.
Olin aiemmin lupautunut vuorollani kuskiksi Lappeenrantaan, jossa oli seurakuntien
vastuuhenkilöiden tapaaminen. Olin luvannut ottaa KAN-kodilta kaksi vastuuhenkilöä
matkaani. Olisin voinut perua kuljetuksen, mutta jokin minussa "jarrutteli".
Hartaasti minä rukoilin Jumalalta ihmettä. Kirjoitan tähän suoran siteerauksen
päiväkirjamerkinnästä tuossa tilanteessa ollessani.
ˮ Keskiviikko 15.1.-97
Isä, Poikasi Jeesuksen uhrin turvin rukoilen tälle matkalle Sinun varjelustasi. Isä minä rukoilen
auton jousien puolesta, etten rikkinäisten jousien tähden olisi häpeäksi Sinun kutsullesi ja
nimellesi. Etten paljastaisi rikkinäisillä jousilla puutettani. Isä kiitos, että saan olla Yrjö Müllerin
kanssa saman Opettajan opissa, samankaltaisessa kutsussa. Kiitos, että Sinä yksin täytät
elämämme ja tarpeemme. Herra Jeesus, Sinä riität. ˮ
Kun lähdin kohti KAN-kotia hakeakseni sieltä matkaanlähtijät, ajelin varovasti ja yritin kiertää
kuoppia. Tiesin että kun matkustajien paino tulee vielä lisäksi, niin pulassa ollaan.
Ihmeekseni yhtään jysähdystä ei kuulunut. Olin hämilläni. Menimme Lappeenrantaan
kuoppaista oikotietä pitkin, mutta jouset olivat napakat, kuin uudet. Koko matka sujui
hienosti, eivätkä matkustajat tulleet tietämään missä mietteissä kuski ajeli.
Kolme päivää sain ajaa Taivaan Isän hienolla jousituksella.
Myöhemmin iskunvaimentimet vaihdettiin ja matka jatkui.
Totisesti, ihmeestä ihmeeseen Herra vie lapsiaan.
- * * *
Riisiä, riisiä ja siunausta!
Joskus lähdin kokousmatkalle ilman rahaa ja vailla riittävää määrää polttoainetta. Kerran
toisensa jälkeen Herra piti huolen niin, että pääsin aina takaisin rakkaitteni luo.
Eräänä sunnuntaina oli kokousmatka läheiseen kaupunkiin neljänkymmenen kilometrin
päähän. Minulla oli polttoainetta sen verran, että pääsin sinnepäin, ja koska Herra oli antanut
minulle Sanansa tuota kokousta varten, niin en epäröinyt heittäytyä Hänen varaansa.
Yllätyksekseni Herra puhui ajatuksina henkeeni, että minun tulisi ottaa lenkkikengät mukaan.
Kehoitus oli niin voimakas, että tein työtä käskettyä.
Pian ajelin pyhällä matkalla kitaran, Raamatun ja lenkkareiden kanssa.
Mieleeni tuli ajatus, että taitaa mennä kotimatka pitkäksi.
Kokous alkoi. Herra siunasi Sanansa ja virvoitti niin puhujan kuin kuulijatkin. Kun
rukouspalvelu alkoi, niin toinen toisensa jälkeen kuulijat tulivat pyytämään rukousapua
elämänsä tilanteisiin.
Lopuksi vielä, kun sali oli jo tyhjä, tulivat saarnaaja ja hänen vaimonsa pyytämään Jumalan
siunausta elämäänsä.
Kun sitten olin lähdössä, ojensi saarnaajan vaimo minulle kaksi pussillista rikottuja
riisiryynejä ja toivotti siunausta.
Siinä auton vieressä yksin seisoin, riisipussit, kitara ja Raamattu kädessäni.
Ajattelin lenkkareita jalkaan sovittaessani Isän hymyilevän katsellessaan puuhiani. Jätin
varusteet autoon, lukitsin ovet ja lähdin kävelemään kotia kohti.
Olisin ollut huolissani, ellei Herra olisi kehoittanut minua varaamaan lenkkareita mukaan. Nyt
kuljin kevein askelin, ja sydämeni oli avoimena ylöspäin. Olin kiitollinen kokouksesta ja
hyvillä mielin.
Ehdin kulkea kymmenen kilometriä, kun sain uuden kehoituksen. Minun piti soittaa eräälle
Herran palvelijalle.
Soitin, ja hetken siinä puheltuamme selvisi yllätyksekseni, että hän ajeli autollaan samaista
tietä muutaman kilometrin päässä ja saman kylän suuntaan. Ihmeellinen on meidän Herrame.
Hetken kuluttua hän pysähtyi kohdalleni, ja matka jatkui.
Jälkeenpäin seurakunta korvasi kokousvierailun tililleni, ja pyhät matkat jatkuivat. Eivät he
arvanneet millaista koulua olin käymässä.
Ja riiseistä saimme monet maukkaat puurot.
- * * *
Viimehetken bensaraha
Vankilalähetti pyysi minua sovitulle vankilavierailulle itsensä tilalle. Hän joutui jäämään
sairauden takia kotiin.
Alttiisti lupasin ja keräsin vankilaryhmämme jäsenet autooni.
Matka oli pitkä, lähes kaksisataa kilometriä Kouvolasta Naarajärven varavankilaan. Samalla
matkalla oli sovittu kokous myös eräässä alkoholistien kuntoutuskodissa.
Minulla oli bensaa vain menomatkalle, eikä taaskaan rahaa bensaa varten.
En hiiskunut sanaakaan ystäville, joiden kanssa olimme matkaa tekemässä.
Luotin, että jollakin tavalla Isä taas kerran pelastaa pulasta.
Hartaasti minä rukoilin ja usein katselin bensamittarin alaspäin vaipuvaa viisaria.
Pidimme vankilakokouksen. Lauloimme ja todistimme Herrastamme ja suuntasimme toiseen
kokouspaikkaan.
Tuomaan toivon sanomaa särkyneille. Lohtua ja rukousta.
Kokous päättyi ja oli aika lähteä kotia kohti.
Menimme autoon, ja olin jo peruuttamassa tielle, kun näimme pihan ylitse juoksevan vanhan
miehen.
Avasin sivuikkunaa, ja mies pysähtyi hengästyneenä ojentaen jotakin minulle. "Sinä tarvitset
tätä", hän sanoi, kääntyi ja jätti meidät parkkipaikalle.
Katsoin käteeni ojennettua rukousvastausta. Suuri vihreä seteli. Jumala ei taaskaan
myöhästynyt, eikä minun tarvinnut kenellekään ahdinkoani paljastaa.
Ajoimme huoltoasemalle, tankkasin, ja joimme "kirkkokahvit" päälle ennen kuin kotimatka
alkoi. Herra on ihmeellinen!
- * * *
Taivaallinen traktori
Asuinpaikkamme sijaitsi kylän reunalla, metsän laidassa. Maantielle oli pihastamme matkaa
noin kolmesataa metriä. Pihaan johtava tie kulki peltoaukean ylitse.
Kesäisin oli viljavat pellot ja syksyisin kynnetty maa pihatiemme maisemana.
Talvi oli hankala. Peltoaukealla tuuli tuiskutti pihatiemme usein umpeen. Vaikkei olisi lunta
satanutkaan, niin aina tuuli siirteli hangen pinnalta lumikiteitä kinoksiksi tiellemme.
Ajoin lapsia kouluun aamuin ja illoin. Herätys oli aikainen, kun piti aina aukaista tie auton
kuljettavaksi. Lunta ei tarvinnut paljonkaan tuiskuttaa kulun vaikeutumiseksi, koska tiessä oli
jyrkkä mutka ja sen jälkeen ylämäki, johon ei voinut vauhdilla ajaa.
Minulla oli punainen lumikola. Sillä minä lumia siirtelin pois ajoväylältä. Oli ensimmäinen
talvemme, eikä se ehtinyt pitkällekään kulua, kun olin jo nääntymässä tuiskulumiin.
Selvisin Jumalan avulla. Joskus kädet ja jalat vapisivat työn rasituksesta ja muistan senkin,
kun itku tuli silmään huomatessani, etten ehdi niin nopeasti kolaamaan, kun toinen pää on jo
tukkeutumassa.
Olisin tietenkin voinut pyytää traktoria avuksi, mutta silloin olisi pitänyt voida myös maksaa
palvelu. Kaiken tuiskun keskellä puhuin Herralleni, että jos vielä seuraavana talvena täällä
ollaan, niin anna meille traktori.
Muuan uskonystävämme oli tokaissut, että on hengellistä ylpeyttä olla pyytämättä apua.
Mietin hänen sanojaan ja vein sydäntäni Herran eteen. Olin luvannut Herralle, että tarpeeni
kerron vain Hänelle.
Siellä kolan varressa rukoilin ja taistelin kinoksia vastaan. Tiesin, että minun Herrani voi
halutessaan lähettää auran minun avukseni, ja kerran Hän näytti minulle valtaansa. Yhden
tuiskupäivän aikana kävi tietämme ennalta sopimatta auraamassa kolme eri traktoria. Ja Herra
sanoi henkeeni: "Luota Minuun."
Seuraavana syksynä naapurikylässä perikunta oli luopumassa vanhasta traktorista. Kävin sitä
katsomassa ja ajattelin, että siinä se on. Lumiketjut ja perälevy ja kaikki. Ainoa murhe oli se,
ettei ollut rahaa.
Ilmoitin, että traktori kyllä kiinnostaa kovin, muttei ole varoja sen maksamiseen.
Ihmeekseni perikunnan traktoria esitellyt mies ei ottanut huomioon estelyäni, vaan sanoi:
"Kyllä näistä selvitään, maksa sitten myöhemmin."
Hinta, joka traktorilla oli, ei ollut korkea, ja ajattelin, että eiköhän tästä selvitä.
Hetken kuluttua jyristelin ylionnellisena perälevy kolisten kotitietä. Jumala yksin näki minun
kiitollisen sydämeni ja Häntä minä ylistelin kotimatkan.
Sinä vuonna sain veronpalautuksena veroja takaisin juuri tuon puuttuvan summan. Herra oli
nähnyt senkin, ja ilolla hoitelin tuonkin puolen kaupasta päätökseen.
Traktori palveli hienosti, iästään huolimatta, ja tällä rukousvastauksella sain pidettyä
kotitiemme auki talven tuiskujen keskellä.
Jumala koettelee, mutta varmasti Hän myös ajallaan vastaa.
- * * *
Pyörät pyörii....
Sinä vuonna talvi tuli aikaisin. Räntää satoi ja tiet olivat loskaisia. Yöpakkaset jäädyttivät
tienpinnat jäisiksi ja polanteisiksi. Osallistuimme kotiseurakuntamme tilaisuuksiin, ja sen
lisänä kuljin pyhillä matkoilla sinne, minne milloinkin kutsuttiin.
Liukkaat tiet huolestuttivat, sillä autossa oli vielä kesärenkaat. Sää huononi viikon edetessä,
ja sunnuntaina oli sovittu puhujavierailu ehtoollisjuhlaan Pertunmaalle. Kuuntelimme
kelivaroituksia, ja rukouksia nousi kodistamme Jumalan puoleen. "Herra, meillä ei ole
talvirenkaita ja talvi on tulossa, auta meitä."
Perjantai kulki iltaan, eikä renkaista ollut tietoakaan. Heitin jo pois ajatusta, että Herra auttaisi
meitä tällaisessa tarpeessamme. Olin päättänyt, että lähden hyvissä ajoin ajelemaan
kesärenkain kokouspaikalle sunnuntaiaamuna.
Herra kuitenkin auttoi meitä.
Evankelistapariskunta tuli pohjoisesta, ja matkalla Lahteen he poikkesivat meillä. Heillä oli
taivaallinen toimeksianto. Meille piti tuoda talvirenkaita varten rahasumma. Ihmeellisellä
tavalla Herra taas kerran täytti tarpeemme, ja kun lauantai tuli, ajelin Kuusankoskelle, jossa
alle laitettiin uudet nastarenkaat.
Sunnuntain kokouksen Herra siunasi Sanansa ja Henkensä kautta, ja oli riemullista tehdä
pyhää matkaa Kaikkivaltiaan suojaamana.
- * * *
...Liukkaallakin tiellä...
Varjelusta tarvitaan, vaikka olisi kaikella tavalla varustautunut matkaan.
On tärkeää pyytää Jumalalta viisautta ja varjelua liikenteeseen jokaiselle matkalle.
Ja Jumala varjelee. Hän antaa enkeleilleen käskyn varjella sinua.
Vuosien varrella minulla on ollut useita liukkaan kelin kauhunhetkiä, kun huomaan, ettei auto
ole enää ohjattavissa.
Kerran olin Savossa, Tervon jäisellä tiellä, menossa katsomaan uskonystäviä. Tie oli kupera,
kuin pullon pohja. Jäinen, kiiltävä ja vailla hiekanmuruakaan. Ajatuksissani ajelin keliin
nähden liian kovaa, ja niin siinä kävi, että auto lähti kääntymään sivuttain hallitsemattomasti.
Tiesin, että jarrua painamalla menisi se vähäinenkin ohjattavuus. Puristin rattia ja huusin:
"Auta Jeesus!"
Auto liukui kuperalla tiellä poikittain eteenpäin. Silloin tapahtui jotakin sellaista, mitä ei voi
järjellä selittää.
Paitsi että rauha täytti sisimpäni, tunsin myös miten autooni ikään kuin tartuttiin ja se
käännettiin oikeaan asentoon. Vauhti hiljeni ja pysähtyi. Luonnonlakien mukaan sen olisi
pitänyt liukua jommalle kummalle puolelle ojaan, mutta Herra teki ihmeen.
Hän voi halutessaan muuttaa mahdottoman mahdolliseksi.
Huudetaan Hänen nimeänsä avuksi. Hän auttaa tiellä!
- * * *
Hiiriä... hiiriä...
Jumalamme on Kaikkivaltias. Hän hallitsee sääilmiöt, tuntee tuulet ja merten syvyydet.
Näkyväisen ja näkymättömän Luojan ymmärrys on korkeampi kuin ihminen koskaan saattaa
käsittää. Hän on täydellinen.
Useinkaan emme tule ajatelleeksi, että Herran hallintavalta ja johdatus kulkee lintujen
lentoradoissa, kalojen liikkeissä ja jopa hiirten asumisessa. (Kaarneet toivat Keritin purolla
odottavalle profeetalle leipää ja lihaa, ja saaliiksi saatu kala toi evankeliumissa temppeliveroa
varten suussaan rahan Pietarille.)
Minulla on usko, että Herramme voi niin tahtoessaan avata luontokappaleen ymmärryksen
ymmärtämään ihmisen puhetta.
Varhaiskristillisessä ajassa Jumalan palvelija Fransiskus Assisilainen piti raatelijasudelle
puhuttelun Herran Hengessä. Susi kuuli ja ymmärsi ja suostui sopimukseen, eikä sen jälkeen
enää aiheuttanut pelkoa kyläläisissä eikä raadellut karjaa.
Kun olimme Vesannolla seurakuntatyössä, jätimme Valkealan kotiimme syksyllä peruslämmön
päälle. Kerran kuussa matkasin runsaat kaksisataa kilometriä Valkealaan.
Kerran myöhäissyksyllä tullessani kauhistuin sitä sekamelskaa ja näkymää, joka tuli vastaan
avattuani tupakeittiömme oven. Paperin silppua, hiirenpapanoita kaikkialla.
Kuivaelintarvikkeet olivat löytyneet, ja lämmin paikka hiirille talven kylmyyttä vastaan.
Katselin ovensuusta ympärilleni hävitystä ja mieleni kuohui. Tein jotakin sellaista, mitä en
ollut aiemmin tehnyt. Jälkeenpäin olen vakuuttunut siitä, että Herra oli vaikuttamassa
tahtomista ja tekemistä.
Minä rukoilin.
Vanhurskaan rukous voi paljon, kun se on harras.
"Herra, avaa hiirten korvat ymmärtämään puhettani", ja sen jälkeen uskon kautta, jonka
Jeesus vaikutti, puhuin hiirille. Tiesin että siellä ne seinä- ja kattorakennelmissa kuulivat
ääneni.
"Hiiret kuulkaa! Te olette tehneet jotakin sellaista, jota en hyväksy ja joka ei saa jatkua. Tämä
on minun kotini, joka on rakennettu Jumalan johdatuksessa. Te saatte elää, mutta
huonetiloihin ette saa enää tulla. Te saatte asua yläpohjan puruissa, mutta huonetiloihin te
ette saa tulla. Jos te vielä tulette, niin joudun tuhoamaan teidät jokaisen."
Rukouksen ja puheen jälkeen kävin taloksi. Siivosin, pyyhin ja puhdistin. Kaikki kaapit ja
laatikot jouduin käymään läpi, ja roskapussi täyttyi hiirten saastuttamista ja pilaamista
elintarvikkeista. Mielessäni olin tyytyväinen, että tämän sotkun keskelle tulin tällä kertaa
yksinäni, eikä rakkaitteni tarvinnut nähdä kaikkea.
Sisimmässäni minä tunsin, että nuo pienet hiiret oli asetettu valinnan eteen, ja koin, että ne
olivat ymmärtäneet puheeni.
Muutama vuorokausi kului, ja lähdin Vesannolle.
Tapaus osin unohtui mielestäni. Kun kuukauden päivät olivat kuluneet, aloin taas valmistella
matkaa Valkealaan.
Saavuin pihallemme. Rakennus näytti päällepäin olevan siinä kunnossa, mihin se lähtiessä
jäi. Minua jännitti mennä sisään ovista.
Avasin tupakeittiömme oven. Ikkunaverhojen välistä siiviloityi valon kajoa pöydälle. Sytytin
valot. Huone oli siisti siivoamisen jäljiltä. Ei merkkiäkään hiirten vierailuista. Ei papanaakaan.
Sinä arvaat, että minä kohotin kiitosrukouksen Herran puoleen. Hän oli tehnyt ihmeen. Hiiret
pitivät sopimuksen. Sieltä kattorakenteista kuului joskus rapinaa, mutta huoneisiin niillä ei
sinä talvena ollut lupaa tulla.
Herra on ihmeellinen!
– – –
Kun joulu tuli, suuntasimme perheenä joululomalle Valkealaan. Purkasimme tavarat ja
kotiuduimme.
Illalla kävin touhuamaan saunaa lämpimäksi. Pihallamme on vanha kaivo, josta olemme
saunavedet aina nostaneet, mutta silloin vettä nostaessani kaivosta tuoksahti epämiellyttävä
haju. Hanne veivasi seuraavan ämpärillisen ja siinä ämpärissä kellui yksi hajun aiheuttaja. Jo
pitkään kuolleena ollut hiiri.
Kaivon vesi oli saastunut.
Haimme kauempana olevasta lähteestä saunavedet, ja illan pimetessä yhdessä harmittelimme
kaivomme tilaa.
Sanoin Raamatussa olleen samankaltaisen tilanteen, jossa koko kaupungin vesi oli
saastunut. Kaupungin vanhimmat kääntyivät Jumalan miehen puoleen, jolta he saivat ohjeen
tuoda uusi malja ja siihen suoloja. Sen jälkeen profeetta heitti suolat veden lähteelle ja
Jumala teki ihmeen. Vesi puhdistui.
Meissä heräsi halu tehdä samoin, ja taas uskon, että Herra vaikutti tahtomista ja tekemistä.
Pyysin Hannea lukemaan Raamatusta tuon kohdan.
Hannen käsissä Pyhä Kirja avautui juuri siitä kohdasta. (2 Kun. 2:19-22)
Pirjo toi uuden maljan (lahjaksi saatu saviastia) ja kahvikupillisen karkeaa suolaa. Kaadoimme
suolan astiaan, siunasimme sen ja pyysimme Jumalan ihmettä, että myös meidän kaivomme
vesi saisi puhdistua.
Pimeässä illassa kuljin kaivolle suolamalja kädessäni ja uskon kautta Herran nimessä kaadoin
suolan kaivoon.
Seuraavana aamuna menin katsomaan. Veivasin ämpärillisen ylös ja nuuhkaisin. Kummallista.
Vesi oli kirkasta ja hajutonta.
Otin pieneen mukiin vettä... ja join. Vesi maistui raikkaalta ja puhtaalta.
Jumala oli toistanut Jerikon ihmeen. Saastunut vesi oli puhdistunut.
Herra on voimallinen.
- * * *
Parantava kosketus
Herra on voimallinen, ja Hänen yliluonnollinen puuttumisensa elomme arkeen aina
hämmästyttää ja nostaa syvän kunnioituksen ja kiitollisuuden sydämiimme. Kuoleman porttien
edessäkin on Herra voimallinen ja väkevä.
Kun oma äitini sai sairauskohtauksen, en osannut edes kuvitella, että Herra toimisi niin kuin
Hän toimi.
Kun sain tietää äitini vaikeasta tilasta, hän oli jo HYKS:in teho-osastolla. Veljeni soitti, ja sain
kuulla äitimme saaneen kaksi sydämen läpi kulkenutta veritulppaa, joista jälkimmäinen oli
reväissyt sydämeen vuotavan haavan. Verta virtasi sydänpussiin ja sitä imettiin
punkteeraamalla pois, ja samaan aikaan äiti sai veripusseista uutta verta tilalle.
Ajoin yhdessä veljentyttäreni kanssa Helsinkiin. Mielessäni rukoilin, ettei Herra ottaisi äitiä
pois.
HYKS:in autokellarissa, noustessamme ylempiin kerroksiin, Herra antoi minulle Sanan.
"Joiden synnit te anteeksi annatte, niille ne ovat anteeksi annetut."
Tuo Sana virtasi minuun ja toi toivoa tuohon raskaaseen hetkeen.
Kipujen takia äidille oli annettu morfiinia ja hän oli lievästi huumaantunut. Hengitysmaski
kasvoillaan äiti oli siellä harmain kasvoin, johtojen ja mittareiden keskellä.
Meidän siellä ollessamme lääkärit kävivät aika-ajoin katsomassa sydämen tilaa ultrakuvalla,
joten minullakin oli tilaisuus nähdä tuo haava sydämessä. Se avautui ja sulkeutui sydämen
sykkeen tahtiin.
Minulle Herra antoi pienen hetken olla siinä kahden äitini kanssa. Sanoin äidille nuo saamani
Sanat ja julistin synnit anteeksiannetuiksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Pidin äitiä kädestä
ja luin Herran siunauksen kömpelöin sanoin. Äiti puristi kättäni.
Minusta tilanteessa ei tuntunut mitään yliluonnollista. Oli vain kaksi avutonta ihmistä ja
Jumalan Sana. En kokenut Hengen virtoja, pikemminkin olin heikkoudessa ja pelossa.
Kun lähtiessämme käännyin ovelta vilkuttamaan, ajattelin näkeväni äitiä viimeistä kertaa.
Kirurgien oli tarkoitus seuraavana päivänä yrittää leikkausta huonokuntoiselle potilaalle.
Vielä piti ultrakuvalla tarkistaa haavan tilaa ja sijaintia. Kirurgien hämmästykseksi haava oli
poissa. Vaikka sitä usean kirurgin toimesta etsittiin, niin sitä ei enää löytynyt.
Äiti sai kertoa kirurgeille rukouksesta ja siitä, että Jeesus oli hänet parantanut.
Minulle oli suuri yllätys, että kun soitin osastolle kysyäkseni äitini vointia, iloisen ääninen
hoitaja sanoi antavansa puhelimen äidille.
"Heikki, kun sinä rukoilit puolestani, niin tunsin lämpimän virran. Siinä Jeesus minut paransi."
Äidin sanat kuulostivat korviini ihmeelisiltä. Herra oli parantanut!
Hänet toimitettiin pois teholta, ja nyt kun tapahtumasta on jo muutama vuosi kulunut, niin
Jumalan kunniaksi sanon: "Herra on voimallinen ja Hänen parantava kosketuksensa on
todellinen."
Älä heitä pois toivoa. Tie ylös on aina avoin, ja Jumala kuulee ja voi auttaa.
- * * *
Kun taloa rakennettiin... (osa 1)
"Ja autuas se, joka uskoi, sillä se Sana on täyttyvä, mikä hänelle on tullut Herralta!" (Luuk. 1:45)
Kummallisimpia "toimeksiantoja" uskonelämämme varrella oli sisäiseen maailmaamme tullut
itsepintainen ajatus: "Rakenna talo, mutta älä ota velkaa, sillä Minä tahdon käyttää sinua."
Vaikka Herra puhui ajatuksina mieleeni, oli Hänen puheensa yhtä todellista kuin olisin sen
korvillani kuullut.
Tuo "toimeksianto" kasvoi, eikä antanut rauhaa. Minulle tuli ajatuksiini rakenteita ja erilaisia
rakentamiseen liittyviä ratkaisumalleja. Tontti meillä kyllä oli, mutta säästöjä rakentamiseen ei.
Kävin vielä silloin Karjaportilla töissä, ja siitä palkasta joka toinen tili meni rivitaloasunnon
vuokraan ja asumiskuluihin, joka toinen meni ruokakauppaan.
Mahdottomalta ihmissilmin näytti rakentaminen, mutta Herra antoi uusia ajatuksia. Tuo
rakennus sai muotoa sisimmässäni, ja ymmärsin rakennuksen liittyvän lopunajan tapahtumiin.
Talo tuli rakentaa perinteisin menetelmin, vanhanaikaisesti, niin että seiniin tulisi purueristys.
Rakentamisessa piti huomioida elämän sujuminen silloinkin, kun sähköä ei olisi saatavilla.
Nuo henkeeni virtaavat ajatukset muuttuivat kuin tuleksi minussa, ja samalla Herra vahvisti
uskoani, että Hän olisi minun kanssani.
Koska en aiemmin ollut taloa rakentanut, piti minun pohjaratkaisut ja huoneet suunnitella
mahdollisiman yksinkertaisiksi. Tämä osoittautui viisaaksi valinnaksi, joka eri
rakennusvaiheissa helpotti suuresti työtäni.
Minun piti siis yksin rakentaa talo. Lopunajan talo. Yksinkertainen, mutta toimiva.
Rakentaessani Pirjo hoiti lapsiamme ja kodin monia töitä.
Kustannuksien laskemisella tässä tapauksessa en pitkälle päässyt.
Rakennuspiirrustukset sain piirrätettyä ja luvat hankittua.
Herra opetti minua, että rakennuslupa tulisi hakea vapaa-ajan asunnon rakentamiseen
ympärivuotiseen käyttöön.
Olin kuuliainen ja lupa myönnettiin nopeassa aikataulussa. Kun hakemus oli vapaa-ajan
asuntoa varten, niin rakennustarkastajaa ei tontilla näkynyt sen jälkeen, kun rakennuksen
kulmat määrittelevät punaiset merkkikepit oli asetettu paikoilleen.
Seuraava käynti oli ajastaan lopputarkastus, joka oli hyvin ylimalkainen, ikäänkuin toteamus:
"Siinä se sitten on!"
Aloitin perustuksen kaivamisella. Lapio minulla oli ja rautakanki. Niillä pääsi alkuun. Kun
mietin, mistä sokkelilaudoitukseen tarvittavat puut kaataisin, niin Herra auttoi ja antoi
myrskytuulen puhaltaa, ja tontiltamme kaatui viisi sahattavan kokoista tukkikuusta. Joskus
joku asia sujuu kuin itsestään. Minulle kävi näin opetellessani metsurin hommia. Sain
karsittua ja paloitelua puut. Punnersin pölkyt kasalle, ja kohta kylällä sahaa pitävä isäntä haki
puut sirkkelipaikalle. Olin mukana lautapoikana, ja pian naulasin sokkelilaudoitusta.
Olin isän kanssa ollut kerran eräässä omakotitalon sokkelin valussa mukana, ja nyt silloin
saamani oppi oli tarpeen. Muistelin eri työvaiheissa, miten tulee edetä ja miten harjateräkset
taivutellaan ja kiinnitetään.
Päivisin kävin työssä Kouvolassa ja illat kaivoin ja raudoitin ja naulasin laudoitusta valua
varten.
Tämä alkuvaihe ei vielä rahallisesti ollut mahdoton, ja sementitkin sain ostettua.
Kaksikymmentäkolme säkkiä sementtiä ja autokuorma hiekkaa odotti minua juhannusaattona.
Sanoin Pirjolle, että lähden tontille kokeilemaan, miten lainassa ollut sementtimylly toimisi.
Kun alotin sokkelin valamisen, en malttanut sitä lopettaa. Lapioin, kannoin ja kuljetin
sementtivelliä koko sen yön. Aamulla olin väsynyt ja katselin loppuun saatettua valua, josta
törröttivät tasaisin välein tartuntanaulat ajastaan valun päälle tulevalle rakenteelle.
Rakennuksen edetessä minua alettiin katsoa vähän kummasti. Enhän pyytänyt apua, enkä
järjestänyt talkoita. Siihen minulla oli kolme syytä. Etukäteen en voinut sopia mitään
työvaihetta, koska en tiennyt Herran aikataulua. Usein öisin Herra puhui ajatuksina
seuraavasta työvaiheesta, ja minun oli helppo olla kuuliainen Hänelle, jolla kullat ja hopeat on!
Toinen syy oli se, että talkoitten järjestäjän oletetaan myös tarjoavan talkooväelle juomat ja
ruuat, eikä meidän "budjettiin" ollut varattu tarjoilua.
Kolmas syy oli, että jostakin syystä Herra halusi minun tekevän kodin alusta loppuun yksin.
Minulla oli siellä monet pyhät hetket, kun Jumalan läheisyys mursi minua. Ylistelin Herraa,
rukoilin ja naulasin. Usein olin lattialaatalla polvillani ja itkin Jumalan hyvyyden alla. Ikinä en
unohda noita pyhiä hetkiä. Ne ovat kirkkaina helminä sydämeni kammiossa.
Epäuskon hetki tuli, kun sokkeli oli valettu. Herra sen salli saadakseen opettaa Sanansa
kautta luottamaan Hänen ajoitukseensa kaikessa. Minä rukoilin Herralta Elian lailla pientä
pilveä, pientä merkkiä, edes kämmenen kokoista, että tietäisin Herran auttavan rakennuksen
valmistumisessa.
Pihaamme tuli uskova veli autollaan. Peräkärryssä hänellä oli laatikkokaupalla kaakelilaattoja,
pussillinen komeron mangneettisaranoita ja pino ikkkunoita karmeineen. Jumala oli antanut
tuolle veljelle ohjeen tuoda minulle Kärsämäeltä asti isänsä remontista ylijääneitä
rakennustarpeita.
Siinä oli se pieni pilvi. Jumala vastasi, ja nyt tiesin, ettei rakennuksen nouseminen ole minun
varassani, vaan Hänen, joka sanoi: "Rakenna talo."
Koin monia yliluonnollisia ihmeitä rakennuksen eri vaiheissa. Kun purkasin valun ympäriltä
sokkelilaudoituksen, niin ajattelin saman tien sahata laudat hellapuiksi. Laudat olivat
sementin tahrimat ja nauloja sojotti sikin sokin. Säälin moottorisahaa. Olin ostanut sen
käytettynä ja minulla ei ollut varaterää. Minä polvistuin sahan viereen ja siunasin sahan.
Saattaa kuulostaa lapselliselle, mutta eikö lasten kaltaisille avaudu Taivasten valtakunnan
salat ja siunaukset?
Sokkelilautoja oli melkoinen pino, olihan rakennus isohko ja valos melko järeä. Nykäisin
sahan käyntiin ja sahasin. Kipinät sinkoilivat terästä sen osuessa sementtiin tai laudassa
olevaan naulaan. Minä sahasin ja ihmettelin kipinöiden sinkoillessa, ettei saha tylsynyt
lainkaan. En ymmärrä mitä siinä tapahtui, mutta kun viimeinenkin lauta oli pätkitty, oli terä yhtä
terävänä kun aloittaessani sahausta.
Herra voi pitää jopa sahan terävänä, niin halutessaan.
- * * *
Kun taloa rakennettiin... (osa 2)
Yhdeksän kuukauden kuluttua rakentamisen alusta muutimme uuteen kotiimme. Jälkikäteen
arvioiden totean saaneeni olla Jumalan koulussa oppimassa hengellisiä lainalaisuuksia ja
Jumalan huolenpitoa. Jumala valmisti meitä perheenä irrottautumaan kokoaikaisesti Hänen
armonsa varaan.
Tämän rohkean päätöksen teimme muutaman kuukauden kuluttua muutostamme, syvän
yksimielisesti ja Herran selkeän johdatuksen perusteella.
Herra opetti, että kaikki tarpeet voi ja saa kertoa Hänelle, ei ihmiselle. Herra opetti
ajankäyttöä. Päivisin olin matkoineen lähes kymmenen tuntia ansiotyössä. Seurakunnan
keskellä palvelin oman työni ohessa työntekijänä seurakunnan eri tehtävissä; julistajana,
autokuskina, diakonina ja kokouksien järjestäjänä. Tämän lisäksi kuljin kokousmatkoille, mihin
minua pyydettiin. Kun Jumala sai ohjata kalenteria, niin rakennukselle jäi oma aikansa, mutta
koskaan se ei noussut ensisijaiseksi sydämen temppelissä. Etusijalla oli Herra ja Hänen
vanhurskautensa, sen jälkeen rakas puolisoni ja lapset.
Alusta asti oli selvää lepopäivän pyhittäminen Herralle. Pidin kunnia-asiana olla menemättä
koko rakennusalueelle sunnuntaisin. Opin, että on eri asia levätä pyhäpäivänä, kuin pyhittää
lepopäivä. Jos lepopäivän erottaa Herran edessä viipymiseen, niin siinä pyhityksessä virtaa
Jumalan voima elämän arkeen. Ja Jumala siunaa Hänen eteensä tulleen sydämen.
Kävelin usein tontillamme ja etsin löytyisikö sieltä rakennuksen runkoon riittävästi
sahatavaraa. Vaikka tontilla oli puustoa, se oli melko nuorta sahattavaksi, mutta sain silti
keräiltyä kuorman sahatavaraa. Ammattinsa osaava kylän sirkkelimies sahasi tarkasti ja
taloudellisesti. Kun puutavara kuivui kesätuulessa, olin tyytyväinen kertyneeseen
puumäärään.
Vaikka rakennus edistyi Jumalan siunaavien käsien alla, ei kommelluksilta voinut välttyä.
Kommelluksissakin oli Jumala mukana.
Löin vasaralla kovaa saadakseni naulat uppoamaan muutamalla lyönnillä. Kerran vasara meni
ohi naulankannan ja osui peukalon juureen, lihakseen. Käteni oli terävää laudansyrjää
vasten, ja iskun seurauksena peukalon juureen tuli vasaran pään muotoinen repeytymä. Kipu
meni kuin lävitseni sähkövirta, ja vasara putosi. Katsoin peukaloa ja huomasin repeytymän.
Ajattelin, että kohta veri lähtee juoksemaan. Kuitenkin kohotin käteni ylös kohden Jumalan
taivasta. Suljin silmäni ja kivusta huolimatta ylistin Jumalaa siitä, ettei minun tarvitse kiroten
kohdata elämän tuomia vastuksia. Rukoilin Hengen antamalla rukouskielellä ja mitä enemmän
ylistin Herraa, sitä kiitollisempi olin. Joku jos sen olisi nähnyt, niin varmaan hän olisi luullut
minun seonneen. Kun tuo pyhä hetki päättyi, laskin käteni alas. Katsoin peukaloa. Se oli
saanut taivaallisen hoidon. Pisaraakaan verta ei ollut näkyvissä, ja haavan päällä oli ikäänkuin
kerros lakkaa. Samoin kipu oli täysin poissa. Nostin maasta vasaran ja jatkoin naulaamista.
Myöhemmin lyödessäni lautaa keittiön ikkunan päälle olin asettanut tikkaat nojalleen
ikkunalautaa vasten yltääkseni naulaamaan. Lauloin, niinkuin minulla usein tapana oli,
ylistyslaulua. "Hän on tääl, Hän on tääl..." Yhtäkkiä tikkaat pettivät, ja kaaduin taaksepäin.
Putosin metrin korkeudelta sementtiselle lattialaatalle selälleni. Henkeni salpautui. Heti kun
ilma alkoi kulkea, jatkoin laulua. "Edessäsi Herramme, ylistäen olemme, kiitos Kaikkivaltias,
kun olet tääl!"
Minut täytti ilo ja riemu ja tietoisuus, että Hän on meidän jokaisessa hetkessämme
Kaikkivaltiaana. Yliluonnollinen varjelus oli, etten lyönyt päätäni kovaan alustaan. Vammoitta
nousin jatkamaan työtä.
Talon runkoa rakensin vaakatasossa hieman yli kahden metrin pätkissä ja nostin pätkän aina
valmiina paikoilleen. Näin runko valmistui nopeasti ja säästyin monilta tarkistusmittauksilta
telineiden siirtämisiltä ja kiipeämisiltä.
Luulin, että perustuksen valu olisi ollut kaikkein raskain vaihe, kunnes eteen tuli hetki nostaa
kattoristikot paikoilleen.
Olin koonnut yhdeksän kattoristikkoa. Ensimmäisen tein huolella tarkkojen mittojen mukaan.
Samalla tein ensimmäisen ristikon ympärille sapluunan, jonka avulla oli helppo koota
kahdeksan seuraavaa kattoristikkoa.
Tein ristikot pitkässä sarjassa. Yhtenä päivänä sahasin lähelle pinoihin määrämitoissa
tarvittavat lankut ja laudat. Kun kaikki oli valmiina, niin kokoaminen oli joutuisaa.
Mietin ja rukoilin, että miten ihmeessä saan nostetuksi katolle nuo raskaat ja suurikokoiset
rakenteet. Pituutta niillä oli seitsemän metriä ja korkeutta hieman yli metrin. Puutavaraa
yhdessä ristikossa oli yli kolmekymmentä metriä.
Ongelma ratkesi. Rakensin päätyä vasten vinottain pitkistä lankuista ikään kuin junan kiskot.
Nyt saatoin siirtää vähä vähältä lappeellaan olevaa ristikkoa ylöspäin. Työnsin vuoroin
toiselta, vuoroin toiselta puolen. Painava rakenne toisensa jälkeen nousi paikalleen ja sain
kiinnitettyä ne omiin kohtiinsa.
Olin runkoa tehdessäni jättänyt piirustusten mukaan aukot ikkunoille ja erään kerran kotimme
pihasta rakennukselle lähtiessä vierelleni tuli läheisestä omakotitalosta iäkäs vanhus. Hän oli
kuullut jostain, että taloa rakennan, ja hän tuli vielä asiaa varmistamaan. Hän asusteli
isohkossa omakotitalossa, entisessä kaupan kiinteistössä. Hän kyseli tarvitsisinko ikkunoita
rakennukseen ja huolisinko niitä hänen varastostaan. Kun menimme katsomaan ikkunoita,
hän kertoi Jumalan puhuneen hänelle, niin että hän halusi lahjoittaa ikkunat minulle.
Kiitollisena otin tarjotut ikkunat peräkärryyn ja vein rakennuspaikalle. Suuret ikkunat olivat
juuri sopivat niille varattuihin aukkoihin. Juuri sopiva määrä ja juuri sopivan kokoisina.
Taivaassa on tarkat mitat.
Kuistin ja kodinhoitohuoneen kuusitoista pienempää ikkunaa kuljetin naapurikylästä. Nekin
olivat siellä varastoituina odottamassa rakentajaa.
Samasta paikasta sain ulko-oven. Ovi oli vanhanaikainen, mutta hyväkuntoinen ja tukevassa
karmissa. Lämpöeristin sitä lisää ja paneloin sisäpuolelta pakkastenpitäväksi.
Jotta lämmönhukka olisi talven viimoissa mahdollisimman pieni, rakensin tuplaikkunat ja
asetin ne paikoileen. Nyt rakennuksessa oli kolminkertainen lasitus.
- * * *
Kun taloa rakennettiin... (osa 3)
Rungon pystytys ajoittui kesässä sateettomaan jaksoon. Kun raskaat kattoristikot olivat
paikallaan ja laudoitus valmis, viritin muovin kaiken varalta. Ilma oli kuitenkin suotuisa ja
poutainen.
Ulkolaudoitus oli vanhanmallinen, niin sanottu "lomalaudoitus", jossa pystylautojen väliin
kuului rima. Koska päätykolmion osalta olisin joutunut rakentamaan telineet, päätinkin
rakentaa koko päätykolmion valmiiksi maassa. Säästin paljon aikaa, kun ei tarvinnut nousta ja
laskeutua laudanpätkien kanssa, niitä mittaamaan ja sahaamaan. Kattoristikoihin kiinnitin
lankuista puomin, johon kiinnitin ketjutaljan, ja niin nousi kerralla koko talon pääty paikoilleen.
Usein kävi niin, että kun jotain asiaa pohdin, niin yön hetkinä sain taivaasta viisautta ja selvän
ohjauksen. Joskus ihan hykertelin onnesta, kun itseni ulkopuolelta virtasi tietoisuuteeni
valmiit ratkaisumallit. Kun niitä toteutin, huomasin kaiken sujuvan helposti.
Tänäänkin Herra antaa edessään viipyvälle kipuilijalle ohjeet, kuinka toimia. Hän on luvannut
Sanassaan johdattaa rukoilevaa lastaan, ja kuuliaisuus tuo mukanansa siunauksen.
Ihmettelin usein, kuinka Isä valvoi rakennuksen edistymistä. Ilman että olisin itse vaikuttanut
asioihin, minulle vain tarjottiin rakennuksen edistyessä yhtä ja toista tarpeellista.
Rakennuksessa on seitsemän ovea. Ainoastaan varauloskäynti on omatekoinen. Ulko-oven
karmeineen sain naapurikylältä ja välioven naapuripitäjästä.
Kerran aamulla työhön mennessäni kuljin Karjaportin einesosaston läpi. Siellä
remonttimiehet purkasivat hiljattain asennettuja rakenteita. EU-direktiivit olivat määritelleet
elintarviketilojen ovien pintamateriaalit uusiksi, ja niitä oltiin vaihtamassa. Lupasin auttaa
remonttimiehiä viemällä pois kolme ovea karmeineen, ja apuni otettiin vastaan. Nämä siistit
luonnonvalkoiset väliovet löysivät paikkansa. Jälleen kerran sain todeta niiden sopivuuden
ja "kätisyyden" suunnitellun mukaisiksi. Makuuhuoneita erottavan liukuoven kehyksineen
sain Kouvolasta. Nyt kaikki ovet olivat paikallaan.
Pihaan ajoi auto. Autosta nousi vanha mies. Hän ojensi kirjekuoren ja totesi Herran häntä
asialle kehoittaneen. "Ei siinä paljoa ole, mutta saat vaikka muutaman kattopellin", hän sanoi
vaatimattomasti ja lähti jatkamaan matkaansa. Rahasumma riitti koko katon pellittämiseen.
Kun pellit oli naulattu kiinni tuli sade ja rummutti peltejä.
Minä olin alapuolella, kuuntelin ja kiittelin Herraa.
Rakensin taloa Jumalan ollessa rakennuksen valvojana, rakennuttajana ja rahoittajana. Ei
Hän pitänyt minua liian tiukalla, pikemminkin päin vastoin. Usein otin pienen Hanne-tyttäreni
mukaan "ranchille", niin kuin me sitä kutsuttiin, ja siellä me pienten eväitten kanssa vietimme
laatuaikaa ja ihmettelimme kaikkea Luojan luomaa. Joskus tulimme perheenä, paistoimme
makkaraa ja kahvittelimme. Ne ovat niitä kauniita muistoja.
Herra ei kiirehtinyt eikä hoputtanut työtäni. Itse asiassa kaikki tuntui menevän hyvin
luontevasti, taivaallisen aikataulun mukaan.
Koska rakensin taloa aikaan, jossa tulee voida elää silloinkin, kun sähköä ei olisi saatavilla,
Herra ohjasi rakentamista sen mukaan. Vesivessan sijaan asensin nykyaikaisen
kuivakäymälän. Veden saa vaihtoehtoisesti pihamme kaivosta tai pohjavetenä tontillamme
olevasta lähteestä.
Voikkaalta minulle tarjottiin valurautaista, valkoista, emaloitua puuhellaa.
Se oli painava. Ilman pumppukärryä en olisi saanut sitä nostettua sitä varten valetulle
laatalle. Kun sitä Voikkaalla kyytiin punnerrettiin, niin neljä miestä oli sitä siirtämässä
lankkujen avulla auton.
Pirjon kanssa teimme kovasti työtä ennen kuin se oli paikallaan.
Puuhella osoittautui hyväksi lämmönantajaksi. Siinä keitimme ja paistoimme monet ateriat.
Paksu rautavalu varastoi lämpöä ja luovutti sitä hiljalleen huonetilaan. Koska rakennus ei
ollut sokkeloinen, niin lämpö jakautui melko tasaisesti.
Toiseen päähän rakennusta muurasin tulitiilistä takan, joka riittää päätyhuoneen
lämmittämiseen.
Vanhan mallin mukaan rakentaessa seinän väliin tuli purueristys, niin kuin yläpohjaankin.
Tosin yläpohjassa on kattopanelirimoituksen päällä styroksikerros.
Puru on hyvä eriste. Rakenteet hengittävät ja huoneilma on raikas. Lisäksi puru on lähes
ilmaista. Muutamalla markalla kuutio ajoin purua jätesäkkeihin lapioituna Valkealan sahalta.
Peräkärry täyttyi säkeistä monet kerrat ennen kuin purua oli riittävästi pitämään lämmön
sisällä ja pakkasen pihalla.
Niin kuin rakentaessa yleensä, tarvikkeita joutui tilaamaan ennakkoon. Kylämme kaupasta sai
tilaamalla kaikkea rakentamiseen liittyvää melko nopeassa aikataulussa. Herra opetti minua
kuuntelemaan Hänen hiljaista ohjaustaan. Kun olin kuuliainen ja tilasin aina ne tarvikkeet,
mitä kulloinkin tarvitsin, niin havaitsin, että ne noutaessani minulla oli aina tarvittava raha
niiden maksamiseen.
Kun olin tilaamassa jotakin ohi johdatuksen, niin Herra nosti mieleeni ajatuksen: "Onko nyt
sen aika?" Tuossa kysymyksessä ymmärsin Herran tahtovan minua siirtämään tai hylkäämään
hankintoja.
Koska Hän hoiti ja valvoi rakentamista, kannatti olla kuuliainen.
Kun purut olivat paikallaan tuulensuojalevyjen välissä, kiinnitin huokoiset Cyprox-levyt
sisäseiniksi. Sisätiloihin naulasin joka seinälle puolipanelit. Puu on kaunis ja
luonnonmukainen sisustusmateriaali.
Astia-, allas-, keittiö- ja vaatekaapit ja komerot tein itse. Vaikkeivät ne laadullisesti
huonekalukauppojen tasoon yllä, ne kuitenkin toimivat niille tarkoitetulla tavalla.
Siitä asti, kun Herran lähettämänä sain "pienenä lupauksen pilvenä" kassillisen uusia
magneettisaranoita, tiesin pystyväni Herran avulla rakentamaan myös tarvittavat kaapistot.
- * * *
Kun taloa rakennettiin... (osa 4)
Rakentamisen edetessä tontilla kävi monenlaista ihmettelijää. Jotkut antoivat omia
neuvojaan ja mielipiteitään. Eräs ystävä kävi tuomitsemassa hankkeeni ja hämmästeli sitä,
kuinka minä niin "maallistun", että käyn rakentamaan taloa. Nythän olisi aika evankelioida?
Nämä syytökset osaltaan vaikuttivat siihen, että syksyn harmaudessa rakentaminen pysähtyi.
Runko oli pystyssä, seinät valmiina ja katto päällä. Tuntui kuin into olisi valunut minusta ulos.
Sisäisessä hädässä etsin Herraa. Muistan kuinka istuin rivitalon olohuoneessa ja katselin
ikkunasta harmaata syksyn maisemaa. Ikkunasta näkyi tie ja vastapäätä olevia rakennuksia.
Sähkölinja kulki vasten harmaata taivasta ja sähkölangat näyttivät kuin nuottiviivastolle
tolppien välissä.
Sanoin Herralle, etten jatka rakentamista, ennen kuin näen linnun lentävän linjan
suuntaisesti linjalankojen välissä rakennukselle päin.
Kului muutama turhautunut päivä ja saapui sunnuntai. Kuuntelin
radiosta jumalanpalvelusta ja katselin ikkunasta ulos. Kun jumalanpalveluksen loppuvirsi oli
veisattu, Jumala lähetti linnun. Harakka lensi vasemmalta oikealle kahden sähkölangan
välissä koko tuon tolppien välisen matkan, aivan kuin näkymättömien käsien ohjaamana.
Sisimpäni riemuitsi! Herra vahvisti taas kerran minua. Olen usein ajatellut, kuinka armottomia
me olemme toisillemme kyseenalaistaessamme toistemme näkyä. Kuinka paljon murhetta ja
ahdistusta tuomme ottaessamme paratiisin käärmeen paikan, kysyessämme: "Onko Jumala
todella sanonut...?"
Kun sinulla on näky, niin anna sen kasvaa sydämesi puutarhassa. Raivaa sen ylle avoin taivas
ja suojaa Sanalla näkyäsi ihmisten pilkalta ja mielipiteiltä. Raamatun ihmiset kokivat saman.
Vain se, jolla on näky, voi sen ymmärtää ja toteuttaa. Jos olisin ihmisiltä kysynyt mielipiteitä,
niin en usko montaakaan rohkaisijaa löytyneen.
Rakentaminen jatkui. Jumala siunasi ja auttoi kaikessa. Asioita, jotka ylittivät kaiken
ymmärryksen, tapahtui. Olin kuin putkessa, kiitämässä Jumalan määrittelemää vauhtia,
tekemässä montaa hommaa ja kuitenkin samalla lepäsin.
Sähkö tuli tolpan päähän edellisen, tontilta puretun rakennuksen muistona. Tontin aiempi
omistaja oli maksanut linjan ylläpitomaksun niin sanottuna "haamuliittymänä". Minun tarvitsi
siis tilata sähkömies, yksi sähköpylväs, kaivinkone ja kaapelit. Kuulostaa arvokkaalta?
Sähkölaitoksen auto tuli, pystytti pylvään ja viritti kaapelin. Otimme sähkökaapin
ulkorakennukseen, koska se oli jo valmiina. Tolpalta oli kuitenkin matkaa sähkökaapin
asennuspaikkaan, joten kaivinkone oli välttämätön, sillä säännöt edellyttävät kaapelien
sijoittamista maahan melko syvälle.
Seuraavaksi tuli kaivinkone, ja kaapeli asennettiin. Minulle sanottiin laskun tulevan perässä,
ja minä sitä odottelin ja mietin minkä suuruisena se tulisi.
Laskua ei kuitenkaan koskaan tullut, ja minun osuudekseni jäi vain sähkökaapin ja
sulaketaulun osto sekä niiden asennustyön maksu.
Vaikka rakentaessani näkyäni yritettiin murentaa, sain myös jatkuvasti uusia ystäviä ympäri
Suomea, jotka rohkaisivat meitä ja rukoilivat puolestamme. Usein vaikeissa ja harmaissa
päivissä Jumala lohdutti meitä näiden ystävien kautta.
Monesti olimme tilanteessa, jolloin jotakin tilattua piti noutaa ja maksaa, eikä meillä ollut
siihen varoja. Posti toi tullessansa kirjeen, jossa joku Jumalan ihminen kirjoitti, ikään kuin
anteeksipyytäen, että Jumala oli kehoittanut häntä lähettämään meille tietyn summan. Usein
oli niin, että Jumala valitsi meille tuntemattoman ihmisen kulkemaan kuuliaisuudessa ja
murtamaan omastaan meidän hyväksemme.
Niissä pienissä rakkaudenlahjoissa oli mukana niin suurta Jumalan pyhyyttä, että koimme
syviä liikutuksen hetkiä huomatessamme, kuinka tarkasti Herra tiesi tarpeemme ja kuinka
kauniisti ja pyhästi Hän niihin vastasi.
Samalla kun Herra kokosi meille näkymätöntä kannatusrengasta, hän puhui voimakkaasti
henkeemme, että Hän tahtoo irroittaa meidät perheenä uskonvaraisuuteen ja kokoaikaiseen
hengelliseen työhön.
Nämä Jumalan visiot olivat kuin aaltoja, jotka tulvivat sisimpäämme. Ne olivat joskus hiljaisia
maininkeja ja joskus valtaisia aaltoja.
Kun yhdeksän kuukautta oli kulunut, niin maaliskuussa muutimme osin vielä keskeneräiseen
kotiimme. Tapetit ja panelit olivat seinillä ja muovimatot lattialla. Uuden puun tuoksu tuntui
raikkaalta ja puhtaalta.
Olimme tulleet kotiin.
- * * *
Kun taloa rakennettiin... (osa 5)
Rakennuksen valmistuminen muuttamista varten tapahtui nopeasti. Jälkeenpäin arvioiden
tuntuu kuin Jumala olisi laatinut nopean aikataulun.
Kaikki sisätyöt; panelointi, tapetointi ja säilytystilojen rakentaminen veivät kovasti aikaa.
Yllättäen sain lisäaikaa rakentamisen loppuvaiheessa.
Olin Karjaportissa päivätyössä puhdistamassa paisteja kuutioitavaksi kuluttajapakkauksiin.
Poistin paistien päältä pintakalvoja ja rasvoja. Pitkässä sarjassa minulla oli työn alla
muutaman sadan kilon erä kulmapaisteja, joita terävällä veitselläni käsittelin. Kääntäessäni
veitsellä erästä kolmen kilon paistimöykkyä ympäri, veitsi irtosikin ja liikerata jatkui niin, että
veitsi viilsi kumikäsineen läpi keskisormeni nivelen kohdalta puoliksi irti.
Pudotin veitsen ja sormeani puristaen riensin vessaan. Lievä shokin tuoma huimaus painoi
minut polvilleni. Huusin hädissäni Herran puoleen. Katsoin sormeani. Se repsotti jänteen
katkettua. Kiedoin paperia sen ympärille ja totesin, ettei ole muuta mahdollisuutta kuin
mennä lääkäriin. Sain nopeasti tapaturmalähetteen. Työterveysaseman lääkäri hoiti sormeni,
ja kohta siinä oli komea lasta. Kun tulin sanoneeksi lääkärille, etten voi nyt pitkään aikaan
soittaa kitaraa, niin hän tarttui sanaani ja totesi: "Nyt täytyykin sormi hoitaa kunnolla kuntoon,
kun sinä kitaraa soitat."
Hän kirjoitti minulle sairauslomaa yhteensä 46 vuorokautta. Koska vamma ei sitonut minua
vuoteeseen, saatoin tehdä yhtä ja toista rakennuksella.
Sormi töpötti suorana ja minä naputtelin panelia kattoon ja lauloin kiitosta Herralle.
Rakennus valmistui, sormi parani ja nivelestä katkennut jänne kiinnittyi uudelleen.
Näissä elämän vaiheissa Jumala kutsui meitä hyvin voimakkaasti Hänen armoonsa ja
huolenpitoonsa.
Pyysin että saisin pitää kerääntyneet "pekkaspäivät" sekä kesäloman sairauslomani perään,
ja siihen suostuttiin.
Kun kesäloma oli loppumassa, Jumalan kutsu oli voimakkaana yllämme. Jumalan edessä
päätimme jättää Hänelle merkin, että jos Hän tahtoo meidät kokoaikaisesti armoonsa ja
huolenpitoonsa, niin tulkoon kotimme ovesta joku, joka ei kipuiluamme tiedä, ja tuokoon hän
tullessaan sanan, että meidät on kutsuttu. Sovimme vielä niin, että jos Herra vastaa
merkkiimme, niin ensimmäisenä työpäivänä loman jälkeen sanon itseni irti.
Tuli ilta ja puhelin soi. Puhelimessa oli työkaverini Arto, joka oli muutamia aikoja sitten tullut
uskoon. Hän sanoi saaneensa "hyvän kasetin" ja haluaisi meidän kuuntelevan sen.
Sanoin Artolle, että näkisimme huomenna, kun lomani loppuu ja palaisin työmaalle. Puhelu
päättyi, ja hetken kuluttua puhelin soi uudestaan. Arto oli hämillään ja sanoi, että hän tahtoisi
tuoda kasetin heti kuunneltavaksemme.
Tunnin kuluttua Arto tuli ja toi kasetin. Se oli äänitetty jossakin hengellisessä kokouksessa
pääkaupunkiseudulla. Kokouksen lopussa puhuja profetoi: "Minä olen kutsunut teidät
elämään huolenpidossani ja armossani."
Herra vastasi merkkiimme nopeasti ja kirjaimellisesti. Kotiimme tuli Jumalan Sana meille
tuntemattomalta Herran palvelijalta.
Seuraavana päivänä irrottauduin työstäni Karjaportilla. Jos olisin rakennuksen
rakentamisessa ollut tottelematon ja rakentanut velka- ja lainarahalla, emme olisi voineet
kulkea sisään Jumalan tahtoon ja suunnitelmaan. Kuinka tärkeää onkaan kulkea
kuuliaisuuden tietä.
Vaikkei se ajallisesti johdakaan rikkauksiin, niin sisäinen ihminen voi hyvin Herrassa ja hänen
armossaan.
- * * *
Elämää huolenpidossa
Jääminen Jumalan varaan saattaa kuulostaa pelottavalta. Se saattaa tuntua virran vietäväksi
joutuneelta lastulta, joka kieppuu hetken suvannon hiljaisessa pyörteessä kiitääkseen
hetken kuluttua kohisevassa koskessa.
Jumala on kuitenkin täysin suvereeni johtamaan lastaan, ja Hän tekee sen kauniisti ja
tarkasti. Kun läheltä katsot pientä niittyleinikkiä, näet kuinka tarkasti ja taitavasti värit
asettuvat kukkasen terälehdille. Kuinka paljon tarkempaa onkaan Herran johdatus niille, jotka
suostuvat johdatukseen ja rukoillen sitä Isältä anovat.
Kun Herra kutsui meitä armoonsa ja huolenpitoonsa, Hän esitti kutsunsa selvästi, ja sanonkin
niin, että ellei Herra selvästi sinua kutsu, niin odota, etsi ja kysele. Hän johdattaa parasta
tietään. Meillä on eri tehtäviä ja erilaista armoitusta, mutta Jumalan "orkesterissa" soivat
kuitenkin erilaiset soittimet kauniisti yhteen Jumalan kunniaksi.
Alunperin oli selvää, että lopputilin ottaminen merkitsi sitä, että tietoisesti suljimme oven
ansiotyöhön siinä merkityksessä kuin se siihen asti oli ollut. Jumala lupasi pitää meistä
huolen. Se merkitsi myös sitä, ettei meidän tarvitsisi avata työvoimatoimiston ovea. Herran
pelloilla ei tunneta työttömyyttä.
Kun Pirjon kanssa olimme näissä ensimmäisissä koetuksen kouluissa, niin aluksi
suunnittelimme vaihtoehtoisen ravinnon käyttöä lisäravintona. Maitohorsman versoja,
nokkosta, voikukan juuria ja monta muuta luonnon omaa ravintoa, mutta näiden vuosien
aikana tähän järjestelyyn ei tarvinnut kertaakaan mennä.
Vaikeissa hetkissä Jumala lohdutti meitä taivaallisilla profetioilla ja Sanan lupauksilla. "Leipä
ei lopu", sanoi eräs, nyt jo kirkkauteen ylennetty Herran sotilas meitä siunatessaan.
Tämä lupaus on kirjaimellisesti pitänyt paikkansa. Viimeisen aterian olemme syöneet monesti,
mutta Herra on suonut armoansa, että olemme saaneet kulkea ihmeestä ihmeeseen ja Hänen
kattamaansa pöytään.
Selvää oli myös kymmenyksien maksaminen kaikesta, mitä Herra meille antoi. Se oli ja on
ihana ja pyhä etuoikeus saada osoittaa kunnioitusta Jumalalle uhraamalla varoistaan. Tämän
kunnioituksen ja kuuliaisuuden Herra on siunannut moninkertaisesti näiden vuosien aikana.
Kymmenyksien maksaminen ei ole laki, vaan rakkauden osoitus uskolliselle Jumalalle, jolta
kaikki loppujen lopuksi on ja tulee.
Usein koimme liikutuksen hetkiä käydessämme aterialle ja todetessamme Jumalan antaneen
meille ruuan. Usein silmät kostuivat kiitollisuudesta Hänelle, jolla valta on.
Selvä oli myöskin perusohje: "Älä kerro tarpeistasi ihmisille, vaan mene kammioosi, sulje ovi
ja rukoile salassa Isää, joka kuulee ja näkee."
Jos Jumala on meille Kaikkivaltias, niin eihän meidän tarvitse kertoa ihmisille tarpeistamme.
Kerran eräs veli soitti kesken koetuksen koulua. Hän kyseli, että tarvitaanko avustusta. Hän
voisi lähettää rahaa tilillemme.
Oli suurta Jumalan armoa, että sain sanottua, että puhumme tarpeistamme vain Jumalalle, ja
Hän on hyvä Paimenemme, ei meiltä mitään puutu.
Puhelu päättyi, ja selvisin Jumalan antamasta kokeesta. Tämä veli meni rukouksessa Herran
eteen ja kysyi Häneltä. Sen seurauksena hän lähetti tilillemme kipeästi rukoilemamme
toimeentulon.
(Tuo Paimenpsalmin ajatus on sisällöltään laajempi kuin yleensä ajatellaan. "Ei minulta mitään
puutu" tarkoittaa myös siunaavia koetuksia ja ahdistuksia. Sekä viheriäinen niitty, että pimeä
laakso.)
Usein olen vastannut toimeentuloamme koskeviin kyselyihin, että jos meiltä jotain puuttuu,
niin Kristuksen suurempaa tuntemista.
Kiusaus on ollut "auttaa" Herraa, mutta näissä vaiheissa Pyhä Henki on voimakkaasti
puolustamassa mielen maailmaa. "Älä ota vitsaa pois Paimenen kädestä kertomalla
tarpeistasi, äläkä kiellä itseltäsi siunausta, joka on koetuksen takana."
Kerran eräs sisar soitti. Taas meillä oli taloudellisesti ahdasta, kun Herra salli koetuksen
hetken. "Voi kuulkaa ystävät! Minulla on valtava kiitosaihe. Olen ostanut ja myynyt osakkeita,
ja satojatuhansia markkoja tuli voittoa. Voi, kiitetään yhdessä Herraa ja rukoillaan, että osaisin
käyttää rahojani oikein."
Ja niin me kiitettiin. Vaikka meillä oli koetus päällä, niin ihmeellisellä tavalla Herra nosti
sisäiseen maailmaan aidon kiitollisuuden sisaren saamasta avusta. Herran avulla voi kiittää
yhdessä kiittävien kanssa. Pyhä Henki on ihmeellinen.
Minä tulin siunatuksi siinä, että minut koetuksessa havaittiin kestäväksi tuolla alueella.
Mainittakoon, ettei lastemme ole kertaakaan tarvinnut mennä nälkäisinä nukkumaan eikä
pukea rikkinäisiä vaatteita koulutielle ylleen.
Herra on ollut uskollinen.
Kun jäin työstä pois, ajattelin, että nyt niitä kokouskutsuja alkaa tulla sinne ja tänne, mutta
yllätys yllätys: kukaan ei pyytänyt minua minnekään. Alkoivat hiljaiset kuukaudet, joissa kävin
uskonelämäni kovimman koulun huolenpidon alueelta. Ei ollut mitään inhimillistä rakennetta,
ei mitään säästöjä, ei varastoja. Vain vaskinen taivas ja Jumalan Sana.
Kiersin aamuin, päivin ja illoin rukouslenkkiä huutaen Jumalan puoleen hiljaisen taivaan alla.
Tuulen humina ja lintujen laulu olivat ainoa vastaus.
Kun viimeiset mahdollisuudet oli käytetty, oli lauantai. Aurinko paistoi ja kesä oli
kauneimmillaan. Kuljin metsäpolkua ja vuodatin sydäntäni. Sanoin Herralle: "Herra, meillä ei
ole enää mitään, mistä voisi ruuan valmistaa. Me aikuiset voimme paastota, mutta Herra, anna
lapsille ruoka. Herra sinä kutsuit meidät tähän, millä tavalla Sinä maksat meille palkan?"
Vaikka Herra ei vastannut vuodatukseeni, niin jotain siinä tapahtui. Jumalan rauha virtasi
sisimpääni. Palasin pihaan ja aloin lämmittää saunaa. Hetken kuluttua metsästä, polkua pitkin
tuli iäkäs sisar. Tiesin hänen asuvan kilometrin päässä metsän takana. Hän tuli pihalle ja
eteeni. "Sinä et ole vielä palkkaasi saanut", hän sanoi ja ojensi kätensä käteeni. Viisisataa
markkaa. Hetken kuluttua sisar lähti, ja me pääsimme kaupalle ruokaostoksia tekemään. Voit
arvata tunteet, jotka koimme tullessamme ensimmäiseen ihmeeseen.
Elämää huolenpidossa 2
Nuo hiljaiset viikot ja rukouspolut salatun Jumalan valvovien ja rakastavien silmien alla
kasvattivat meitä ymmärtämään jotakin kutsun syvyydestä ja Kutsujan uskollisuudesta.
Opin, ettei Jumalan huolenpito ole riippuvainen siitä, onko minulla kokousmatkoja vai ei. Se
ei ole riippuvainen minun teoistani tai ponnisteluistani. Pohjimmiltaan kysymyksessä on
Jumalan valinta ja Jumalan tahto pitää meistä huolta.
Ja Herra, jolla on valtavasti rakkautta ja huumorintajua, opetti minua, että Hän maksaa täyden
palkan myös "harjotteluajalta" ja Hän pitää huolen eläkkeestä ja "pekkaspäivistä".
Minä iloitsemalla iloitsin ja jälkeenpäin riemuitsin, ettei minun tarvitse yhden yhtäkään
kokousta pitää rahan takia, sillä Kutsuja joka tapauksessa pitää lupauksensa ja
uskollisuutensa mukaan huolen tarpeistamme.
Uuteen "kouluun" jouduin, kun minua pyydettiin erääseen seurakuntaan puhujaksi.
Kokouksen jälkeen minulta pyydettiin tilinumeroa kokouspalkkion maksamista varten. Kun
sanoin, etten ota kokouspalkkiota ja että Jumala pitää siitä puolesta huolen, niin veljet
ihmetellen viimein suostuivat toiveeseeni.
Kotiin mennessäni pysähdyin postilaatikolleni. Siellä oli kirje minulle. Kirjeessä oli
kokouspalkkion suuruinen rahasumma, ilman saatesanoja, ilman tietoa lähettäjästä ja ilman
postimerkkiä.
Jumala maksoi kokouspalkkion, mutta seuraavana yönä näin unen, jossa olin
kokouspaikkakunnalla, ja unessa musta koira oli hyökätä kimppuuni. Unessa rukoilin
rukouskielellä ja tuo koira joutui väistymään. Seuraavana päivänä Herra alkoi opettaa minua.
Hänen Sanansa tulivat voimakkaina ajatuksina henkeeni.
Herra ei nuhdellut minua siitä, että kieltäydyin kokouspalkkiosta, mutta Hän opetti minua
olemaan käyttämättä Hänen huolenpitoaan ikäänkuin aasina, jolla voisin kulkea niiden veljieni
ja sisarteni ohitse, joilla ei samaa uskonaluetta ole. Minun pitäisi siis ottaa palkkiot veljieni ja
siskojeni tähden.
Herra opetti edelleen, että minun tulisi jatkossa ottaa kysymättä vastaan kokouspalkkio
sellaisena kuin se minulle tarjottaisiin, ikään kuin Herran kädestä. Ja lisäohje, etten saa itse
määritellä kokouspalkkion määrää.
Hän opetti minua, että Hän pitäisi huolen "tasauksesta", niin että meidän toimeentulomme
säilyisi joka tapauksessa turvattuna, maksettiin palkkiota tai ei.
Jumalan huolenpitoa oli vaikea ottaa vastaan. Ihminen tuntee syyllisyyttä saadessaan jotakin,
jota hän ei ole ansainnut. Siinä on syvä hengellinen totuus. Armo kuuluu sille, joka ei ole sitä
ansainnut. Eläminen Hänen armossaan ja Hänen rakkautensa alla on jatkuvan hämmästelyn
aihe.
Niinä hiljaisina kuukausina piru syytti ja syyllisti. Se käytti apunaan irrallisia Raamatun jakeita.
"Kuka ei tahdo työtä tehdä, ei hänen syömänkään pidä." Se yritti jos minkä kautta murentaa
minua, ja kuitenkin vain niillä valtuuksilla ja rajoituksilla jota sillä oli. Jokaisen koetuksen
jälkeen seurasi Herran ihmeellistä opetusta ja lohdutusta.
Piru hyökkäsi ihmismielipiteitten kautta. Joskus oli "Saulin keihäitä" ilmassa sakeaankin.
"Eihän nykyaikana enää voi tuolla lailla elää. Eihän sinulle kerry eläkettä ja mitä verottajakin
sanoo. Itsesi ja perheesi olet suistanut suureen kurjuuteen."
Huomasin nyt kuulevani "livenä" ihmisten huulilta samoja syytöksiä, joiden kautta piru oli
hyökännyt aiemmin ajatusmaailmaani vastaan.
Aina ja kaiken aikaa Jumala oli suurempi. Hän puolusti meitä ja salatusti piti meistä huolen.
Kiusallisia tilanteita syntyi, kun ihmiset väärin motiivein halusivat meitä "auttaa"
ahdistuksessamme.
Joskus kotimme kuistille oli tuotu vaatepusseja, joissa oli joitakin aitoista kerättyjä likaisia
vaatteita. Joku antoi meille kuivia leivänpaloja, ja joku oli siivonnut pakastimesta yliaikaiset
pakasteet meille "avuksi".
Kannoimme vähin äänin tällaiset "lahjat" roskasäiliöön.
Eräs pariskunta otti tehtäväkseen tuoda meille jostakin kaupasta päiväysvanhoja
elintarvikkeita. Me olimme harmissamme tällaisen vyörytyksen alla. Pakastimemme täyttyi
näistä ongelmallisista tuotteista, jotka eivät useinkaan edes kuuluneet
normaalivalikoimaamme. Lapsuudessani kaiken kurjuuden ja köyhyyden kasvattina minulla oli
raskas tehtävä, kun viimein kieltäydyimme vastaanottamasta näitä ylipäiväisiä elintarvikkeita,
ja raskasta oli kantaa pakasteen täysi kuorma ulos kodistamme.
Kaikki hyvä tulee Jumalalta, valkeuksien Isältä.
Nämä ihmiset halusivat auttaa, mutta uskon, että Pyhä Henki ei ohjaa lapsiaan niin, että he
antavat jotakin likaista tai pilaantunutta toinen toisilleen.
Jumala aina antaa hyvää, puhdasta ja käyttökelpoista.
Kaikesta voi oppia. Me vakaasti päätimme, ettemme koskaan antaisi kenellekään mitään
huonoa. Vaikka lahja olisi kuinka pieni ja vaatimaton tahansa, tulisi sen kuitenkin olla hyvää,
tuoretta ja käyttökelpoista.
Tämän kokemuksen jälkeen olemme valvoneet tätä aluetta ja olemme kohteliaasti
kieltäytyneet vastaanottamasta ylipäivättyjä tuotteita.
Tee se toiselle, minkä toivoisit itsellesi tehtävän, on hyvä ohje näillekin alueille.
Vielä lopuksi haluaisin sanoa sinulle, joka kaipaat lähemmäs Herraasi, että ole oma itsesi. Älä
jäljittele ketään. Ole kuuliainen yksin Jumalalle, niin sinulla on oleva siunattu tie. Minun
elämääni eivät voi elää muut kuin minä, ja sinun eläämääsi vain sinä. Jos Jumala ei ole
kutsunut sinua, niin odota. Älä lähde siltikään, vaikka joku "kokee" sinun puolestasi. Jumalan
kutsu on aina henkilökohtainen. Ajattele Pietaria venheessään. Jos hän olisi lähtenyt
kävelemään aaltoja pitkin ennen Jeesuksen kutsua, niin heti hän olisi vajonnut. Samoin olisi
käynyt, jos Pietari olisi lähtenyt tovereittensa innoittamana.
Jumalan kutsun edessä me voimme sanoa noita samoja sanoja kuin Pietari: "Jos se olet sinä,
Herra, niin käske minun tulla sinun tykösi."
Kun Herra sanoo: "Tule", niin tuossa sanassa on Jumalan takuu, yli luonnonlakien ja voimien
ja ylitse kaiken rajallisuuden.
Jumalan äänen kuulemiseen sinua siunaten, Heikki
Kun Herra johti meidät seurakuntatyöhön Vesannolle, olimme asettaneet ehdoksi tulemiselle,
ettemme ottaisi palkkaa työstämme. Koimme, että Herra lähetti meidät koko Vesantoa varten,
ja ainoa tapa säilyttää aidosti vapaus Jumalan palvelijoina oli jatkaa uskonvaraisuudessa.
Kun muutimme koulujen loputtua, meillä ei ollut säästöjä. Kävi niin, että kun juhannus alkoi,
olimme taloudellisesti melko tiukoilla.
Tietenkään emme hiiskuneet kenellekään taloudestamme, mutta Jumalan puoleen nousi
paljon rukousta.
Tervonsalmella oli juhannuksena perinteiset kesäjuhlat. Meillä ei ollut alunperin aikomusta
lähteä juhlille, mutta kun iäkäs pariskunta meitä pyyteli, niin päätimme lähteä. Päivä oli
aurinkoinen ja lämmin. Jääkaapista löytyi lapsille pulloon mehua ja kaapista muutama pipari.
Meille aikuisille ei eväitä voitu tehdä.
Olimme ensikertaa mukana juhlilla. Ihmiset olivat vieraita. Emme tienneet juhlaohjelmaa,
mutta siellä selvisi, että hengellisten kokouksien väliin oli varattu juhliin osallistujille
ruokailu.
Ruokapaikan avoimesta ovesta kantautui herkullisten ruokien tuoksu. Koska meillä ei ollut
maan valuuttaa, siirryimme loitommalle mäntyjen varjoon. Istuimme siellä ja katselimme,
kuinka ihmiset tulivat ja menivät.
Lapset joivat mehua ja söivät piparit. Kokouspaikalle kulkevat ihmiset puhelivat toisilleen ja
kehuivat herkullista ateriaa.
Joku meiltäkin kysäisi, että joko me kävimme syömässä, ja me vastasimme, ettemme vielä
olleet käyneet.
Jumala kuitenkin katsoi hyväksi ravita meidätkin. Hän käytti välikappaleena vanhaa miestä,
joka ei mitenkään voinut tietää tilaamme.
Mies tuli ruokailusta, käveli pihan yli hiekkakäytävää luoksemme ja kysyi olimmeko jo käyneet
ruokailussa. Vastasimme kieltävästi.
Siinä kysyessään hän jo kaivoi rahapussiaan esille ja pyysi saada tarjota meille aterian.
Estelyistämme huolimatta hän ojensi seteleitä käteeni ja kehoitti meitä kiirehtimään
ruokapaikalle.
Hetken kuluttua istuimme ruokailussa kiitollisin mielin Jumalalle tuosta vanhasta miehestä,
joka kuuli Jumalan äänen muukalaisten hyväksi.
Vuosia myöhemmin seisoin tuon ystävän tammisen arkun vieressä ja puhuin omaisille ja
saattoväelle Jumalan kodista, johon on valmistettu paikka meille jokaiselle.
Hän on siellä, ylennettynä ja terveenä ja autuaana, perillä Jeesuksen maassa.
Me muukalaiset vielä vaellamme Jumalan armoon ja apuun turvaten.
Sähkölasku
Keväällä, vuosia sitten, meille tuli sähkölaitokselta "tasauslasku".
Olimme kuluttaneet sähköä enemmän kuin oli ennakkoon arvioitu. Talvi oli ollut
poikkeuksellisen kylmä, öisin patterit käynnistyivät ja sähköä kului.
Tasauslasku oli kahta markkaa alle tonnin. Kun kesä eteni, tuli muistutuslasku ja sen eräpäivä
läheni lähenemistään. Kun maksupäivän aatto oli käsillä, olin telttakokoussarjan viimeisessä
tilaisuudessa.
Pienen kylän keskellä, valkoisessa teltassa oli julistettu Sanaa ja koettu rukouksia kuulevan
Jumalan yliluonnollista apua.
Kun loppulaulut oli laulettu ja kokousväki teki kotiinlähtöä, tuli luokseni vanhimmistoveljenä
tuntemani ystävä.
Hän pyysi minua sivummalle, ja ajattelin siirtyessämme nurmikentällä loitommaksi hänen
nuhtelevan minua saarnastani. Mikä meissä ihmisissä onkaan, että varaudumme kaikkein
pahimpaan ja usein täysin aiheetta?
Kun olimme astelleet loitommalle kokousväestä, hän kertoi minulle ihmeellisen, häntä
koskettaneen tapauksen.
Jo kuukausia sitten oli hänen kotiinsa tullut Herraan uskova mies. He olivat yhdessä
keskustelleet ja rukoilleet. Mies oli ottanut povestaan kirjekuoren ja ojentanut sen
uskonveljelleen. Syvää kiitollisuutta tuntien hän oli sanonut tahtovansa antaa kuoren
säilytettäväksi siihen asti, kunnes Jumala ilmoittaa, kenelle se tulee antaa.
Edellisenä iltana, kun olimme kokoussarjan viimeistä edeltävässä tilaisuudessa, Jumala
puhui kuorta säilyttäneelle veljelle. Ja hän ymmärsi, että tuo kotihirren raossa oleva
kirjekuori tuli ojentaa minulle.
Vanhimmistoveli liikuttui puhuessaan ja ojensi povestaan haltuunsa uskotun kuoren. "Tämä
kuuluu sinulle", hän sanoi.
Aurinko kimalsi läheisen järven laineilta. Leuto kesän tuuli hyväili lempeästi. Kotimatkalla
pysähdyin tienvarteen ja avasin kuoren.
Ilman saatesanoja kuoressa oli summa, joka riitti sähkölaskun maksamiseen.
Herra näki eräpäivän jo kaukaa ja Hänellä oli varattuna rahat laskun maksamiseen.
Ihmeellinen on Herra ja suuri armossaan.
Me ihmiset saatamme hätäillä asioittemme kanssa, mutta Jumala hallitsee ja voi kaiken!
Hänelle kunnia, kiitos ja ylistys!
Aina on mahdollista kääntyä Hänen puoleensa, joka kaiken kaikessa voi. Meillä on rukouksia
kuuleva Jumala. Herra, Herra, joka auttaa!
Usein hämmästymme rukousvastauksen edessä. Kiitollisuus ja tietoisuus Pyhän Jumalan
läheisyydestä täyttää syvällä kunnioituksella ja riemulla pienen ihmisen.
Ostimme vuosia sitten uuden pesukoneen, sellaisen päältätäytettävän automaattikoneen,
joka vei valitun ohjelman loppuun aina linkoukseen saakka. Vuosia kone pesi pyykkimme ja
toimi moitteetta.
Päivä tuli, jolloin koneemme rikkoutui. Siitä hajosi tunnistin, joka sulkee veden oton
koneeseen. Kone täyttyi ja täyttyi. Onneksi olimme lähellä ja saimme koneen sammumaan
ennen veden tulvimista lattialle. Samalla koneen ohjauskiekosta katosi yhteys toimintoja
sääteleviin releisiin. Yritimme monta kertaa. Avasin takakannenkin, jota ei saisi avata kuin
ammattinsa osaava. En ymmärtänyt mitään näkemästäni johtojen ja letkujen täyttämästä
sisustasta. Suljin pellin, irrotin vesiletkun ja raahasin epäkuntoisen koneemme aitan perälle.
Naapurikylän piharakennuksen vintiltä saimme tilalle koneen. Edestätäytettävä, vanha ja
vakaa. Hetken aikaa riemuitsimme, että nythän taas elämä lähti sujumaan ja Jumala johdattaa.
Kun kone alkoi ottaa vettä, niin se valui lattialle. Kiireesti sammutimme koneen ja
huomasimme syyn. Edestä avautuvan luukun takaa oleva tiivistekumi oli haljennut pitkältä
matkalta.
Silikonistako pelastus? Ajoin kaupalle, ostin silikonia ja sivelin sillä tiivisteen halkeamaa. Kun
kokeilimme myöhemmin uudelleen, olivat vitsit jo melko vähissä.
Kone otti vettä, ja kohta taas lätäkkö lattialla alkoi kasvaa. Silikoni ei tarttunut pesukoneen
kumiin.
Harmissani kiskoin vesiputken irti ja raahasin painavan koneen aitan nurkkaan, edellisen
koneen viereen.
Sitten päätimme vielä kerran kokeilla vanhaa konettamme. Raahasin sen sisälle, omalle
paikalleen, kiinnitin vesiletkun ja pistokkeen.
Laskimme kätemme meitä vuosia palvelleen koneen päälle ja rukoilimme pesukoneen äärellä
pyytäen Jumalan ihmettä.
Rukouksen jälkeen Pirjo täytti koneen pyykillä, sulki luukun ja valitsi ohjelman. Kone hyrähti
käyntiin. Aiemmin vapaasti pyörinyt ohjelmanvalintalevy oli kuin uusi. Magneettitunnistin
avautui ja vesi virtasi koneeseen. Me kuuntelimme koneen elämää kuin kirkon penkissä,
jännitimme sitä, miten se suoriutuu tehtävästään. Kun kone oli saavuttanut sopivan
vesimäärän, magneettiventtili sulkeutui ja veden tulo lakkasi, ja me huusimme: "Hallelujaa,
kiitos Jumalalle!"
Kone korjautui täydellisesti, ja aina tähän päivään asti se on pessyt pyykkimme. Laite on
tähän mennessä saanut jatkoaikaa useia vuosia.
Koneen korjaantumisen jälkeen me herkin korvin kuuntelimme konettamme, ja usein kuului
kodistamme huudahdus: "Halleluja!" koneen vedenoton lakattua.
Usein minulle on tullut tuota konetta katsellessani mieleen ajatus, että meillä on Jumalan
korjaama pesukone, ja kyllä se herättää syvää kiitollisuutta rukouksia kuulevaa ja niihin
vastaavaa Jumalaa kohtaan.
Kulkekaamme siis rukouksen tietä!
Elimme helteistä kesän alkua Valkealassa. Kesä oli tullut kohisten ja me opettelimme
luottamaan Herraamme, joka oli kutsunut meitä armoonsa. Me ihmiset olemme kovin
malttamattomia ja hitaita levossa kuuntelemaan taivaallista johdatusta.
Kun arkeen tulee yllättäen tilanne, joka meitä rasittaa, niin olemme kuin kalat katiskassa
poukkoillen etsimässä vapauteen vievää aukkoa.
Samoin kuin kaloillekin, luukku aukeaa ajallaan ja täysin Herramme hallinnassa.
Kun meiltä rikkoutui jääkaappi, olimme neuvottomia auringon porottaessa pilvettömältä
taivaalta.
Laitoimme maidot ja kylmää kaipaavat elintarvikkeet muovikassiin ja laskimme kassin kaivon
viileyteen.
Aluksi kaikki tuntui sujuvan hyvin, mutta ajan kanssa tilanne alkoi muuttua kiusalliseksi. Taisi
kaivopolulta ruoho tallaantua, kun monesti päivän mittaan Pirjo kävi kiskomassa ruokakassia
ylös ja laskemassa alas.
Me rukoilimme jääkaappia ja pakastinta. Ilta illan jälkeen pyysimme ja anoimme. Aurinko nousi
ja aurinko laski, ja kaivon luukku avautui ja sulkeutui.
Viimein tuli päivä, jolloin eräs kaivollakäynti oli tavallista hankalampi ja Pirjo jotakin
hakiessaan paiskasi kaivon luukun kiinni.
"Ja nyt tämä riittää!" hän sanoi ja marssi sisään vastatakseen puhelimeen.
Puhelimessa eräs ystävämme oli välittämässä ystävänsä asiaa. Herra oli häntä, meille
tuntematonta ystävää, kehoitellut luopumaan kotinsa ylimääräisestä jääkaapista. Hän oli
jostakin kuullut meistä ja niinpä hän pyysi ystäväänsä soittamaan ja kysymään, että olisiko
meillä käyttöä jääkaapille.
Ajoitus oli täydellinen. Pian Rosenlewin jääkaappi hurisi nurkassamme, ja muutamaa päivää
myöhemmin saman merkkinen pakastin tuotiin kotiimme naapurikylältä, heille tarpeettomana,
myöskin vastauksena rukouksiimme.
Laitteet olivat niin samaa sarjaa keskenään, että kun asetimme ne päällekkäin, emme
osanneet muuta kun hämmästellä.
Ihmeellistä on Jumalan osallistuminen pienen ihmisen arkeen.
"On vaikea voittoja saavuttaa, kun usko on heikko ja horjuu.
Sinun Henkesi sieluni virvoittaa, kauas kiusaajan luotani torjuu!"
Pirjon ylöskirjoittamassa runossa on syvä ajatus ihmisen vähäisyydestä omassa voimassaan
kulkea Jumalan tekoihin.
Herra on edeltä valmistanut tilanteita eteemme, ja Hänen tahtonsa on, että rohkeasti
kulkisimme Jumalan tahdon kanssa samaan suuntaan.
Kun tilanteita ei aina voi tunteilla mitata, niin koemme uskossamme horjumista. Vain Jumalan
Sana turvanamme voimme kuitenkin luottavaisin mielin astua askeleen askeleelta Hänen
tekoonsa.
Nuorena uskossani Herra saattoi minut tilanteeseen, jossa koin heikon ja horjuvan uskon
itsessäni, mutta toisaalta myös tunsin Jumalan Hengen rohkaisevan minua uskaltamaan.
Olin vielä tuolloin työssä eräässä suuressa päivittäistavarakaupassa, lihaosastolla. Tuore-
elintarvikepuolella oli reilut parikymmentä työntekijää. Muutamia aikoja uskovaisena olleena
katselin maailmaa usein Hengen avaamin silmin, ja rakkaus Vapahtajaan oli iloni ja lohtuni
lähde.
Eräänä päivänä työtiimimme Kristiina soitti ja ilmoitti jääneensä sairaslomalle. Hän oli käynyt
lääkärissä ja hänen oli todettu sairastuneen vyöruusu-nimiseen ihottumaan.
Jatkoin omaa työtäni, ja Jumala puhui ajatuksina mieleeni, että minun tulisi mennä tuon
sisaren kotiin ja rukoilla hänen paranemista.
Minulle asia oli tuolloin uusi ja torjuin sen heti mielestäni. Sielunvihollinen oli mukana
todistelemassa mieleeni tulevilla syytöksillä, kuinka naurettava itse ajatuskin oli, ja mitä minä
itsestäni kuvittelin.
Kristiina ei ollut uskovainen, vaikkakin hän lauloi kirkkokuorossa ja harrasti hyviä asioita.
Olin todistanut hänelle usein uskostani, eikä hän epäillyt, mutta sisälle hän ei ollut päässyt
Kristuksen tuntemisessa.
Jumala puhui edelleen ja antoi ajatuksiini Sanan, jossa Jeesus sanoi opetuslapsilleen
sokeasta, ettei hän ollut syntiä tehnyt eivätkä hänen vanhempansa, vaan siksi hän oli tuossa
sokeuden tilassa, jotta Jumalan teot tulisivat hänessä julki.
Puhuttelu oli niin voimakas, että sielunvihollinen jäi syytöksineen toiseksi. Menin
puhelimeen ja soitin Kristiinalle ja esitin asiani. Hän suostui ja sovimme, että kun ruokatunti
tulee, niin ajan heille ja rukoilen hänen sairautensa puolesta.
Horjuvaa ja heikkoa uskoani vihollinen yritti kaataa ja turhentaa kaikin syytöksin ja valhein.
Ellei minulla olisi ollut Sanaa sydämelläni tuohon tilanteeseen, niin en olisi rohjennut lähteä.
Ruokatunti tuli ja hyppäsin autoon. Ajoin Kristiinan kotiin, luin Raamatusta tuon kohdan
Jumalan tekojen julkitulemisesta ja rukoilin lyhyesti hänen puolestaan.
Kun ajoin takaisin työpaikalle pimeys hyökkäsi mieleni maailmaa vastaan ja minusta tuntui,
kun olisin ollut maailman surkein olento.
Hän ei parantunut siinä hetkessä kun olin ollut rukoilemassa, vaan hetki sen jälkeen kun olin
lähtenyt.
Jälkikäteen hän kertoi parantumisestaan.
Kristiina tuli myöhemmin uskoon, muutti Amerikkaan ja siellä Herra täytti hänet Pyhällä
Hengellään ja teki hänestä todistajansa.
Vaikka usko oli heikko ja horjui, ei Herra kuitenkaan ollut heikko vaan voimallinen!
Hänelle kunnia, kiitos ja ylistys!
Sulaako jäätynyt putki?
Olin asentanut Valkealan kotiimme mekaanisen pumpun, joka ei toimiakseen tarvitse
sähkövirtaa. Kovien pakkasten jälkeen viikonloppuna kävin Valkealassa, kun kokousmatka
sattui mukavasti reitille. Talossa oli peruslämpö päällä ja mittari näytti plus kymmentä, kun
pääsin hankien keskelle, metsän laidassa olevaan kotiimme.
Mielessäni kaihertanut pelko putkien jäätymisestä osoittautui oikeaksi, sillä kaivon renkaita
pitkin pakkanen oli päässyt kaivoon, ja kurkistaessani näin paksun huurteen seinämissä sekä
vedenpinnan olevan riitteessä.
Vesiputki nousee kaivosta ylöspäin ja jatkaa maan alla kulkuaan sisällä olevaan pumppuun.
Ymmärsin putken jäätyneen koko pinnassa olevalta matkalta. Kun yritin pumpata, ei pumppu
antanut yhtään periksi.
Etsin sähköjohdon ja laskin narujen varassa sähköpatterin kaivoon. Peitin huolella kaivon
suun ja odotin, että pikkuhiljaa putki sulaisi.
Aikaa sulattamiseen ei kuitenkaan ollut riittävästi, sillä olin kokousmatkalla, ja aamulla pitäisi
lähteä eteenpäin ja paluumatkalle.
Aamulla kokeilin pumppua, muttei merkkiäkään sulamisesta ollut havaittavissa. Hain patterin
pois kaivosta ja peittelin suuaukon ja lopuksi lumesin kaivonrenkaat paksun lumikerroksen
alle.
Vielä kerran kokeilin pumppua, muttei ihmettä ollut tapahtunut.
Muistin, miten monta kertaa Herra oli tässä kodissamme meille ilmestynyt ja kuinka Hän oli
tehnyt ihmeitä elämässämme. Muistin, kuinka usein olin tikkailtakin laskeutunut taloa
rakentaessani alas ja polvistunut kodin lattialle ylistämään Häntä Hänen hyvyydestään.
Kiusaaja oli vierelläni, tunnistin siinä kiitollisessa sydämentilassa sen vyörytyksen mieleni
maailmaa vastaan. "Se oli silloin, nyt tuskin auttaa polvistuminen ja rukous. Hyväksy vaan
tosiasia ja jatka matkaasi."
Tein päinvastoin kuin sielunvihollinen suositteli. Laskeuduin polvilleni vesipumpun viereen
ja ylistin Jumalaa Hänen voimakkaasta avustaan vuosien aikana elämässämme. Tartuin kiinni
jumissa olevaan pumpun kahvaan ja koin, että rukoilen rukouskielellä, että Jumala tekisi
ihmeen.
Ylistyksessä Jumala nosti minua Hänen mahdollisuuksiinsa ja itsessään heikko uskoni
vahvistui.
Ylistin Jumalaa ja painoin pumpunkahvaa kevysti. Pieni liraus putkesta, ehkä lusikallinen
vettä lirisi alla olevaan ämpäriin.
Usko oli kasvanut minussa niin suureksi, että ymmärsin tämän merkiksi Jumalan
yliluonnollisesta avusta. Minä kiitin ja ylistin rukousvastauksesta ja tunsin Jumalan Hengen
läheisyyttä.
"Kiitos Jeesus, että saan kiittää ja pumpata vettä jäätyneestä putkesta!"
Usko annettiin rukouksessa ja ylistyksessä. Uskon teko oli se, että aloin pumpata ja ihme oli
se, että ämpäri täyttyi. Jäätynyt putki suli yliluonnollisessa hetkessä.
Ja minä lauloin ylistystä Herralle, joka vastaa itsessään avuttoman rukouksiin.
Vaan sinä kun rukoilet, mene kammioosi ja sulje ovi ja rukoile Isää, joka salassa näkee...
Minä tulen luoksesi kuningas, kun nimeltä kutsuit sä mua,
minä tulen luoksesi ontuen, hiljaa pysähdyn pöytäsi luo.
Painan pääni ja syvältä sisältäin sydän tahrainen vain vakuuttaa:
Ei osaa raajarikolla ole pöytään kuninkaan...
Laulu raajarikkoisesta Mefibosetista syntyi kevättalven päivänä.
Olin suunnitellut käyttäväni aurinkoisen talvipäivän polttopuiden tekoon. Ajattelin kaataa
muutaman pihaamme kesäisin varjostavan järeän koivun ja näin saisin nopeasti näyttävän
puupinon kuivumaan käyttöönsä kevättuulissa.
Etsin sahan ja kirveen ja kävin työhön. En ole mikään kokenut metsätöissä, mutta olin ahkera
itseopiskelija, useimmiten "kantapään kautta".
Ensimmäinen kaatamani koivu päätti kaatua eri suuntaan kuin olin suunnitellut. Se kaatui
puhelinlinjojen päälle ja jäi lankoja vasten notkolleen. Sahasin kallellaan olevan koivun
tyvestä pätkiä peläten tyven potkaisua. Vähä vähältä koivu oli jo niin pystyssä lankoja vasten,
että saatoin sen työntää vastakkaiseen suuntaan nurin.
Pyyhin hikeä ja olin tyytyväinen, etten rikkonut linjoja.
Menin kirveen kanssa ensimmäisen pölkyn luo ja iskin kaikin voimin. Kirveen varsi katkesi.
Katsoin hetken hölmistyneesä katkennutta vartta kädessäni. Keräsin varusteeni ja päätin
lopettaa työt, sillä niin vastuksia tuntui olevan.
Kirvesvarsi toisessa ja terä toisessa kädessä astelin pihamaalle. Tarkoitus oli viedä kirveen
osat katokseen, jonka pariovia yhdisti puinen salpa.
Koska kädet olivat täynnä, ajattelin harmissani kokemastani potkaista salvan pois paikaltaan,
jotta ovi avautuisi.
Askel horjahti ja potku meni ohi osuen kipeästi salpaa pitävään pystypuuhun. Pehmeä
toppasaapas antoi periksi ja varpaat vastaanottivat potkun seuraukset.
Onnuin sisään ja heitin jalkineet pois. Kun katsoin särkevään jalkaan, huomasin sen
sinertyvän ja turpoavan.
Kivusta huolimatta lähdin rukouslenkille läheiselle polulle. Onnuin ja vedin kipeää jalkaani
perässäni. Mieleni oli kuitenkin kiitollinen, että sain rukouksessa lähestyä sitä Herraa, joka oli
ottanut kirouksen pois elämästäni.
Siellä rukouspolulla Herran läheisyys jälleen kerran hoiti minua, keskeneräistä ontujaa. Hän
antoi ajatuksiini kuvan Raamatun Mefibosetista, joka ontuen lähestyy kuningasta.
Ajatukset tuvivat mieleeni ja asettuvat soinnullisesti laulun asuun, ja samalla sisimpäni sai
ottaa vastaan myös sävelen saamiini sanoihin.
Voit arvata, kuinka kiitollisin mielin tulin lenkiltäni ja kirjoitin sanoja ylös.
Minulla meni useita päiviä, ennenkuin saatoin laulaa tuon laulun, sillä se kosketti minun
sisäistä maailmaani hyvin voimakkaasti.
Samana iltana kun kiitollisena istuin kiikkutuolissa kipeän jalkani kanssa, niin pyytämättä,
rukoilematta, Pyhä Henki kulki lävitseni ja pysähtyi hetkeksi kipeän jalkani kohdalle. Kun
katsoin jalkaani, huomasin turvotuksen ja sinertyneisyyden kadonneen. Varpaat, jotka hetki
sitten olivat olleet turvonneet ja siniset, taipuivat jälleen ilman kipua ja vaivaa.
Olen jälkeenpäin vakuuttunut siitä, että Herra ohjasi tämänkin päivän parhaakseni ja Hän
halusi antaa matkaani laulun, jota tämän ajan ontuvat Mefibosetit tarvitsevat.
Minä kuulen kutsusi, Kuningas, ja kätesi kutsuvan nään.
Myös runneltu olet, oi Herrani, minä vaieten eteesi jään.
Olet kaikessa kiusattu Kuningas, siksi säälit ja ymmärrät mua.
Tulen ontuen luoksesi Kuningas, tulen ontuen pöytäsi luo.
(2.Sam. 9:3-7)
Olen ahkera luonnossa liikkuja. Kävely metsässä piristää mieltä. Joskus tuntuu, että taivaskin
on lähempänä ja rukous pulppuaa sisimmästä.
Olin monena keväänä ihaillut mustavalkoisen harakan lentoa. Yleensä lintu lensi minusta
poispäin ja katsoin sen valkomustien siipisulkien kaunista kaarta. Joskus muistan
miettineeni, että olisi mukava katsella joskus lintua lähempääkin.
Kun kuljin soratietä ajatuksiini vaipuneena, näin mustavalkoisen mytyn tiellä. Kun tulin
lähemmäksi, huomasin, että harakkahan se siinä oli kummallisessa asennossa, puoliksi
kyljellään ja pitkä pyrstö taipuneena allensa. Lintu oli loukkaantunut. Se katseli minua
peloissaan. Astuin lähemmäksi, jolloin se keräsi kaikki voimansa ja nousi siivilleen. Siivet
kantoivat sen muutaman metrin päähän, jykevän kuusen alaoksille, tien reunaan.
Harakka huojui ja yritti pysyä oksalla, mutta pian se putosi puun juurelle ja jäi siihen kyljelleen
ja alistuneena kuolemaan.
Kuljin tietä muutaman kilometrin eteenpäin ja rukoilin Sanaa illan kokoukseen. Palatessani
päätin käydä katsomassa vielä lintua. Hyppäsin ojan yli ja tulin puun juurelle. Harakka oli
samassa asennossa kuin lähtiessäni. Sen silmät olivat puoliksi sulkeutuneet.
Itsessäni olin neuvoton. Tunsin vain sääliä loukkaantunutta lintua kohtaan.
Silloin tein jotakin sellaista, mitä en ollut suunnitellut tekeväni. Koin, että minuun virtasi
uskoa Jumalan mahdollisuuksiin. Nostin käteni linnun ylle ja suustani tulivat sanat: "Nouse
siivillesi, Jumalan lintu." Sanoin samat sanat uudelleen. Olin sulkenut silmäni ja koin Jumalan
Hengen täyttävän minua. Kun kolmannen kerran sanoin nuo sanat, kuulin siipien iskeytyvän
sammalikkoon ja katsoessani näin, kuinka harakka lehahti siivilleen, elämänvoimaisena ja
parantuneena.
Harakka lensi minusta poispäin ylittäen laajan peltoaukean ja niin kauas kuin silmäni kantoi,
jatkoi lintu lentoaan.
Tapahtuma kosketti minua. Olin kauan katsomassa yli peltoaukean ja koin olleeni hetken
paikalla, jossa Jumala ilmestyi.
Muutamia aikoja myöhemmin kuljin samaa soratietä. Ajattelin, että kuinka tarkasti Herra
huomioi ajatuksemme ja on halutessaan valmis vastaamaan vähäisiinkin toiveisiimme. Hän
esitteli minulle harakan lähietäisyydeltä, mutta samalla Hän antoi myös oppitunnin omasta
parantavasta yliluonnollisesta läheisyydestään.
Aurinko paistoi ja sora rahisi askelteni alla, ja silloin yhtäkkiä läheisen metsikön puiden
oksistosta kuului harakan iloinen nauru.
Oliko Herra lähettänyt samaisen linnun sinne laulamaan, sitä en tiedä, mutta siihen nauruun
oli helppo liittyä ja tuoda Jumalalle kiitosta ja kunniaa.
Etusivulle
Jääminen Jumalan varaan saattaa kuulostaa pelottavalta. Se saattaa tuntua virran vietäväksi
joutuneelta lastulta, joka kieppuu hetken suvannon hiljaisessa pyörteessä kiitääkseen
hetken kuluttua kohisevassa koskessa.
Jumala on kuitenkin täysin suvereeni johtamaan lastaan, ja Hän tekee sen kauniisti ja
tarkasti. Kun läheltä katsot pientä niittyleinikkiä, näet kuinka tarkasti ja taitavasti värit
asettuvat kukkasen terälehdille. Kuinka paljon tarkempaa onkaan Herran johdatus niille, jotka
suostuvat johdatukseen ja rukoillen sitä Isältä anovat.
Kun Herra kutsui meitä armoonsa ja huolenpitoonsa, Hän esitti kutsunsa selvästi, ja sanonkin
niin, että ellei Herra selvästi sinua kutsu, niin odota, etsi ja kysele. Hän johdattaa parasta
tietään. Meillä on eri tehtäviä ja erilaista armoitusta, mutta Jumalan "orkesterissa" soivat
kuitenkin erilaiset soittimet kauniisti yhteen Jumalan kunniaksi.
Alunperin oli selvää, että lopputilin ottaminen merkitsi sitä, että tietoisesti suljimme oven
ansiotyöhön siinä merkityksessä kuin se siihen asti oli ollut. Jumala lupasi pitää meistä
huolen. Se merkitsi myös sitä, ettei meidän tarvitsisi avata työvoimatoimiston ovea. Herran
pelloilla ei tunneta työttömyyttä.
Kun Pirjon kanssa olimme näissä ensimmäisissä koetuksen kouluissa, niin aluksi
suunnittelimme vaihtoehtoisen ravinnon käyttöä lisäravintona. Maitohorsman versoja,
nokkosta, voikukan juuria ja monta muuta luonnon omaa ravintoa, mutta näiden vuosien
aikana tähän järjestelyyn ei tarvinnut kertaakaan mennä.
Vaikeissa hetkissä Jumala lohdutti meitä taivaallisilla profetioilla ja Sanan lupauksilla. "Leipä
ei lopu", sanoi eräs, nyt jo kirkkauteen ylennetty Herran sotilas meitä siunatessaan.
Tämä lupaus on kirjaimellisesti pitänyt paikkansa. Viimeisen aterian olemme syöneet monesti,
mutta Herra on suonut armoansa, että olemme saaneet kulkea ihmeestä ihmeeseen ja Hänen
kattamaansa pöytään.
Selvää oli myös kymmenyksien maksaminen kaikesta, mitä Herra meille antoi. Se oli ja on
ihana ja pyhä etuoikeus saada osoittaa kunnioitusta Jumalalle uhraamalla varoistaan. Tämän
kunnioituksen ja kuuliaisuuden Herra on siunannut moninkertaisesti näiden vuosien aikana.
Kymmenyksien maksaminen ei ole laki, vaan rakkauden osoitus uskolliselle Jumalalle, jolta
kaikki loppujen lopuksi on ja tulee.
Usein koimme liikutuksen hetkiä käydessämme aterialle ja todetessamme Jumalan antaneen
meille ruuan. Usein silmät kostuivat kiitollisuudesta Hänelle, jolla valta on.
Selvä oli myöskin perusohje: "Älä kerro tarpeistasi ihmisille, vaan mene kammioosi, sulje ovi
ja rukoile salassa Isää, joka kuulee ja näkee."
Jos Jumala on meille Kaikkivaltias, niin eihän meidän tarvitse kertoa ihmisille tarpeistamme.
Kerran eräs veli soitti kesken koetuksen koulua. Hän kyseli, että tarvitaanko avustusta. Hän
voisi lähettää rahaa tilillemme.
Oli suurta Jumalan armoa, että sain sanottua, että puhumme tarpeistamme vain Jumalalle, ja
Hän on hyvä Paimenemme, ei meiltä mitään puutu.
Puhelu päättyi, ja selvisin Jumalan antamasta kokeesta. Tämä veli meni rukouksessa Herran
eteen ja kysyi Häneltä. Sen seurauksena hän lähetti tilillemme kipeästi rukoilemamme
toimeentulon.
(Tuo Paimenpsalmin ajatus on sisällöltään laajempi kuin yleensä ajatellaan. "Ei minulta mitään
puutu" tarkoittaa myös siunaavia koetuksia ja ahdistuksia. Sekä viheriäinen niitty, että pimeä
laakso.)
Usein olen vastannut toimeentuloamme koskeviin kyselyihin, että jos meiltä jotain puuttuu,
niin Kristuksen suurempaa tuntemista.
Kiusaus on ollut "auttaa" Herraa, mutta näissä vaiheissa Pyhä Henki on voimakkaasti
puolustamassa mielen maailmaa. "Älä ota vitsaa pois Paimenen kädestä kertomalla
tarpeistasi, äläkä kiellä itseltäsi siunausta, joka on koetuksen takana."
Kerran eräs sisar soitti. Taas meillä oli taloudellisesti ahdasta, kun Herra salli koetuksen
hetken. "Voi kuulkaa ystävät! Minulla on valtava kiitosaihe. Olen ostanut ja myynyt osakkeita,
ja satojatuhansia markkoja tuli voittoa. Voi, kiitetään yhdessä Herraa ja rukoillaan, että osaisin
käyttää rahojani oikein."
Ja niin me kiitettiin. Vaikka meillä oli koetus päällä, niin ihmeellisellä tavalla Herra nosti
sisäiseen maailmaan aidon kiitollisuuden sisaren saamasta avusta. Herran avulla voi kiittää
yhdessä kiittävien kanssa. Pyhä Henki on ihmeellinen.
Minä tulin siunatuksi siinä, että minut koetuksessa havaittiin kestäväksi tuolla alueella.
Mainittakoon, ettei lastemme ole kertaakaan tarvinnut mennä nälkäisinä nukkumaan eikä
pukea rikkinäisiä vaatteita koulutielle ylleen.
Herra on ollut uskollinen.
Kun jäin työstä pois, ajattelin, että nyt niitä kokouskutsuja alkaa tulla sinne ja tänne, mutta
yllätys yllätys: kukaan ei pyytänyt minua minnekään. Alkoivat hiljaiset kuukaudet, joissa kävin
uskonelämäni kovimman koulun huolenpidon alueelta. Ei ollut mitään inhimillistä rakennetta,
ei mitään säästöjä, ei varastoja. Vain vaskinen taivas ja Jumalan Sana.
Kiersin aamuin, päivin ja illoin rukouslenkkiä huutaen Jumalan puoleen hiljaisen taivaan alla.
Tuulen humina ja lintujen laulu olivat ainoa vastaus.
Kun viimeiset mahdollisuudet oli käytetty, oli lauantai. Aurinko paistoi ja kesä oli
kauneimmillaan. Kuljin metsäpolkua ja vuodatin sydäntäni. Sanoin Herralle: "Herra, meillä ei
ole enää mitään, mistä voisi ruuan valmistaa. Me aikuiset voimme paastota, mutta Herra, anna
lapsille ruoka. Herra sinä kutsuit meidät tähän, millä tavalla Sinä maksat meille palkan?"
Vaikka Herra ei vastannut vuodatukseeni, niin jotain siinä tapahtui. Jumalan rauha virtasi
sisimpääni. Palasin pihaan ja aloin lämmittää saunaa. Hetken kuluttua metsästä, polkua pitkin
tuli iäkäs sisar. Tiesin hänen asuvan kilometrin päässä metsän takana. Hän tuli pihalle ja
eteeni. "Sinä et ole vielä palkkaasi saanut", hän sanoi ja ojensi kätensä käteeni. Viisisataa
markkaa. Hetken kuluttua sisar lähti, ja me pääsimme kaupalle ruokaostoksia tekemään. Voit
arvata tunteet, jotka koimme tullessamme ensimmäiseen ihmeeseen.
- * * *
Elämää huolenpidossa 2
Nuo hiljaiset viikot ja rukouspolut salatun Jumalan valvovien ja rakastavien silmien alla
kasvattivat meitä ymmärtämään jotakin kutsun syvyydestä ja Kutsujan uskollisuudesta.
Opin, ettei Jumalan huolenpito ole riippuvainen siitä, onko minulla kokousmatkoja vai ei. Se
ei ole riippuvainen minun teoistani tai ponnisteluistani. Pohjimmiltaan kysymyksessä on
Jumalan valinta ja Jumalan tahto pitää meistä huolta.
Ja Herra, jolla on valtavasti rakkautta ja huumorintajua, opetti minua, että Hän maksaa täyden
palkan myös "harjotteluajalta" ja Hän pitää huolen eläkkeestä ja "pekkaspäivistä".
Minä iloitsemalla iloitsin ja jälkeenpäin riemuitsin, ettei minun tarvitse yhden yhtäkään
kokousta pitää rahan takia, sillä Kutsuja joka tapauksessa pitää lupauksensa ja
uskollisuutensa mukaan huolen tarpeistamme.
Uuteen "kouluun" jouduin, kun minua pyydettiin erääseen seurakuntaan puhujaksi.
Kokouksen jälkeen minulta pyydettiin tilinumeroa kokouspalkkion maksamista varten. Kun
sanoin, etten ota kokouspalkkiota ja että Jumala pitää siitä puolesta huolen, niin veljet
ihmetellen viimein suostuivat toiveeseeni.
Kotiin mennessäni pysähdyin postilaatikolleni. Siellä oli kirje minulle. Kirjeessä oli
kokouspalkkion suuruinen rahasumma, ilman saatesanoja, ilman tietoa lähettäjästä ja ilman
postimerkkiä.
Jumala maksoi kokouspalkkion, mutta seuraavana yönä näin unen, jossa olin
kokouspaikkakunnalla, ja unessa musta koira oli hyökätä kimppuuni. Unessa rukoilin
rukouskielellä ja tuo koira joutui väistymään. Seuraavana päivänä Herra alkoi opettaa minua.
Hänen Sanansa tulivat voimakkaina ajatuksina henkeeni.
Herra ei nuhdellut minua siitä, että kieltäydyin kokouspalkkiosta, mutta Hän opetti minua
olemaan käyttämättä Hänen huolenpitoaan ikäänkuin aasina, jolla voisin kulkea niiden veljieni
ja sisarteni ohitse, joilla ei samaa uskonaluetta ole. Minun pitäisi siis ottaa palkkiot veljieni ja
siskojeni tähden.
Herra opetti edelleen, että minun tulisi jatkossa ottaa kysymättä vastaan kokouspalkkio
sellaisena kuin se minulle tarjottaisiin, ikään kuin Herran kädestä. Ja lisäohje, etten saa itse
määritellä kokouspalkkion määrää.
Hän opetti minua, että Hän pitäisi huolen "tasauksesta", niin että meidän toimeentulomme
säilyisi joka tapauksessa turvattuna, maksettiin palkkiota tai ei.
Jumalan huolenpitoa oli vaikea ottaa vastaan. Ihminen tuntee syyllisyyttä saadessaan jotakin,
jota hän ei ole ansainnut. Siinä on syvä hengellinen totuus. Armo kuuluu sille, joka ei ole sitä
ansainnut. Eläminen Hänen armossaan ja Hänen rakkautensa alla on jatkuvan hämmästelyn
aihe.
Niinä hiljaisina kuukausina piru syytti ja syyllisti. Se käytti apunaan irrallisia Raamatun jakeita.
"Kuka ei tahdo työtä tehdä, ei hänen syömänkään pidä." Se yritti jos minkä kautta murentaa
minua, ja kuitenkin vain niillä valtuuksilla ja rajoituksilla jota sillä oli. Jokaisen koetuksen
jälkeen seurasi Herran ihmeellistä opetusta ja lohdutusta.
Piru hyökkäsi ihmismielipiteitten kautta. Joskus oli "Saulin keihäitä" ilmassa sakeaankin.
"Eihän nykyaikana enää voi tuolla lailla elää. Eihän sinulle kerry eläkettä ja mitä verottajakin
sanoo. Itsesi ja perheesi olet suistanut suureen kurjuuteen."
Huomasin nyt kuulevani "livenä" ihmisten huulilta samoja syytöksiä, joiden kautta piru oli
hyökännyt aiemmin ajatusmaailmaani vastaan.
Aina ja kaiken aikaa Jumala oli suurempi. Hän puolusti meitä ja salatusti piti meistä huolen.
Kiusallisia tilanteita syntyi, kun ihmiset väärin motiivein halusivat meitä "auttaa"
ahdistuksessamme.
Joskus kotimme kuistille oli tuotu vaatepusseja, joissa oli joitakin aitoista kerättyjä likaisia
vaatteita. Joku antoi meille kuivia leivänpaloja, ja joku oli siivonnut pakastimesta yliaikaiset
pakasteet meille "avuksi".
Kannoimme vähin äänin tällaiset "lahjat" roskasäiliöön.
Eräs pariskunta otti tehtäväkseen tuoda meille jostakin kaupasta päiväysvanhoja
elintarvikkeita. Me olimme harmissamme tällaisen vyörytyksen alla. Pakastimemme täyttyi
näistä ongelmallisista tuotteista, jotka eivät useinkaan edes kuuluneet
normaalivalikoimaamme. Lapsuudessani kaiken kurjuuden ja köyhyyden kasvattina minulla oli
raskas tehtävä, kun viimein kieltäydyimme vastaanottamasta näitä ylipäiväisiä elintarvikkeita,
ja raskasta oli kantaa pakasteen täysi kuorma ulos kodistamme.
Kaikki hyvä tulee Jumalalta, valkeuksien Isältä.
Nämä ihmiset halusivat auttaa, mutta uskon, että Pyhä Henki ei ohjaa lapsiaan niin, että he
antavat jotakin likaista tai pilaantunutta toinen toisilleen.
Jumala aina antaa hyvää, puhdasta ja käyttökelpoista.
Kaikesta voi oppia. Me vakaasti päätimme, ettemme koskaan antaisi kenellekään mitään
huonoa. Vaikka lahja olisi kuinka pieni ja vaatimaton tahansa, tulisi sen kuitenkin olla hyvää,
tuoretta ja käyttökelpoista.
Tämän kokemuksen jälkeen olemme valvoneet tätä aluetta ja olemme kohteliaasti
kieltäytyneet vastaanottamasta ylipäivättyjä tuotteita.
Tee se toiselle, minkä toivoisit itsellesi tehtävän, on hyvä ohje näillekin alueille.
Vielä lopuksi haluaisin sanoa sinulle, joka kaipaat lähemmäs Herraasi, että ole oma itsesi. Älä
jäljittele ketään. Ole kuuliainen yksin Jumalalle, niin sinulla on oleva siunattu tie. Minun
elämääni eivät voi elää muut kuin minä, ja sinun eläämääsi vain sinä. Jos Jumala ei ole
kutsunut sinua, niin odota. Älä lähde siltikään, vaikka joku "kokee" sinun puolestasi. Jumalan
kutsu on aina henkilökohtainen. Ajattele Pietaria venheessään. Jos hän olisi lähtenyt
kävelemään aaltoja pitkin ennen Jeesuksen kutsua, niin heti hän olisi vajonnut. Samoin olisi
käynyt, jos Pietari olisi lähtenyt tovereittensa innoittamana.
Jumalan kutsun edessä me voimme sanoa noita samoja sanoja kuin Pietari: "Jos se olet sinä,
Herra, niin käske minun tulla sinun tykösi."
Kun Herra sanoo: "Tule", niin tuossa sanassa on Jumalan takuu, yli luonnonlakien ja voimien
ja ylitse kaiken rajallisuuden.
Jumalan äänen kuulemiseen sinua siunaten, Heikki
- * * *
Kun Herra johti meidät seurakuntatyöhön Vesannolle, olimme asettaneet ehdoksi tulemiselle,
ettemme ottaisi palkkaa työstämme. Koimme, että Herra lähetti meidät koko Vesantoa varten,
ja ainoa tapa säilyttää aidosti vapaus Jumalan palvelijoina oli jatkaa uskonvaraisuudessa.
Kun muutimme koulujen loputtua, meillä ei ollut säästöjä. Kävi niin, että kun juhannus alkoi,
olimme taloudellisesti melko tiukoilla.
Tietenkään emme hiiskuneet kenellekään taloudestamme, mutta Jumalan puoleen nousi
paljon rukousta.
Tervonsalmella oli juhannuksena perinteiset kesäjuhlat. Meillä ei ollut alunperin aikomusta
lähteä juhlille, mutta kun iäkäs pariskunta meitä pyyteli, niin päätimme lähteä. Päivä oli
aurinkoinen ja lämmin. Jääkaapista löytyi lapsille pulloon mehua ja kaapista muutama pipari.
Meille aikuisille ei eväitä voitu tehdä.
Olimme ensikertaa mukana juhlilla. Ihmiset olivat vieraita. Emme tienneet juhlaohjelmaa,
mutta siellä selvisi, että hengellisten kokouksien väliin oli varattu juhliin osallistujille
ruokailu.
Ruokapaikan avoimesta ovesta kantautui herkullisten ruokien tuoksu. Koska meillä ei ollut
maan valuuttaa, siirryimme loitommalle mäntyjen varjoon. Istuimme siellä ja katselimme,
kuinka ihmiset tulivat ja menivät.
Lapset joivat mehua ja söivät piparit. Kokouspaikalle kulkevat ihmiset puhelivat toisilleen ja
kehuivat herkullista ateriaa.
Joku meiltäkin kysäisi, että joko me kävimme syömässä, ja me vastasimme, ettemme vielä
olleet käyneet.
Jumala kuitenkin katsoi hyväksi ravita meidätkin. Hän käytti välikappaleena vanhaa miestä,
joka ei mitenkään voinut tietää tilaamme.
Mies tuli ruokailusta, käveli pihan yli hiekkakäytävää luoksemme ja kysyi olimmeko jo käyneet
ruokailussa. Vastasimme kieltävästi.
Siinä kysyessään hän jo kaivoi rahapussiaan esille ja pyysi saada tarjota meille aterian.
Estelyistämme huolimatta hän ojensi seteleitä käteeni ja kehoitti meitä kiirehtimään
ruokapaikalle.
Hetken kuluttua istuimme ruokailussa kiitollisin mielin Jumalalle tuosta vanhasta miehestä,
joka kuuli Jumalan äänen muukalaisten hyväksi.
Vuosia myöhemmin seisoin tuon ystävän tammisen arkun vieressä ja puhuin omaisille ja
saattoväelle Jumalan kodista, johon on valmistettu paikka meille jokaiselle.
Hän on siellä, ylennettynä ja terveenä ja autuaana, perillä Jeesuksen maassa.
Me muukalaiset vielä vaellamme Jumalan armoon ja apuun turvaten.
- * * *
Sähkölasku
Keväällä, vuosia sitten, meille tuli sähkölaitokselta "tasauslasku".
Olimme kuluttaneet sähköä enemmän kuin oli ennakkoon arvioitu. Talvi oli ollut
poikkeuksellisen kylmä, öisin patterit käynnistyivät ja sähköä kului.
Tasauslasku oli kahta markkaa alle tonnin. Kun kesä eteni, tuli muistutuslasku ja sen eräpäivä
läheni lähenemistään. Kun maksupäivän aatto oli käsillä, olin telttakokoussarjan viimeisessä
tilaisuudessa.
Pienen kylän keskellä, valkoisessa teltassa oli julistettu Sanaa ja koettu rukouksia kuulevan
Jumalan yliluonnollista apua.
Kun loppulaulut oli laulettu ja kokousväki teki kotiinlähtöä, tuli luokseni vanhimmistoveljenä
tuntemani ystävä.
Hän pyysi minua sivummalle, ja ajattelin siirtyessämme nurmikentällä loitommaksi hänen
nuhtelevan minua saarnastani. Mikä meissä ihmisissä onkaan, että varaudumme kaikkein
pahimpaan ja usein täysin aiheetta?
Kun olimme astelleet loitommalle kokousväestä, hän kertoi minulle ihmeellisen, häntä
koskettaneen tapauksen.
Jo kuukausia sitten oli hänen kotiinsa tullut Herraan uskova mies. He olivat yhdessä
keskustelleet ja rukoilleet. Mies oli ottanut povestaan kirjekuoren ja ojentanut sen
uskonveljelleen. Syvää kiitollisuutta tuntien hän oli sanonut tahtovansa antaa kuoren
säilytettäväksi siihen asti, kunnes Jumala ilmoittaa, kenelle se tulee antaa.
Edellisenä iltana, kun olimme kokoussarjan viimeistä edeltävässä tilaisuudessa, Jumala
puhui kuorta säilyttäneelle veljelle. Ja hän ymmärsi, että tuo kotihirren raossa oleva
kirjekuori tuli ojentaa minulle.
Vanhimmistoveli liikuttui puhuessaan ja ojensi povestaan haltuunsa uskotun kuoren. "Tämä
kuuluu sinulle", hän sanoi.
Aurinko kimalsi läheisen järven laineilta. Leuto kesän tuuli hyväili lempeästi. Kotimatkalla
pysähdyin tienvarteen ja avasin kuoren.
Ilman saatesanoja kuoressa oli summa, joka riitti sähkölaskun maksamiseen.
Herra näki eräpäivän jo kaukaa ja Hänellä oli varattuna rahat laskun maksamiseen.
Ihmeellinen on Herra ja suuri armossaan.
Me ihmiset saatamme hätäillä asioittemme kanssa, mutta Jumala hallitsee ja voi kaiken!
Hänelle kunnia, kiitos ja ylistys!
- * * *
Aina on mahdollista kääntyä Hänen puoleensa, joka kaiken kaikessa voi. Meillä on rukouksia
kuuleva Jumala. Herra, Herra, joka auttaa!
Usein hämmästymme rukousvastauksen edessä. Kiitollisuus ja tietoisuus Pyhän Jumalan
läheisyydestä täyttää syvällä kunnioituksella ja riemulla pienen ihmisen.
Ostimme vuosia sitten uuden pesukoneen, sellaisen päältätäytettävän automaattikoneen,
joka vei valitun ohjelman loppuun aina linkoukseen saakka. Vuosia kone pesi pyykkimme ja
toimi moitteetta.
Päivä tuli, jolloin koneemme rikkoutui. Siitä hajosi tunnistin, joka sulkee veden oton
koneeseen. Kone täyttyi ja täyttyi. Onneksi olimme lähellä ja saimme koneen sammumaan
ennen veden tulvimista lattialle. Samalla koneen ohjauskiekosta katosi yhteys toimintoja
sääteleviin releisiin. Yritimme monta kertaa. Avasin takakannenkin, jota ei saisi avata kuin
ammattinsa osaava. En ymmärtänyt mitään näkemästäni johtojen ja letkujen täyttämästä
sisustasta. Suljin pellin, irrotin vesiletkun ja raahasin epäkuntoisen koneemme aitan perälle.
Naapurikylän piharakennuksen vintiltä saimme tilalle koneen. Edestätäytettävä, vanha ja
vakaa. Hetken aikaa riemuitsimme, että nythän taas elämä lähti sujumaan ja Jumala johdattaa.
Kun kone alkoi ottaa vettä, niin se valui lattialle. Kiireesti sammutimme koneen ja
huomasimme syyn. Edestä avautuvan luukun takaa oleva tiivistekumi oli haljennut pitkältä
matkalta.
Silikonistako pelastus? Ajoin kaupalle, ostin silikonia ja sivelin sillä tiivisteen halkeamaa. Kun
kokeilimme myöhemmin uudelleen, olivat vitsit jo melko vähissä.
Kone otti vettä, ja kohta taas lätäkkö lattialla alkoi kasvaa. Silikoni ei tarttunut pesukoneen
kumiin.
Harmissani kiskoin vesiputken irti ja raahasin painavan koneen aitan nurkkaan, edellisen
koneen viereen.
Sitten päätimme vielä kerran kokeilla vanhaa konettamme. Raahasin sen sisälle, omalle
paikalleen, kiinnitin vesiletkun ja pistokkeen.
Laskimme kätemme meitä vuosia palvelleen koneen päälle ja rukoilimme pesukoneen äärellä
pyytäen Jumalan ihmettä.
Rukouksen jälkeen Pirjo täytti koneen pyykillä, sulki luukun ja valitsi ohjelman. Kone hyrähti
käyntiin. Aiemmin vapaasti pyörinyt ohjelmanvalintalevy oli kuin uusi. Magneettitunnistin
avautui ja vesi virtasi koneeseen. Me kuuntelimme koneen elämää kuin kirkon penkissä,
jännitimme sitä, miten se suoriutuu tehtävästään. Kun kone oli saavuttanut sopivan
vesimäärän, magneettiventtili sulkeutui ja veden tulo lakkasi, ja me huusimme: "Hallelujaa,
kiitos Jumalalle!"
Kone korjautui täydellisesti, ja aina tähän päivään asti se on pessyt pyykkimme. Laite on
tähän mennessä saanut jatkoaikaa useia vuosia.
Koneen korjaantumisen jälkeen me herkin korvin kuuntelimme konettamme, ja usein kuului
kodistamme huudahdus: "Halleluja!" koneen vedenoton lakattua.
Usein minulle on tullut tuota konetta katsellessani mieleen ajatus, että meillä on Jumalan
korjaama pesukone, ja kyllä se herättää syvää kiitollisuutta rukouksia kuulevaa ja niihin
vastaavaa Jumalaa kohtaan.
Kulkekaamme siis rukouksen tietä!
- * * *
Elimme helteistä kesän alkua Valkealassa. Kesä oli tullut kohisten ja me opettelimme
luottamaan Herraamme, joka oli kutsunut meitä armoonsa. Me ihmiset olemme kovin
malttamattomia ja hitaita levossa kuuntelemaan taivaallista johdatusta.
Kun arkeen tulee yllättäen tilanne, joka meitä rasittaa, niin olemme kuin kalat katiskassa
poukkoillen etsimässä vapauteen vievää aukkoa.
Samoin kuin kaloillekin, luukku aukeaa ajallaan ja täysin Herramme hallinnassa.
Kun meiltä rikkoutui jääkaappi, olimme neuvottomia auringon porottaessa pilvettömältä
taivaalta.
Laitoimme maidot ja kylmää kaipaavat elintarvikkeet muovikassiin ja laskimme kassin kaivon
viileyteen.
Aluksi kaikki tuntui sujuvan hyvin, mutta ajan kanssa tilanne alkoi muuttua kiusalliseksi. Taisi
kaivopolulta ruoho tallaantua, kun monesti päivän mittaan Pirjo kävi kiskomassa ruokakassia
ylös ja laskemassa alas.
Me rukoilimme jääkaappia ja pakastinta. Ilta illan jälkeen pyysimme ja anoimme. Aurinko nousi
ja aurinko laski, ja kaivon luukku avautui ja sulkeutui.
Viimein tuli päivä, jolloin eräs kaivollakäynti oli tavallista hankalampi ja Pirjo jotakin
hakiessaan paiskasi kaivon luukun kiinni.
"Ja nyt tämä riittää!" hän sanoi ja marssi sisään vastatakseen puhelimeen.
Puhelimessa eräs ystävämme oli välittämässä ystävänsä asiaa. Herra oli häntä, meille
tuntematonta ystävää, kehoitellut luopumaan kotinsa ylimääräisestä jääkaapista. Hän oli
jostakin kuullut meistä ja niinpä hän pyysi ystäväänsä soittamaan ja kysymään, että olisiko
meillä käyttöä jääkaapille.
Ajoitus oli täydellinen. Pian Rosenlewin jääkaappi hurisi nurkassamme, ja muutamaa päivää
myöhemmin saman merkkinen pakastin tuotiin kotiimme naapurikylältä, heille tarpeettomana,
myöskin vastauksena rukouksiimme.
Laitteet olivat niin samaa sarjaa keskenään, että kun asetimme ne päällekkäin, emme
osanneet muuta kun hämmästellä.
Ihmeellistä on Jumalan osallistuminen pienen ihmisen arkeen.
- * * *
"On vaikea voittoja saavuttaa, kun usko on heikko ja horjuu.
Sinun Henkesi sieluni virvoittaa, kauas kiusaajan luotani torjuu!"
Pirjon ylöskirjoittamassa runossa on syvä ajatus ihmisen vähäisyydestä omassa voimassaan
kulkea Jumalan tekoihin.
Herra on edeltä valmistanut tilanteita eteemme, ja Hänen tahtonsa on, että rohkeasti
kulkisimme Jumalan tahdon kanssa samaan suuntaan.
Kun tilanteita ei aina voi tunteilla mitata, niin koemme uskossamme horjumista. Vain Jumalan
Sana turvanamme voimme kuitenkin luottavaisin mielin astua askeleen askeleelta Hänen
tekoonsa.
Nuorena uskossani Herra saattoi minut tilanteeseen, jossa koin heikon ja horjuvan uskon
itsessäni, mutta toisaalta myös tunsin Jumalan Hengen rohkaisevan minua uskaltamaan.
Olin vielä tuolloin työssä eräässä suuressa päivittäistavarakaupassa, lihaosastolla. Tuore-
elintarvikepuolella oli reilut parikymmentä työntekijää. Muutamia aikoja uskovaisena olleena
katselin maailmaa usein Hengen avaamin silmin, ja rakkaus Vapahtajaan oli iloni ja lohtuni
lähde.
Eräänä päivänä työtiimimme Kristiina soitti ja ilmoitti jääneensä sairaslomalle. Hän oli käynyt
lääkärissä ja hänen oli todettu sairastuneen vyöruusu-nimiseen ihottumaan.
Jatkoin omaa työtäni, ja Jumala puhui ajatuksina mieleeni, että minun tulisi mennä tuon
sisaren kotiin ja rukoilla hänen paranemista.
Minulle asia oli tuolloin uusi ja torjuin sen heti mielestäni. Sielunvihollinen oli mukana
todistelemassa mieleeni tulevilla syytöksillä, kuinka naurettava itse ajatuskin oli, ja mitä minä
itsestäni kuvittelin.
Kristiina ei ollut uskovainen, vaikkakin hän lauloi kirkkokuorossa ja harrasti hyviä asioita.
Olin todistanut hänelle usein uskostani, eikä hän epäillyt, mutta sisälle hän ei ollut päässyt
Kristuksen tuntemisessa.
Jumala puhui edelleen ja antoi ajatuksiini Sanan, jossa Jeesus sanoi opetuslapsilleen
sokeasta, ettei hän ollut syntiä tehnyt eivätkä hänen vanhempansa, vaan siksi hän oli tuossa
sokeuden tilassa, jotta Jumalan teot tulisivat hänessä julki.
Puhuttelu oli niin voimakas, että sielunvihollinen jäi syytöksineen toiseksi. Menin
puhelimeen ja soitin Kristiinalle ja esitin asiani. Hän suostui ja sovimme, että kun ruokatunti
tulee, niin ajan heille ja rukoilen hänen sairautensa puolesta.
Horjuvaa ja heikkoa uskoani vihollinen yritti kaataa ja turhentaa kaikin syytöksin ja valhein.
Ellei minulla olisi ollut Sanaa sydämelläni tuohon tilanteeseen, niin en olisi rohjennut lähteä.
Ruokatunti tuli ja hyppäsin autoon. Ajoin Kristiinan kotiin, luin Raamatusta tuon kohdan
Jumalan tekojen julkitulemisesta ja rukoilin lyhyesti hänen puolestaan.
Kun ajoin takaisin työpaikalle pimeys hyökkäsi mieleni maailmaa vastaan ja minusta tuntui,
kun olisin ollut maailman surkein olento.
Hän ei parantunut siinä hetkessä kun olin ollut rukoilemassa, vaan hetki sen jälkeen kun olin
lähtenyt.
Jälkikäteen hän kertoi parantumisestaan.
Kristiina tuli myöhemmin uskoon, muutti Amerikkaan ja siellä Herra täytti hänet Pyhällä
Hengellään ja teki hänestä todistajansa.
Vaikka usko oli heikko ja horjui, ei Herra kuitenkaan ollut heikko vaan voimallinen!
Hänelle kunnia, kiitos ja ylistys!
- * * *
Sulaako jäätynyt putki?
Olin asentanut Valkealan kotiimme mekaanisen pumpun, joka ei toimiakseen tarvitse
sähkövirtaa. Kovien pakkasten jälkeen viikonloppuna kävin Valkealassa, kun kokousmatka
sattui mukavasti reitille. Talossa oli peruslämpö päällä ja mittari näytti plus kymmentä, kun
pääsin hankien keskelle, metsän laidassa olevaan kotiimme.
Mielessäni kaihertanut pelko putkien jäätymisestä osoittautui oikeaksi, sillä kaivon renkaita
pitkin pakkanen oli päässyt kaivoon, ja kurkistaessani näin paksun huurteen seinämissä sekä
vedenpinnan olevan riitteessä.
Vesiputki nousee kaivosta ylöspäin ja jatkaa maan alla kulkuaan sisällä olevaan pumppuun.
Ymmärsin putken jäätyneen koko pinnassa olevalta matkalta. Kun yritin pumpata, ei pumppu
antanut yhtään periksi.
Etsin sähköjohdon ja laskin narujen varassa sähköpatterin kaivoon. Peitin huolella kaivon
suun ja odotin, että pikkuhiljaa putki sulaisi.
Aikaa sulattamiseen ei kuitenkaan ollut riittävästi, sillä olin kokousmatkalla, ja aamulla pitäisi
lähteä eteenpäin ja paluumatkalle.
Aamulla kokeilin pumppua, muttei merkkiäkään sulamisesta ollut havaittavissa. Hain patterin
pois kaivosta ja peittelin suuaukon ja lopuksi lumesin kaivonrenkaat paksun lumikerroksen
alle.
Vielä kerran kokeilin pumppua, muttei ihmettä ollut tapahtunut.
Muistin, miten monta kertaa Herra oli tässä kodissamme meille ilmestynyt ja kuinka Hän oli
tehnyt ihmeitä elämässämme. Muistin, kuinka usein olin tikkailtakin laskeutunut taloa
rakentaessani alas ja polvistunut kodin lattialle ylistämään Häntä Hänen hyvyydestään.
Kiusaaja oli vierelläni, tunnistin siinä kiitollisessa sydämentilassa sen vyörytyksen mieleni
maailmaa vastaan. "Se oli silloin, nyt tuskin auttaa polvistuminen ja rukous. Hyväksy vaan
tosiasia ja jatka matkaasi."
Tein päinvastoin kuin sielunvihollinen suositteli. Laskeuduin polvilleni vesipumpun viereen
ja ylistin Jumalaa Hänen voimakkaasta avustaan vuosien aikana elämässämme. Tartuin kiinni
jumissa olevaan pumpun kahvaan ja koin, että rukoilen rukouskielellä, että Jumala tekisi
ihmeen.
Ylistyksessä Jumala nosti minua Hänen mahdollisuuksiinsa ja itsessään heikko uskoni
vahvistui.
Ylistin Jumalaa ja painoin pumpunkahvaa kevysti. Pieni liraus putkesta, ehkä lusikallinen
vettä lirisi alla olevaan ämpäriin.
Usko oli kasvanut minussa niin suureksi, että ymmärsin tämän merkiksi Jumalan
yliluonnollisesta avusta. Minä kiitin ja ylistin rukousvastauksesta ja tunsin Jumalan Hengen
läheisyyttä.
"Kiitos Jeesus, että saan kiittää ja pumpata vettä jäätyneestä putkesta!"
Usko annettiin rukouksessa ja ylistyksessä. Uskon teko oli se, että aloin pumpata ja ihme oli
se, että ämpäri täyttyi. Jäätynyt putki suli yliluonnollisessa hetkessä.
Ja minä lauloin ylistystä Herralle, joka vastaa itsessään avuttoman rukouksiin.
Vaan sinä kun rukoilet, mene kammioosi ja sulje ovi ja rukoile Isää, joka salassa näkee...
- * * *
Minä tulen luoksesi kuningas, kun nimeltä kutsuit sä mua,
minä tulen luoksesi ontuen, hiljaa pysähdyn pöytäsi luo.
Painan pääni ja syvältä sisältäin sydän tahrainen vain vakuuttaa:
Ei osaa raajarikolla ole pöytään kuninkaan...
Laulu raajarikkoisesta Mefibosetista syntyi kevättalven päivänä.
Olin suunnitellut käyttäväni aurinkoisen talvipäivän polttopuiden tekoon. Ajattelin kaataa
muutaman pihaamme kesäisin varjostavan järeän koivun ja näin saisin nopeasti näyttävän
puupinon kuivumaan käyttöönsä kevättuulissa.
Etsin sahan ja kirveen ja kävin työhön. En ole mikään kokenut metsätöissä, mutta olin ahkera
itseopiskelija, useimmiten "kantapään kautta".
Ensimmäinen kaatamani koivu päätti kaatua eri suuntaan kuin olin suunnitellut. Se kaatui
puhelinlinjojen päälle ja jäi lankoja vasten notkolleen. Sahasin kallellaan olevan koivun
tyvestä pätkiä peläten tyven potkaisua. Vähä vähältä koivu oli jo niin pystyssä lankoja vasten,
että saatoin sen työntää vastakkaiseen suuntaan nurin.
Pyyhin hikeä ja olin tyytyväinen, etten rikkonut linjoja.
Menin kirveen kanssa ensimmäisen pölkyn luo ja iskin kaikin voimin. Kirveen varsi katkesi.
Katsoin hetken hölmistyneesä katkennutta vartta kädessäni. Keräsin varusteeni ja päätin
lopettaa työt, sillä niin vastuksia tuntui olevan.
Kirvesvarsi toisessa ja terä toisessa kädessä astelin pihamaalle. Tarkoitus oli viedä kirveen
osat katokseen, jonka pariovia yhdisti puinen salpa.
Koska kädet olivat täynnä, ajattelin harmissani kokemastani potkaista salvan pois paikaltaan,
jotta ovi avautuisi.
Askel horjahti ja potku meni ohi osuen kipeästi salpaa pitävään pystypuuhun. Pehmeä
toppasaapas antoi periksi ja varpaat vastaanottivat potkun seuraukset.
Onnuin sisään ja heitin jalkineet pois. Kun katsoin särkevään jalkaan, huomasin sen
sinertyvän ja turpoavan.
Kivusta huolimatta lähdin rukouslenkille läheiselle polulle. Onnuin ja vedin kipeää jalkaani
perässäni. Mieleni oli kuitenkin kiitollinen, että sain rukouksessa lähestyä sitä Herraa, joka oli
ottanut kirouksen pois elämästäni.
Siellä rukouspolulla Herran läheisyys jälleen kerran hoiti minua, keskeneräistä ontujaa. Hän
antoi ajatuksiini kuvan Raamatun Mefibosetista, joka ontuen lähestyy kuningasta.
Ajatukset tuvivat mieleeni ja asettuvat soinnullisesti laulun asuun, ja samalla sisimpäni sai
ottaa vastaan myös sävelen saamiini sanoihin.
Voit arvata, kuinka kiitollisin mielin tulin lenkiltäni ja kirjoitin sanoja ylös.
Minulla meni useita päiviä, ennenkuin saatoin laulaa tuon laulun, sillä se kosketti minun
sisäistä maailmaani hyvin voimakkaasti.
Samana iltana kun kiitollisena istuin kiikkutuolissa kipeän jalkani kanssa, niin pyytämättä,
rukoilematta, Pyhä Henki kulki lävitseni ja pysähtyi hetkeksi kipeän jalkani kohdalle. Kun
katsoin jalkaani, huomasin turvotuksen ja sinertyneisyyden kadonneen. Varpaat, jotka hetki
sitten olivat olleet turvonneet ja siniset, taipuivat jälleen ilman kipua ja vaivaa.
Olen jälkeenpäin vakuuttunut siitä, että Herra ohjasi tämänkin päivän parhaakseni ja Hän
halusi antaa matkaani laulun, jota tämän ajan ontuvat Mefibosetit tarvitsevat.
Minä kuulen kutsusi, Kuningas, ja kätesi kutsuvan nään.
Myös runneltu olet, oi Herrani, minä vaieten eteesi jään.
Olet kaikessa kiusattu Kuningas, siksi säälit ja ymmärrät mua.
Tulen ontuen luoksesi Kuningas, tulen ontuen pöytäsi luo.
(2.Sam. 9:3-7)
- * * *
Olen ahkera luonnossa liikkuja. Kävely metsässä piristää mieltä. Joskus tuntuu, että taivaskin
on lähempänä ja rukous pulppuaa sisimmästä.
Olin monena keväänä ihaillut mustavalkoisen harakan lentoa. Yleensä lintu lensi minusta
poispäin ja katsoin sen valkomustien siipisulkien kaunista kaarta. Joskus muistan
miettineeni, että olisi mukava katsella joskus lintua lähempääkin.
Kun kuljin soratietä ajatuksiini vaipuneena, näin mustavalkoisen mytyn tiellä. Kun tulin
lähemmäksi, huomasin, että harakkahan se siinä oli kummallisessa asennossa, puoliksi
kyljellään ja pitkä pyrstö taipuneena allensa. Lintu oli loukkaantunut. Se katseli minua
peloissaan. Astuin lähemmäksi, jolloin se keräsi kaikki voimansa ja nousi siivilleen. Siivet
kantoivat sen muutaman metrin päähän, jykevän kuusen alaoksille, tien reunaan.
Harakka huojui ja yritti pysyä oksalla, mutta pian se putosi puun juurelle ja jäi siihen kyljelleen
ja alistuneena kuolemaan.
Kuljin tietä muutaman kilometrin eteenpäin ja rukoilin Sanaa illan kokoukseen. Palatessani
päätin käydä katsomassa vielä lintua. Hyppäsin ojan yli ja tulin puun juurelle. Harakka oli
samassa asennossa kuin lähtiessäni. Sen silmät olivat puoliksi sulkeutuneet.
Itsessäni olin neuvoton. Tunsin vain sääliä loukkaantunutta lintua kohtaan.
Silloin tein jotakin sellaista, mitä en ollut suunnitellut tekeväni. Koin, että minuun virtasi
uskoa Jumalan mahdollisuuksiin. Nostin käteni linnun ylle ja suustani tulivat sanat: "Nouse
siivillesi, Jumalan lintu." Sanoin samat sanat uudelleen. Olin sulkenut silmäni ja koin Jumalan
Hengen täyttävän minua. Kun kolmannen kerran sanoin nuo sanat, kuulin siipien iskeytyvän
sammalikkoon ja katsoessani näin, kuinka harakka lehahti siivilleen, elämänvoimaisena ja
parantuneena.
Harakka lensi minusta poispäin ylittäen laajan peltoaukean ja niin kauas kuin silmäni kantoi,
jatkoi lintu lentoaan.
Tapahtuma kosketti minua. Olin kauan katsomassa yli peltoaukean ja koin olleeni hetken
paikalla, jossa Jumala ilmestyi.
Muutamia aikoja myöhemmin kuljin samaa soratietä. Ajattelin, että kuinka tarkasti Herra
huomioi ajatuksemme ja on halutessaan valmis vastaamaan vähäisiinkin toiveisiimme. Hän
esitteli minulle harakan lähietäisyydeltä, mutta samalla Hän antoi myös oppitunnin omasta
parantavasta yliluonnollisesta läheisyydestään.
Aurinko paistoi ja sora rahisi askelteni alla, ja silloin yhtäkkiä läheisen metsikön puiden
oksistosta kuului harakan iloinen nauru.
Oliko Herra lähettänyt samaisen linnun sinne laulamaan, sitä en tiedä, mutta siihen nauruun
oli helppo liittyä ja tuoda Jumalalle kiitosta ja kunniaa.
Etusivulle
