UUSI VUOSI        

Kauniit, kirkkaat kultakiteet
sydänsalin kaunistaa.
Surut, murheet, pettymykset
ajan virta parantaa.

Uusi vuosi tullessansa
suokoon myöskin voiman sen,
joka ristin luota tulvii,
toivon sätein valaisten!        

    Heikki Andelin
JOULU

Joulun suuri lahja taivaan
tänään meille totta on,
syntyi Herra tänne vaivaan,
päälleen otti tuomion.

Lasta joulun ristinpuulla
Hengen silmin katsokaa,
sinne kantoi kaiken synnin,
sydän, kiitä Jumalaa!      
  

    Heikki Andelin
KAARNALAIVA        

Mitä kuuluu veljeni tänään, takaa vuosien kyselen,
muistan kaarnalaivan pienen ja purjeen tuohisen.
Siinä olimme rantamailla me veljekset vierekkäin.
Kaarnalaivan matkaa katsein saatoimme eteenpäin.
Liian suuriko tuohinen purje tuulelle avautui
pian veljesten kaarnalaiva aaltojen sylissä ui.

Mitä kuuluu veljeni tänään, takaa vuosien kyselen.
Monet tuulet on käyneet rantaan vaahtojaan kantaen.
Eihän elämänpurtemme koskaan aaltoihin hukkua saa
Onhan aaltojen yllä Herra, joka hukkuvan pelastaa.
Elon purjeet suuret tai pienet, ne tuuleen avautuu,
ja jossain pieni käsi Isän puoleen ojentuu.

Mitä kuuluu veljeni tänään, takaa vuosien kyselen.
Vielä muistelen kaarnalaivaa ja leikkiä veljesten.
Siinä avoimen taivaan alla meidän polkumme piirrettiin
ja elämän karikon kautta, meitä taivaasta ohjattiin.
Nosta purjeesi kohden tuulta, joka sinne johdattaa,
missä matkaajan elämänpursi kotisataman saavuttaa.  
      

    Heikki Andelin
ILTA        

Yö hiipii yli nurmikentän salaa,
kuin huomaamatta pimeys laskeutuu.
Ja rauha jälleen tammilehtoon palaa,
kun kaikki öiseen mustaan kietoutuu.

Käy vanhus, jonka askel hieman painaa,
polkua tammilehdon kautta kotiin päin.
Tienvarren vanhaa penkkiä hän lainaa,
vain hetkiseksi siinä levähtäin.

Hän hartain mielin miettii illan rauhaa,
ja kädet puista sauvaa puristaa.
Hän kiittää, hiljaa nousee, jatkaa matkaa.
Penkille tammenlehti putoaa.

                                                  Hanne Andelin
KESTÄ PIENI HETKI        

Hehkuu ahjo Mestarin,
sen kuumuudessa huudahdin:
On, Herra, liikaa kuumuus tää,
en kestä tulta enempää.
Vaan silloin ääni rakkahin
kuuluu suusta Mestarin:
Oi lapsi, pieni hetki vain
ja valmis olet kalleimpain.
Ja kullastani, tiedän sen,
loistaa kasvot Kristuksen.        

    Heikki Andelin
KIRKKAANA KUIN KRISTALLI  

Kirkkaana kuin kristalli
elon vesi virtaa.
Luota valtaistuimen,
armon alttarilta.

Sen rantamille polku käy
portista ahtahasta.
Se kulkee kautta Golgatan,
ja uhriveren luota.

Tie kaita kulkee ikuisuuteen
kuolon virran yli.
Ja turvanansa matkalaisen
on Haavoitetun syli.

Sen rantamilla Kuningasta
kiittää Pyhä kansa.
Se vapaana on ikuisesti
valkopuvuissansa.       
 

    Heikki Andelin
SÄDE        

Lehtien takaa sinestä taivaan
valo auringon kurkistaa
siellä sammalmättähällä
kukkaa aukeavaa.

On valkoinen, muoto kuin tähden,
varsi hento kuulaan vihreää,
se avautuu auringon nähden
ja säteiden hehkuun jää.

Vain hetki ja säde on poissa,
ja kukkanen kuihtuu pois.
Ohut tuokio hetkissä noissa,
kun kukinto kauniina ois.

Niin kiertää elomme yllä
valot, varjot, vaihtuvat niin,
mutta hetkissä menetetyissä
meitä taivaasta siunattiin.

Tulihan Herramme kerran
pyhästä loistostaan
kuin valona varjojen maahan
kipumme poistamaan.

Ja samalla ristinsä päällä
syntimme sovitettiin,
että matkamme elosta täältä
voisi siirtyä taivaallisiin.

Siellä Jumalan kukkamailla
ei varjoihin kukkaset jää,
iankaikkisuus varjoja vailla
sen vajaasti ymmärtää.

Mutta Herrani, puoleesi huokaan
sammalmättäältä kukkivan maan;
mitä varjoja elämä tuokaan,
luokses kotiisi tulla mä saan.  
      

    Heikki Andelin
USKON RUKOUS        

Tulen luokses kumarrun,
eteen maahan polvistun,
anna mulle armos loistaa,
syytteheni syvät poistaa.

Jeesus, nimen kuiskaan hiljaa,
poskellani kyynel virtaa,
tunnen taakan painavan
tunnoltani poistuvan.

Katseeni kun puolees nostan,
nimeäsi yhtä toistan,
lämmön tunne täyttää sen,
minun pienen sydämen.

Edessäsi viivyn vielä,
kauanko, en sitä tiedä.
Siksi vielä tähän jäin;
ota koko elämäin.

Nyt kun sydän auki on,
teethän sinne asunnon,
rakkauttasi taivaan näytä,
Hengelläsi minut täytä.     
   

    Pirjo Andelin
YSTÄVÄLLE        

Sinun kanssasi ystävä pieni
saanen yhdessä taivaltaa,
on niin mutkainen maailman tieni
täällä yksin mun vaeltaa.

Siksi voimmehan yhdessä jatkaa
kanssa Jeesuksen rakkahan,
tätä vaikeakulkuista matkaa
kotimaahamme taivahan.

Sinun kauttasi elämä virtaa
minun pieneen sydämeen,
Isän luota se tulvii hiljaa,
solun jokaisen täyttäen.     
   

    Pirjo Andelin
KATSON KORKEUTEEN        

Kun päivämme vierivät vuodesta vuoteen,
kun vaihtuvi aamu ja ilta,
siihen mahtuvi murheet muistoineen
sekä ilosta sykkivä rinta.

Sitä tänään mielessäin katsoa saa,
miten värikäs on elämän raita,
ja kaikesta kiittää vain Vapahtajaa,
jolta saatu tie on kaita.

Katson korkeuteen, ylös kirkkauteen,
minne piirtyvi elämän nauha.
Siellä kohdata saan Hänen rakkauttaan,
tunnen rinnassain syvä on rauha.     
   

    Pirjo Andelin
ELÄMÄN PURSI        

On purteni pieni mut vakaa,
ja ulappa rannaton.
Tulen monien tuulien takaa,
on sydämein onneton.

Usein myrsky mun purttani uhmaa,
on oloni voimaton.
Auta Herra, mun sieluni huutaa,
sä apuni voittamaton.

Vihdoin jaksoin mä katseeni nostaa,
kuin apua odottaen.
Kuulen hiljaisen äänen mi kuiskaa:
olen vierelläs rakastaen.

Suuri voimasi minut murtaa,
käyn eteesi nöyrtyen.
Maahan esteet ja padot se purkaa,
palvon nimeäs kiittäen.

Taas uusin voimin saan jatkaa,
Hänen armoonsa luottaen.
Ehkä vähän on enää matkaa
eteen päärlyisten porttien.    
     

    Pirjo Andelin
TAIVAAN URUT        

Kuljen polkua eloni erästä,
ja pisarat taivaalta vuotaa.
Hiljaa säikehet elämän kerästä
tummia lähteitä luotaa.

Voiko ihminen täällä vaeltava
löytää lääkettä sielunsa vaivaan,
tällä elämän polulla harhaileva,
alla sadetta piiskaavan taivaan.

Siellä kuoleman varjon laaksoissakin
soivat taivahan pyhimmät urut.
Hän kohtaa kulkijan heikoimmankin
ja keräilee elämän murut.

Ja jälleen kun sätehet hopeina
sateiseen iltaan loistaa,
niin sydämet synnistä vapaina
kiitosta, kiitosta toistaa.       
 

    Heikki Andelin
SAVENVALAJAN HUONEESSA

Hän laskeutuu polkua alenevaa
laakson savisen pohjalle kulkee
ja lähestyy majaa harmaantuvaa;
joku oven avaa ja sulkee.

Hän saapuu luokse akkunan
ja sisälle kurkistaa.
Näkee pyörän, saven tahraaman;
joku astiaa valmistaa.

Se on savenvalaja huoneessaan,
vieras pöydälle nähdä saa,
kun savi harmaa dreijassaan
muotoonsa muovataan.

Katso tarkkaan ja opi sanat nää
mitä henkeesi kuiskataan.
Ei savesta harmainkaan siten jää,
että poies viskataan.

Ja jos astia pilalle menisikin,
niinkuin joskus mennä se voi,
niin löytää muodon se toisenkin,
joka saven pöydälle toi.

Niin samoin, samoin oi ihminen
täällä sinua muovataan.
Saa käsissä muodon jokainen,
joka pöydälle nostetaan.

Ja astia hauras ja halpa niin
on käsissä Mestarin,
ja siellä puhkeaa säveliin
astia heikoinkin.   
     

    Heikki Andelin
ÄLÄ SANO: "EI MINUSTA OLE."        

Älä sano: ”Ei minusta ole, Herra, lähetä joku muu.”
Aurinko pilveen laskee, maa hämärään kietoutuu.
Sydän arkana pelkää ja odottaa, että tulisi ihminen,
joka saattaisi valon tuoda ja uskon huomiseen.

Älä sano: ”Ei minusta ole, olen nuori ja taidoton.”
Kuin lintuna aikamme liitää, vain hetki ja ohi se on.
Ajan virrassa vavisten hiljaa, sydän kaipaava odottaa
sua nostamaan Jumalan viljaa ja Sanaa virvoittavaa.

Älä sano: ”Ei minusta ole, olen särkynyt itsekin.”
Usein kuormaani hiljaa kannan silmin kyyneltyvin.
Kuinka saattaisin apua antaa sydämiin särkyneisiin?
Voiko hauras hauraampaa kantaa ja puhjeta kiitoksiin?   
      

                   Heikki Andelin
ENTÄ SITTEN, JOS SE ONKIN TOTTA?       

Entä sitten, jos se onkin totta,
uusi aamu varjot veisi pois,
että aamuruskon silmäripset
välkkeen ikuisuuden nähdä vois?

Entä sitten, jos se onkin totta,
että takaa vuorten tummien
vapaat virtailevat purot raikkaat
ja polku siellä kulkee pyhien?

Entä sitten, jos se onkin totta,
että maahan uuteen päästä voi,
että kohdata saan siellä Luojan,
joka Sanallansa kaiken loi?

Entä sitten, jos se onkin totta,
että kyyneleeni kuivataan,
että pääsen alta syyllisyyden,
vapahaksi taivaan kauniin maan?

Entä sitten, jos se onkin totta,
että ymmärtää voin kerran sen,
miksi täällä kuorman raskaan alla
hiljaa kulkee pieni ihminen?

Entä sitten, jos se onkin totta,
että kerran luona enkelten
pyhän juhlakansan kanssa
voin laulaa eessä Jeesuksen?

    Heikki Andelin
KAIPAUS       

On sielussain kaipuu kauas
metsien, vuorien taa.
En tänne mä kuulu lainkaan,
olen orpo ja yksin vaan.

Kerran kun elämä hauras
on päättävä matkan tään,
niin ylös saan nousta kauas,
siellä kotini uuden nään.

Maan murheita mukaan ei viedä,
on iloa, onnea vaan.
Kun astelen kultaista tietä
ja ylistää, ylistää saan.

    Pirjo Andelin