Osa 2 : Voiko Herra parantaa?
Jumalan yliluonnollista, parantavaa kosketusta ei yleensä voida ennakoida. Joskus saatetaan
aavistella: "Tänään Herra kohtaa", mutta yleensä Isä tuntuu yllättävän lapsiaan.
Parantava kosketus voi hetkessä poistaa minkä tahansa kehomme tai mielemme ongelman.
Toisinaan käynnistyy ikään kuin liukuva hitaasti paraneminen. Joskus Herra ottaa vaivan pois,
mutta vaivasta viestivä kipu saattaa vielä jäädä hetkeksi jälkeen.
Toimipa Herra millä tavalla tahansa, on meidän avuttomien ihmislasten hyvä tietää, että
Jumalan parantavan kosketuksen perusta on Raamatussa ja evankeliumin ytimessä. "Hän otti
taakakseen heidän sairautensa ja kantoi heidän kipunsa", ja: "Hänen haavainsa kautta te
olette parannetut."
Jumalan rakkauden tähden tänäänkin tapahtuu ihmeitä. Toisaalta rukoukseen turvaava
saattaa olla tullut satojen ja jopa tuhansien rukouksien ja kyynelten takaa etsimään Jumalan
armoa. Vaikka joku rukoileekin sairaan puolesta, ei hän koskaan saata ottaa parantumisesta
itselleen kunniaa. Jumalan armosta on kysymys, sillä ei ihmisellä ole mitään, millä hän voisi
vaatia Jumalaa parantamaan itseään. Ei myöskään rukoilija voi muuta kuin vedota Jumalan
armoon kaikessa nöyryydessä.
Kun Jumala on kaikkitietävyydessään päättänyt koskettaa, niin Hän valitsee ajan ja paikan.
Näyttää siltä, että parantaessaan vaivojamme Hän huomioi myöskin elämämme kaaren ja jakaa
suhteellista terveyttä periaatteella: "Niin kuin on sinun päiväsi, niin on sinun voimasi oleva!"
Jos Herra ei tänään kosketa, se ei tarkoita sitä, etteikö Hän rakastaisi, tai etteikö Hän
myöhemmin koskettaisi. Uudelleen ja uudelleen kannattaa lähestyä Herraa kaikessa
nöyryydessä ja avuttomuudessa.
Kerron nyt erikoisen kokemuksen. Tämä tapahtui arjen keskellä, ulkopuolella kirkkosalien ja
rukoilijoiden. Olimme jälleen kerran matkanneet halki Suomen. Matka oli tälläkin kerralla
odotettu, ja niin pitkä taival taittui nopeaan.
Minua odotti luonnostaan aina perillepäästyä nurmikonleikkuu. Kesä oli jo siinä vaiheessa,
että nurmi oli pitkää. Olen jälkeenpäin miettinyt, mikä vaiva minua kohtasi. Olinko hengittänyt
pakokaasua siinä tyynessä kesäpäivässä, vai oliko joku pöpö hyökännyt kimppuuni? Niin tai
näin, tunsin oloni heikoksi ja kuume alkoi nousta yli kolmenkymmenenyhdeksän. Ruokahalut
katosivat voimien paetessa. Kävelin polkua metsään ja polvistuin sinne, mättäiden keskelle.
Pahoinvointiaalto kouristi vatsani nurin ja kylmä hiki valui kasvoillani.
Kului päivä ja toinenkin. Pirjo ja lapset rukoilivat puolestani monet kerrat, mutta kuume pysyi
itsepintaisesti korkealla. Neljäntenä sairauspäivänä pihanperällä käydessäni huomasin
pissan värin muuttuneen punaiseksi. En sitä kuitenkaan kertonut rakkailleni, vaan kallistuin
taas vuoteelle. Niskani meni jumiin, samoin oikea käteni menetti voimansa, etten saattanut
sitä nostaa. Yön hiljaisina tunteina kuuntelin taivasta ja olin kuulevinani kysymyksen: "Oletko
valmis lähtemään?" Kyyneleet vierivät poskilleni ja koin itseni pieneksi ja täysin
arvottomaksi. Ei minulla ollut mitään vaatimusta, ei unelmaa, ei toivetta. "Herra, jos Sinä niin
hyväksi katsot, niin uskon kautta Kristukseen, Vapahtajaani, olen valmis."
Nukahdin, ja heräsimme viidenteen sairauspäivään. Olin ollut nuo päivät ravinnotta, koska
mikään ei pysynyt sisällä. Kun menin pihanperälle, huomasin tilani säilyneen vakavana.
Lukijalle mainittakoon minulla olleen melko hyvä yleiskunto ja harrastuksena
luonnossaliikkumisen lisäksi tein 10-14 kilometrin hölkkäjuoksulenkkejä. Tämän viidennen
sairauspäivän sisältöön kuului kaupassa käynti. Koska olin ainoa ajokortillinen, asetuin ratin
taakse ja kauppamatka alkoi. Tarkoitus oli mennä kylän ABC-asemalle, koska siellä oli
pienemmät mahdollisuudet törmätä tuttuihin. Olin nimittäin niin uupunut, etten olisi jaksanut
puhua kenenkään kanssa. Nyt ABC:llä ei kuitenkaan ollut tarvitsemaamme ruoka-ainetta, joten
jouduimme menemään kylän pikkukauppaan.
Ajoin auton tien toiselle puolen. Nousin vaivalloisesti autosta. Kuumeisena, niska ja käsi
jumissa lähdin ylittämään tietä. Kun astuin kadun maalatun keskiviivan yli, Jumalan Pyhä
Henki kulki lävitseni. Siinä pienessä ajan rahtusessa niskani vapautui, käteni vapautui ja
minusta poisvirrannut voima palasi yhdessä hetkessä.
Meidän riemumme oli suuri. Yllätys, jota en enää uskaltanut edes toivoa, kohtasi minua. Olin
niin energiaa täynnä, että lähdin helteestä huolimatta kahdeksan kilometrin juoksulenkille, ja
voi miten kevyt oli askeltaa. Sydän ylisti ja palvoi Herraa Jeesusta.
Ne vaivat jäivät sinne, katkoviivalle. Ehkä Herra katsoi sen tälläkertaa "viimeiseksi viivaksi."
Minun tapauksessani tällä pakkopaastolla ja sairaudella oli siunattu, sielua puhdistava
vaikutus. Siihen kätketty ja siitä avautuva siunaus on niin suuri, että sydämeni saleista kiitän
Herraa Hänen armostaan ihmislasta kohtaan!
Osa 1 : Voiko Herra parantaa?
Ajattelen itse näin: koska olen antanut elämäni Jeesuksen käteen, niin Hän armossaan vie
minua eteenpäin ja pitää yliluonnollisesti minusta ja perhekunnastani huolen. Tähän kuuluvat
myös terveyteen liittyvät asiat. Hän on voimallinen antamaan elämänkaareen nähden
suhteellisen terveyden, ja koskapa se riittää Herralle, riittää se myöskin minulle.
Tänä syksynä olen saanut matkaani liikkumista hiljentävän, rinnan alueella olevan ahdistavan
tunteen. Se enteilee sydän- tai verisuoniongelmia. Kuitenkin luottamukseni ja elämäni on
minua vahvemmissa käsissä ja elämänvastuu on Kutsujan uskollisuudessa.
Tällä polulla on totuus siinä, että Herra on minun parantajani! Tämä pätee silloinkin, jos Hän
näkee parhaakseni toimia eri tavalla kun olin odottanut. Tällä polulla luottamus vahvistuu
Jumalan pyhittävän armon kautta. Minä vähenen ja Herra tulee suuremmaksi.
Haavoittuneena katselen ristin suloisuutta ja sieluuni virtaa lepo ja rauha. Herra kantaa koko
matkan. Nyt en halua arvioida, jos jollain on toinen tie. Tämä on minun tieni, ja ajattelen
niinkin, että jos sen jälkeen, mitä Herra on minulle antanut, lähdenkin ilman johdatusta
hakemaan apua esimerkiksi ohitusleikkauksen kautta, voisi käydä, että tottelemattomuuden
takia elämänkaaren loppuosio saattaisi olla kovinkin viheliäinen. Sauva ja vitsa olkoon
Paimenen kädessä, ja niin kuin on elämänkaaren pituus, niin olkoon elämän voima.
Kerron sinulle tänään, miten Herra hoiti vaikean hampaisiin liittyvän ongelman. Hampaiden
parantuminen on parantumista armollisen Jumalan luovan läsnäolon kautta. Ne, jotka ovat
kokeneet näillä alueilla Herran apua, ovat todistaneet, että ensiksikin Herra on yllättänyt
ajoituksessaan. Taivaallista hammashoitoa saaneet ovat tunteneet "kihinää ja kihelmöintiä"
suussaan, samalla tavalla kun samariini tai hiilihappo kihelmöi. Toiset ovat saaneet uusia
paikkoja, toiset juurihoitoa ja niin edelleen. Uskon Herran olevan löydettävissä myös
ientulehduksiin liittyviin vaivoihin.
Hanne-tyttäremme kanssa oli melkoinen uskonkoetus. Kun maitohampaat alkoivat vaihtua
rautaisiin, niin hammaslääkäri huomasi hammaskaaren olevan liian ahdas kaikkiin tuleville
yläleuan hampaille. Hanne oli saanut lonkkakipsihoidossa lääkärikammoa ja hän vastusti
ylimääräisten hampaiden poistoa. No, me rukoilimme ja annoimme ajan kulua. Kun Hanne
kasvoi, ongelmakin kasvoi, ja pahin oli siinä, että yläleuan hampaat olivat ahtaasti kaaressa
paikoillaan, mutta sen lisänä kaaren editse ikenen alta puski näkyviin kaksi ylimääräistä
kulmahammasta.
Aluksi hampaanalut olivat pieniä, mutta ajan kanssa ne kasvoivat kasvamistaan, kunnes
Hanne ei oikein kehdannut hymyilläkkään. Mahdollisesti hän sai myös koulussa kuulla
hampaistaan. Eräänä päivänä Hanne sanoi, että hän haluaa, että nuo esiintunkevat hampaat
poistetaan. Ja asian puolesta rukoiltuamme tilasimme ajan. Meillä oli lapsestamme suuri hätä,
kun mielikuvitus laukkasi tuskalliseen yläleukaa kohtaavaan toimenpiteeseen. Lapsen
pienessä leukaluussa rautahampaat pitkine juurineen! Saatoin kuvitella tuskaisena huutavan
vertavuotavan lapsen hädän. Se tilanne oli kuin Goljat edessämme. Rukoilimme, mutta taivas
oli hiljaa.
Päivä päivältä varaamamme aika lähestyi ja sinä aamuna, kun oli tarkoitus lähteä
hampaanpoistoon, olivat vitsit vähissä. Hanne kuitenkin suhtautui tilanteeseen rauhallisesti
ja vapaasti. "Lapsiparka, onneksi et vielä tiedä..." ajattelin. Kun olin ajanut 25 kilometrin
matkasta kaksi kilometriä, antoi Jumala Sanan. Se tuli minuun yllättäen ja vahvana. "Isät
söivät raakoja rypäleitä, lasten hampaat heltyivät." Tunsin Jumalan hymyilevän Hänen
tarjotessaan minulle tuota sanaa. Otin sen vastaan ja laitoin pikaviestin Pirjolle, että Herra
vastasi rukoukseemme. Nyt ei ole enää hätää!
Vein Hannen ajanvaraukseen odottamaan vuoroaan ja itse riensin läheiseen markettiin ja
ostin pussillisien kaikkein raaimman näköisiä rypäleitä. Menin autoon ja rukoilin melko
yksinkertaisen rukouksen. "Uskon kautta sinun Sanaasi minä nyt syön näitä raakoja rypäleitä
ja samalla lapseni hampaat heltyvät". Minulle tuo "heltyä" merkitsee löystymistä ja itsekseen
irtoamisen tilaa. Onneksi minulla oli vanha käännös. Uusi käännös kääntää tuon sanan
"heltyä" "vihlomiseksi". (Merkittävä ero!)
Minä söin rypäleitä ja samalla kiittelin Herraa. "Kiitos Jeesus, ei kipua, ei verta, ei tuskaa!
Hallelujaa!" Hanne pomppii pian ovesta ulos, niinkuin lapsi pomppii silloin kun asiat on
ylihyvin. Hän tuli hymyillen raakoja rypäleitä popsivan isän luo ja sanoi: "Ei se koskenut
ollenkaan, ja lääkäri ihmetteli, kuinka hammas noin herkästi irtosi!"
Herraa kannattaa aina odottaa!
* * *
Lapset ovat Herran lahja!
Raamatussa puhutaan paljon lapsien tuomasta lohdusta ja siunauksesta. Siellä on kuvattuna
kiihkeää odottamista ja isän ja äidin iloa syntyneestä lapsesta. Raamatussa on myös paljon
surullisia vanhempia, joille Jumala ei ole suonut isyyden ja äitiyden onnea. Perillinen
Raamatun aikaan näytti olevan yksi elämän tärkeimmistä perustoista. Olihan silloinen
sosiaalihuolto sellainen, että lasten tuli aikanansa huolehtia vanhemmistaan ihan hautaan
asti.
Joidenkin Raamatun naisten kohdalla sanotaan: "Mutta Jumala oli sulkenut heidän
kohtunsa." Tällainen kohtalo oli muunmuassa Raakelilla, Jaakobin puolisolla. Myös Hanna
Samuelin kirjassa itki Herran edessä lapsettomuuttaan. Hän koki suurena suruna sen, ettei
voinut antaa puolisolleen perillistä. Yhteisön paine oli raskas hedelmätöntä kohtaan.
Silloisen ajattelun mukaan lapseton vaimo on ulkopuolella Jumalan siunauksen.
Nämä molemmat edellä mainitut henkilöt saivat Herran armosta rukousvastauksen tukalaan
tilaansa. Raskaus käynnistyi, lapsi syntyi ja suuri ilo valtasi vanhempien sydämen. Myös
Uuden Testamentin sivuilla kerrotaan Elisabetista, iälliseksi tulleesta, lapsettomasta äidistä.
Mikään ei ole Jumalalle mahdotonta! Johannes syntyi Elisabetille ja Sakariaalle suureksi iloksi.
Tässäkin ajassa Herra tekee samoja tekoja, Hän on kaikkien luonnonlakien yläpuolella. Hänen
maailmastaan kukaan ei ole hedelmätön, ja minkä Hän avaa, sitä ei voi kukaan sulkea.
Olin työpaikallani Kouvolassa ja tein työtäni ajattelematta mitään sen kummempaa. Kesken
kaiken Jumalan ääni tuli hiljaa sisääni ja täytti mieltäni. Jumala puhui ajatuksina henkeeni,
että minun pitäisi mennä soittamaan eräälle sisarelle siitä, että hänen rukouksensa on kuultu
ja Herra antaa Hänelle rukousvastauksen, lapsen! Tämä sisar oli ollut muutamia vuosia
naimisissa, mutta heidän liittonsa oli ollut lapseton. Lisäksi Herra muistutti minua sanomaan:
"Jumalalle mikään ei ole mahdotonta!"
Nelisen tuntia taistelin vastaan. Minusta tuntui hurjalta tuollaisen viestin välittäminen.
Kuuntelin vihollista, joka hyökkäsi ajatuksiini kaikin keinoin. Toisaalta sisimmässä, jossa
Jumala puhui, vahvistui kehoitus vahvistumistaan. Ikään kuin paine lisääntyi. Niinpä tauolla
menin puhelimeen, valitsin numeron ja taisin toivoa, ettei kukaan vastaisi.
Hän vastasi, ja vasta siinä vaiheessa Jumala antoi voiman puhua hänelle ne sanat, jotka
häntä varten oli annettu. Vuoden kuluttua Herran Sana oli toteutunut. Lapsi syntyi ja Herra
hyvyydestään vastasi heidän anomiseensa.
Toisen kerran olin kotikokouksessa perheessä, jossa oli ollut takana raskaita vaiheita.
Heidän molemmat lapsensa olivat menehtyneet syntymänsä jälkeen. Kysymys oli
kromosomivaikeudesta ja mahdottomuudesta saada tervettä lasta. Kotikokouksessa oli siis
surua, mutta Jumala on varsinkin siellä, missä surun polkuja kuljetaan. Hän voi muuttaa
olosuhteet. Polvistuimme ison pirtin seinustoille loppurukoukseen. Jumala puhui. Minun
tulisi mennä tuon sisaren luo ja viedä Hänelle Sana: "Minä vuodatan Henkeni sinun
siemenesi päälle ja siunaukseni sinun vesojesi päälle!"
Monin verroin vaikeampi oli nyt kulkea yli pirtin. Vihollinen raivosi ja yritti kaikkensa, mutta
minä menin ja vein hänelle Jumalan Sanan. Hän tarttui Sanaan ja lääkärien vastustelusta
huolimatta käynnistyi kolmas raskaus. Suuri oli ilo, kun Jumalan lahja syntyi tuohon
perheeseen, ja sen jälkeen vielä toinenkin lapsi sai syntyä heidän ilokseen. Lääkäri voi
sanoa: "Mahdotonta!" mutta se on vaan lääkärin sana. Herra on suuri ja kaikkivaltias. Kiitos
Hänelle!
* * *
Alhaalla kulkee ristin tie...
Me tiedämme, että Jumala voi parantaa luomaansa ihmistä täysin Hänen ikuisten
aivoitustensa mukaan. Ihminen ei koskaan eikä millään lailla voi suorituksilla tai
vaelluksellaan päästä "tasoon", että hän sillä perusteella olisi oikeutettu Jumalan
parantavaan kosketukseen. Kun Jumala parantaa, on ainoana kantimena ja vaikuttimena
armollisen Jumalan pyyteetön rakkaus.
Jumala voi parantamisen välikappaleena käyttää näkyvää taikka näkymätöntä materiaa.
Raamatussa kerrotaan suolan muuttaneen myrkyllisen juomaveden kunnolliseksi.
Uskonkosketus viitan tupsuun paransi verenvuotoa sairastaneen naisen, ja Pietarin varjon
hipaisu teki sairaasta terveeen. Kaikki materia on siis Jumalan vallassa. Ihminen voi käyttää
omien mahdollisuuksiensa mukaan kaikkea ulottuvillaan olevaa hyvään tai pahaan. Ihminen
voi olla rakentamassa tai tuhoamassa.
Toisaalla lääkärit taistelevat aikaa säästämättä ihmishenkien puolesta ja toisaalla surmataan
kohtuihin pienet puolustuskyvyttömät ihmistaimet. Jumala on siunannut ihmiskuntaa
viisaudella. Hän on antanut lääkäreille viisautta tehdä elämää ja paranemista edistäviä
päätöksiä. Kiitos Jumalalle siitä!
Silloin, kun Jumala johdattaa uskovan saamaan apua lääkäreiltä, on johdatus vähintäänkin
yhtä arvokasta kuin Herran "suoraan" parantaessa. Näyttää siltä, että Herra on säätänyt
erityisen siunauksen näihin harmaisiin ja tuskan täyttämiin laaksoihin. Vaikka ihminen olisi
kuinka "kiltti" ja "nuhteeton", hän ei voi päästä pakoon osakseen tarkoitettuja varjolaaksoja.
Varjolaaksoissa ovat salatun Jumalan syvimmät ja kauneimmat, kasvua edistävät siunaukset.
Kerron sinulle oman kokemukseni Jumalan rakkaudesta.
Syksyllä huomasin kunnossani tapahtuneen huonontumisen. Huomasin hengästyväni
helpommin. Päivä päivältä askel alkoi hidastua, ja sydän hakkasi kiihtyvällä nopeudella.
Leposyke nousi yli 80. (Norm. 60.) Ajattelin joutuneeni urheilijoiden sairauteen, eli
"ylikuntotilaan". Oireet tuntuivat sopivan, ja ajattelin levon auttavan. Kuitenkin huomasin
voimieni uupuvan ja vain vaivoin suoriuduin kokousmatkoista.
Keski-Porin kirkossa olin pyörtyä kesken rukouspalvelun, mutta juuri ja juuri sain päivän
iltaan. Raskaita olivat myös kauppamatkat. Vaikkei ollut mitään kannettavaa, en tahtonut pysyä
mukana, edes hitaasti kävellen. Muutaman kerran viime viikolla olin pyörtyä kassalle.
Kaikkein raskainta oli nousta kotiportaita kolmanteen kerrokseen.
Muistan, kuinka eräänä aamuna palvistuin kellaritasanteelle ja itkin, kun en tahtonut jaksaa
enää. Kerta kerralta hitaammin nousin portaat. Sydän hakkasi kurkussa, ja sitten tuli päivä,
jolloin suoraan raput noustuani menin vessaan ja vatsa kääntyi nurin.
Olin odottanut tilani suhteen Jumalan johdatusta, lukemattomat kerrat olin huutanut Herraa
avuksi. Olin sanonut, että lääkäriin en mene, ellet sinä Herra niin johdata. Sinä päivänä
Jumala antoi sanan. Minun tulisi antaa tieni Hänen haltuunsa, niin Hän sen kyllä tekisi. Olin
pitänyt omaa toivomustietäni Herran edessä, mutta nyt Hän kutsui minua päästämään irti ja
suostumaan hänen tielleen.
Niin menin illan edellä terveyskeskukseen. Sanoin lasiluukulla, että nyt ei ole kaikki
kohdallaan. Menin aikaa varaamatta ja toiveeni oli, että saisin jutella jonkun
terveydenhoitajan tai lääkärin kanssa. "Sattui niin", että sairaanhoitaja oli juuri käymässä
vastaanottoavustajan kopissa, ja Jumala vaikutti, että hän otti minut vastaanotolleen.
Kuunneltuaan oireeni hän kirjoitti pikalähetteen laboratorioon aamuksi.
Aamulla kävin labrassa ja tuskin ehdin kotiin, kun perääni soitettiin, että pitäisi heti tulla
ensiavun kautta sisään. Hemoglobiiniarvot olivat laskeneet 54. Onneksi sain kyydin. En ehkä
olisi enää jaksanut ajaa. Kun pääsin ensiapuun, minua jo odotettiin ja saateltiin suoraan
vuoteelle.
Hetken kuluttua olin sairaalan varusteissa ja tiputuksessa. Verinäytteitä otettiin ja minua
tutkittiin, paineltiin ja käänneltiin. Ilmeisesti ensiavussa oletettiin sisäisen verenvuodon
mahdollisuutta, koskapa minut siirrettiin kirurgiselle osastolle.
Sinä yönä ajattelin kuolemaa ja elämää. Toisaalta olin niin nuutunut, että oli jo vähän sellainen
"antaa mennä" -olo, ettei mikään enää merkitse mitään. Ajattelin, onko se leukemiaa ja olenko
jo jouluna mullan alla. Onko se syöpää, vai sisäistä verenvuotoa? En voi sanoa, etteikö Herra
olisi puhunut. Sinne oman pimeän laaaksoni syliin Herra puhui: "Luota minuun" ja: "Anna tiesi
minun haltuuni."
Ajoittain minua kauhistutti yön jälkeinen päivä. Tiesin joutuvani nielun kautta tapahtuvaan
tähystykseen ja koepalojen ottoon. Mietin yön pimeydessä, miten pystyn nielemään
kuvauskaapelin. Rukoilin ja rukoilin. Uni oli katkonaista ja sydän hakkasi. Kolmas veripussi
vaihdettiin ja pimeässä laaksossa kuljettiin ihmisen kokoista armon polkua, jossa opeteltiin
ne askeleet, missä riisuttu ihminen tuskaisena huutaa äänetöntä huutoa.
Pimeän laakson yksi päämäärä on ihmisen nöyräksi saattaminen ja ylpeän sydämen
murtaminen, että Herra voisi nöyränsä armahtaa. Se on oman vanhurskauden rappusilta
laskeutumista alas tomuun. Siellä tomussa sydän tietää: vain pieni ajanrahtunen ja olen
poissa, jos aikani on Jumalan maasta niin laskettu. Siellä alhaalla ei ole enää vihollisia. On
vain omia syntejään anteeksianova ihmislapsi.
Aamu valkeni ja minut vietiin tähystykseen. Olin päättänyt olla niin yhteistyökykyinen kun ikinä
voi olla. Henkilöitä oli kolme, kuvausletkua ohjaava lääkäri, näytteitä ottava avustaja sekä
selkäni takana oleva, tarvittaessa ehkä kiinnipitävä avustaja. He olivat leppoisia ja
ammattitaitoisia ihmisiä ja saivat rauhallisuudellaan minuakin rentoutumaan. Jos tuossa nyt
mitään siunaavaa oli, niin se, että sain katsella suurelta näytöltä kameran matkaa sisälläni.
Nips ja naps, sieltä täältä otettiin näytepaloja ja sieltä löytyi syy alhaiseen hemoglobiiniin.
B-vitamiinia keräävä seinämä oli osittain lakannut toimimasta ja sen seurauksena hemoarvot
olivat romahtaneet. Hoitamattomana tila olisi johtanut tajunnan menetykseen ja kuolemaan.
Jumala näki oikean hetken saattakseen minua pimeään laaksooni. Hän johdatti minua, Hän
armahti minua. Pääsin elävien maahan, pääsin kotiin. Sisälläni on kiitollisuus sairaalan
henkilökuntaa kohtaan, sekä niitä ihmisiä, jotka olivat luovuttaneet verta minulle elämäksi ja
toipumiseksi. Ja yksin Jumalan armosta: matka jatkuu!
* * *