Lapsuusmuistoja
Vene lipui hiljaa Kotajärven laineilla. Aurinko oli noussut ja paistoi lämpimästi. Vanha
puuvene oli lastattu täyteen kodin irtaimistoa. Kuorma oli niin suuri, että matkustajineen
veneen reuna oli lähes vedenpinnan kanssa tasan. Meitä kolmea poikaa jännitti. Isä souti
rauhallisin vedoin. Veden pinta väreili, mutta onneksi ei tuullut. Äiti kehotteli meitä pysymään
paikollamme, vaikkei meille olisi tullut mieleenkään veneen keikuttaminen.
Matkaa autotien päähän oli puolisen kilometriä. Siellä odotti vanha lavallinen kuorma-auto,
valmiina kuljettamaan muuttokuorman asukkaineen Kouvolaan. Isä kertoi mittansa metsurina
tulleen täyteen Saransillan metsätyömaalla, Pahkajärvellä. Nyt oli aika lähteä etsimään
parempaa elämää.
Katselin maisemia nelivuotiaan silmin. Pelkästään kuorma-auton näkeminen oli vaikuttava
kokemus ja nyt vielä pääsisimme sen kyytiin! Isä ja kuljettaja olivat kopisssa ja me muut lavan
etuosassa, aivan kopin takana. Syntymäkoti Kotajärven rannalla jäi taakse. Kovinkaan paljon
en varhaislapsuudesta muista, mutta minulle jäi tuntu, että kaikesta niukkuudesta huolimatta
elimme onnellisena perheenä pienessä hellahuoneessa, osassa isompaa rakennusta.
Kouvolassa oli pienille silmille paljon nähtävää. Kotimme lähellä oli junarata ja järvi. Järvellä
oli usein suuria puulauttoja metsäteollisuuden tarpeisiin. Junaradalla leikimme usein.
Asettelimme kiskoille milloin mitäkin litistettävää, ja kun juna oli mennyt ohi, riensimme
katsomaan tuloksia. Monet pennin lantit saivat uuden muodon.
Kuoleman kanssa olin ensi kertaa kasvokkain muuttomme kesänä. Isän sisko oli mattopyykillä
ja samalla meitä vahtimassa. Vesi oli lämmintä ja me lapset kahlailimme rantavedessä.
Mattolaituri oli kauempana, ja sieltä tätimme aika ajoin vilkaisi, nähdäkseen meidän olevan
tallella. Jostakin syystä jäin hetkeksi sivummalle vanhemmista veljistäni, jotka sukeltelivat
pieniä sukelluksia. Horjahdin, kaaduin taaksepäin ja vajosin pohjaan. Ihmeellinen rauha
kuitenkin valtasi mieleni, ja katselin ihastellen, kuinka kauniisti auringonsäteet välkkyivät
ylläni olevien vedenväreiden harjoilla.
Matonpesupaikalta tätimme huomasi yhden puuttuvan. Hän riensi luoksemme, etsi ja nosti
minut ylös vedestä. Olin vain sanonut tädilleni: "Minä sukelsin, niinkuin isotkin pojat!" Oli
ihme, että hengitykseni oli salpautunut, eikä keuhkoihini ollut mennyt vettä.
Myöhemmin tätimme synnytti pojan, Erkin. Kun Erkki oli nelivuotias, olin itse yhdeksän.
Olimme kesänvietossa syntymäkodillamme, ja tietenkin rantaan piti ensiksi päästä. Erkki oli
kanssani laiturilla, ja kuinka ollakaan, hän kurkotti jotakin laiturin reunalta ja kierähti veteen.
Vesi imaisi Erkin laiturin alle. Aikaa ei olut hukattavana. Laskeuduin polvilleni, kurotin ja sain
kun sainkin otteen Erkin paidan kauluksesta, ja niin saatoin vetää hänet pintaan ja auttaa
takaisin laiturille.
Tätini oli onnellinen. Minä, jonka hengen hän uimarannalla pelasti, sain pelastaa nyt hänen
poikansa.
Kouvolaan muuttomme toi uusia ongelmia elämäämme. Isä tuli yhä useammin kotiin
humalassa. Mukava ja reilu isä muuttui pelottavaksi ja vaaralliseksi. Jouduimme usein
jättämään kodin ja pakenemaan naapureihin. Joskus jouduimme soittamaan poliisin avuksi ja
isä sai viettää yönsä putkassa. Aamuisin hän hiljaisena palasi kotiin ja alkoi taas uusi viikko.
Koskaan en kuullut hänen jälkeenpäin syyttävän meitä virkavallan apuunkutsumisesta. Itse
asiassa luulen, ettei hän muistanut riehumisiaan ja se toi hänelle häpeää.
Nyt jälkeenpäin ymmärrän isää sen kautta, ettei hän ollut saanut omasta kodistaan kovinkaan
kummoisia eväitä. Hänen oma isänsä oli vankilassa isän syntymän aikoihin, ja kun isällistä
turvallisuutta olisi tarvittu, ei sitä ollut saatavana.
Jouduimme muuttamaan usein. Meidät häädettiin maksamattomien vuokrien sekä isän
häiriökäyttäytymisien takia. Lapsuuteeni kuuluu lähes parikymmentä muuttoa, yleensä eri
puolille Kouvolaa. Mikään muutto ei tuonut apua isän alkoholin käyttöön. Usein itkin ja
pelkäsin itseni uneen. Muistan usein rukoilleeni Jumalaa, vaikkei meillä uskonasioita
pidettykään esillä. Sisimmässäni vain tiesin Jumalan olevan ja kuuntelevan. Minun
rukoukseni oli, että Jumala estäisi, ettei isä enää tulisi kotiin. Että isä kuolisi. Niin uhkaavana
ja vakavana koin tuon elämänvaiheen.
Paitsi pelkoa, toi isän juominen myös suoranaisen köyhyyden kotiimme. Usein, varsinkin
tilipäivinä, kun isän kotiintulo viipyi, ja kun hän viimein tuli persoonaltaan muuttuneena ja tili
juotuna, oli se meille surun päivä.
Äiti oli tavattoman kekseliäs meidän ruokkimisessamme. Ruokalistamme oli joskus melko
yksinkertainen eikä se täyttänyt mitään nykyajan ravintosuosituksia. Äiti haki kaupasta
laskulle ruokatarpeita, mutta kun niitäkään ei aina ollut mahdollista selvittää, sekin polku
päättyi ja kapeni. Usein kuljimme äitimme kanssa läheiselle kaatopaikalle, josta löytyi meille
jotakin ruuaksi kelpaavaa.
Vene lipui hiljaa Kotajärven laineilla. Aurinko oli noussut ja paistoi lämpimästi. Vanha
puuvene oli lastattu täyteen kodin irtaimistoa. Kuorma oli niin suuri, että matkustajineen
veneen reuna oli lähes vedenpinnan kanssa tasan. Meitä kolmea poikaa jännitti. Isä souti
rauhallisin vedoin. Veden pinta väreili, mutta onneksi ei tuullut. Äiti kehotteli meitä pysymään
paikollamme, vaikkei meille olisi tullut mieleenkään veneen keikuttaminen.
Matkaa autotien päähän oli puolisen kilometriä. Siellä odotti vanha lavallinen kuorma-auto,
valmiina kuljettamaan muuttokuorman asukkaineen Kouvolaan. Isä kertoi mittansa metsurina
tulleen täyteen Saransillan metsätyömaalla, Pahkajärvellä. Nyt oli aika lähteä etsimään
parempaa elämää.
Katselin maisemia nelivuotiaan silmin. Pelkästään kuorma-auton näkeminen oli vaikuttava
kokemus ja nyt vielä pääsisimme sen kyytiin! Isä ja kuljettaja olivat kopisssa ja me muut lavan
etuosassa, aivan kopin takana. Syntymäkoti Kotajärven rannalla jäi taakse. Kovinkaan paljon
en varhaislapsuudesta muista, mutta minulle jäi tuntu, että kaikesta niukkuudesta huolimatta
elimme onnellisena perheenä pienessä hellahuoneessa, osassa isompaa rakennusta.
Kouvolassa oli pienille silmille paljon nähtävää. Kotimme lähellä oli junarata ja järvi. Järvellä
oli usein suuria puulauttoja metsäteollisuuden tarpeisiin. Junaradalla leikimme usein.
Asettelimme kiskoille milloin mitäkin litistettävää, ja kun juna oli mennyt ohi, riensimme
katsomaan tuloksia. Monet pennin lantit saivat uuden muodon.
Kuoleman kanssa olin ensi kertaa kasvokkain muuttomme kesänä. Isän sisko oli mattopyykillä
ja samalla meitä vahtimassa. Vesi oli lämmintä ja me lapset kahlailimme rantavedessä.
Mattolaituri oli kauempana, ja sieltä tätimme aika ajoin vilkaisi, nähdäkseen meidän olevan
tallella. Jostakin syystä jäin hetkeksi sivummalle vanhemmista veljistäni, jotka sukeltelivat
pieniä sukelluksia. Horjahdin, kaaduin taaksepäin ja vajosin pohjaan. Ihmeellinen rauha
kuitenkin valtasi mieleni, ja katselin ihastellen, kuinka kauniisti auringonsäteet välkkyivät
ylläni olevien vedenväreiden harjoilla.
Matonpesupaikalta tätimme huomasi yhden puuttuvan. Hän riensi luoksemme, etsi ja nosti
minut ylös vedestä. Olin vain sanonut tädilleni: "Minä sukelsin, niinkuin isotkin pojat!" Oli
ihme, että hengitykseni oli salpautunut, eikä keuhkoihini ollut mennyt vettä.
Myöhemmin tätimme synnytti pojan, Erkin. Kun Erkki oli nelivuotias, olin itse yhdeksän.
Olimme kesänvietossa syntymäkodillamme, ja tietenkin rantaan piti ensiksi päästä. Erkki oli
kanssani laiturilla, ja kuinka ollakaan, hän kurkotti jotakin laiturin reunalta ja kierähti veteen.
Vesi imaisi Erkin laiturin alle. Aikaa ei olut hukattavana. Laskeuduin polvilleni, kurotin ja sain
kun sainkin otteen Erkin paidan kauluksesta, ja niin saatoin vetää hänet pintaan ja auttaa
takaisin laiturille.
Tätini oli onnellinen. Minä, jonka hengen hän uimarannalla pelasti, sain pelastaa nyt hänen
poikansa.
Kouvolaan muuttomme toi uusia ongelmia elämäämme. Isä tuli yhä useammin kotiin
humalassa. Mukava ja reilu isä muuttui pelottavaksi ja vaaralliseksi. Jouduimme usein
jättämään kodin ja pakenemaan naapureihin. Joskus jouduimme soittamaan poliisin avuksi ja
isä sai viettää yönsä putkassa. Aamuisin hän hiljaisena palasi kotiin ja alkoi taas uusi viikko.
Koskaan en kuullut hänen jälkeenpäin syyttävän meitä virkavallan apuunkutsumisesta. Itse
asiassa luulen, ettei hän muistanut riehumisiaan ja se toi hänelle häpeää.
Nyt jälkeenpäin ymmärrän isää sen kautta, ettei hän ollut saanut omasta kodistaan kovinkaan
kummoisia eväitä. Hänen oma isänsä oli vankilassa isän syntymän aikoihin, ja kun isällistä
turvallisuutta olisi tarvittu, ei sitä ollut saatavana.
Jouduimme muuttamaan usein. Meidät häädettiin maksamattomien vuokrien sekä isän
häiriökäyttäytymisien takia. Lapsuuteeni kuuluu lähes parikymmentä muuttoa, yleensä eri
puolille Kouvolaa. Mikään muutto ei tuonut apua isän alkoholin käyttöön. Usein itkin ja
pelkäsin itseni uneen. Muistan usein rukoilleeni Jumalaa, vaikkei meillä uskonasioita
pidettykään esillä. Sisimmässäni vain tiesin Jumalan olevan ja kuuntelevan. Minun
rukoukseni oli, että Jumala estäisi, ettei isä enää tulisi kotiin. Että isä kuolisi. Niin uhkaavana
ja vakavana koin tuon elämänvaiheen.
Paitsi pelkoa, toi isän juominen myös suoranaisen köyhyyden kotiimme. Usein, varsinkin
tilipäivinä, kun isän kotiintulo viipyi, ja kun hän viimein tuli persoonaltaan muuttuneena ja tili
juotuna, oli se meille surun päivä.
Äiti oli tavattoman kekseliäs meidän ruokkimisessamme. Ruokalistamme oli joskus melko
yksinkertainen eikä se täyttänyt mitään nykyajan ravintosuosituksia. Äiti haki kaupasta
laskulle ruokatarpeita, mutta kun niitäkään ei aina ollut mahdollista selvittää, sekin polku
päättyi ja kapeni. Usein kuljimme äitimme kanssa läheiselle kaatopaikalle, josta löytyi meille
jotakin ruuaksi kelpaavaa.
| Kuvassa vasemmalta: Heikki Miina-mummon sylissä. Takana veljeni Pentti, äitini sylissä. Edessä oikealla veljeni Teuvo. Keskellä serkkumme Terho. |
johon hän menehtyi. Myöhemmin asuntoon muutti yksinhuoltajaäiti kahden poikansa kanssa.
Heidän isänsä oli surmattu läheisessä ladossa parinsadan metrin päässä. Siitä paikka oli
saanut nimensä "Kuoleman kurvi".
Yksinhuoltajaäidin pojista me saimme leikkikaverit moneen leikkiin ja kujeeseen.
Kyseenalaista julkisuutta saimme eräästä keväisestä leikistä rutikuivassa mäntymetsässä.
Meillä oli tikkuaski mukana, ja leikki oli sellainen, että sytytimme heinätupsun palamaan, ja se
oli arkajalka, joka sitä ensimmäisenä ryhtyi sammuttamaan.
Aluksi leikki sujui hyvin ja hallitusti, mutta sitten tuli karkasi tuulenpuuskassa, ja vaikka me
kaikki yritimme ahkerasti jaloillamme tampata sitä sammuksiin, tuli sai vallan. Hätäännyimme ja
lähdimme pakomatkalle. Juoksimme minkä kerkesimme, ensin Kuusaanlammen rantaan ja
sieltä metsiä pitkin Kouvolaan. Takaamme kuului paloautojen kolkko ulina. Se tuntui
maailmanlopulta. Näimme savupatsaan kohoavan siniselle taivaalle, ja sydän läpätti pelosta.
Entä jos kotimme palaa, kaikki palaa?
Kouvolassa kiertelimme keskustan kaduilla, savunhajuiset ja nokiset pojat. Päivä kului
verkkaisesti, ja tuumimme kohtaloamme. Olimme varmoja siitä, että kotona odottaisivat
vihaiset vanhempamme ja ehkä myös poliisit. Päivä kallistui iltaan ja vähä vähältä
askeleemme kulkivat kotia kohti. Oli helpotus nähdä liekkien sammuneen ja talomme ehjänä.
Painuimme rähmällemme kuivaan pelto-ojaan, josta näkyi kotiovelle. "Siellä rangaistus meitä
odottaa", ajattelimme ääneen toisillemme. Vatsa kurisi nälästä. Olen usein muistellessani
ajatellut tätä tapausta hengellisessä merkityksessä. Synti, jota aluksi tunnumme hallitsevan,
riistäytyy käsistämme ja joudumme pakomatkalle, pois Taivaallisen Isämme kodista. Syyttävä
omatuntomme julistaa meidät syyllisiksi ja rangaistus odottaa.
Loppujen lopuksi oli niin, että vanhempamme olivat syvästi huolissaan meistä. He olivat
punninneet rangaistusta ja tulleet siihen tulokseen, että annetaan pojille täydesti anteeksi,
he olivat jo rangaistuksensa kärsineet. Kun siis viimein uskaltauduimme kotiin, meitä
odottikin isän ja äidin armahdus.
Samoin synnin särkemä ihminen, kuka tahansa, voi tulla Pyhän Isän eteen ja kokea
armahduksen Jeesuksen ristintyön kautta. Vaikka elämä olisi poroksi palanut, Jumalan Pojan
kärsimys ja kuolema riittävät täyteen vapauteen ja armahdukseen.
Seuraavan aamun Kouvolan Sanomien etusivulla oli suuri kuva metsäpalon sammutuksesta
ja alla tekstiä: "Pikkupoikien tulitikkuleikistä syttyi uhkaava maastopalo Ravikylässä." Silloiset
kaikki viisi Kouvolan paloautoa olivat olleet paloa sammuttamassa.
Ainoa seuraus, mikä meitä tapahtumista kohtasi, oli koulussa, jossa meitä alettiin kutsua
"Metsä"-nimellä. Vanhin isoveljeni oli "Iso-Metsä", toinen "Keski-Metsä", ja minä
nuorimmainen "Pikku-Metsä".
Usein kuljin koulumatkan yksin. Vanhemmat veljeni olivat yleensä menneet jo aikaisemmin,
koska heillä oli enemmät oppitunteja ja toisenlainen lukujärjestys. Minusta koulunkäynti oli
mukavaa. Koulussa sai hyvää ruokaa eikä minua juurikaan alakoulussa kiusattu. Turvaa antoi
"Iso-Metsä", jota moni tuntui pelkäävän koulussa.
Jonkin aikaa kuljin koulumatkaa naapurin Ullan kanssa. Hän oli varakkaan kodin tyttö ja
hänellä oli usein karkkirahaa mukanaan, joten saatoimme poiketa koulutiemme puolimatkassa
tien vierellä olevaan kauppaan. Ulla osti karkkia, jota sitten maistelimme kotiin kulkiessamme.
Harmitti, kun minulla ei ollut taskurahaa. Minäkin olisin joskus ostanut.
Kerran sitten Ullan maksaessa ostoksiaan otin seinustalla olevasta laatikosta kaksi omenaa ja
sujautin ne takkini kätköön. Kukaan ei huomannut. Kun olimme kulkeneet kauemmas, otin
takkini povesta omenan ja tarjosin sitä Ullalle. Hän katsoi minua epäuskoisesti ja
hämmästyen: "Heikki, et kai sinä varastanut!" Silloin tiesin tehneeni suuren virheen.
Ulla ei ottanut omenaa ja seuraavana päivänä hän kertoi asian opettajalle. Opettaja kutsui
minut luokseen ja soitti kauppiaalle. "Heikki, sinä olet tehnyt väärin ja nyt tänään sinun pitää
mennä kauppaan pyytämään anteeksi."
Toivoin, ettei se koulupäivä olisi loppunut lainkaan. Mutta aika kului ja pian kuljin pitkää ja
raskasta matkaa. Minun sydämeni oli likainen ja askel raskas. Sydänjuuriani myöten kaduin ja
samalla pelkäsin armottoman kauppiaan tuomiota. Nousin kaupan kiviset portaat. Ovi aukeni
ilkeästi naristen. Pelokkaana astuin pienen kauppahuoneen lattialle. Askeleet kuuluivat
korvissani ja suuri kauppias käveli eteeni. "No, mitäs sinulla on asiaa?" Ääni kuulosti
ukkosen jyrinältä. Itkua pidätellen sain sanottua: "Varastin eilen kaksi omenaa ja tulin
pyytämään anteeksi".
Sen sijaan, että minua olisi rangaistu, laskikin kauppias suuren kätensä olalleni ja sanoi:
"Sinä saat anteeksi, älä enää varasta!" Yhtä kevein askelin en muista koskaan kulkeneeni
kotiinpäin kun silloin. Samoin kun metsäpalon jälkeen, sain taas kokea, kuinka suuri hetki on,
kun tuomion ylitse julistetaan armahdus.
Isämme sydämestä tuntui jääneen suuri paikka Mäntyharjun metsiin ja syntymäkotiin.
Kuljimme usein tuota neljänkymmenen kilometrin matkaa. Kulkuvälineinämme oli kaksi
polkupyörää. Meistä veljeksistä keskimmäinen, Pentti, oli usein äidin tarakalla ja minä isän
tarakalla. Vanhin veli Teuvo istui kangasmytyllä pehmustetun runkoputken päällä.
Joskus, kun äidin kuljetettavana oli tavaraa, olimme kaikki pojat isän kyydissä. Silloin Pentti
istui sarvien päällä. Pitkän matkan vuoksi isä oli usein laittanut liinan ympärilleni, etten olisi
nukahdettuani pudonnut kyydistä.
Näin me matkasimme, ja silloin, kun isä oli selvin päin, matkanteko oli mukavaa. Pariin kertaan
pysähdyimme. Termospullossa oli kahvia tai teetä ja voipaperiin oli kietaistu jokaiselle
voileivät.
Muistan keväisin pelänneeni yli kaiken erästä suon ylitystä lähellä määränpäätä. Se oli
vetinen suo, jonka yli oli ladottu ensin pituussuuntaan aluspuut ja sitten pyöreitä puita
poikkipäin, vieri viereen. Suon ylitys oli siis aikamoista tärinää. Pelottavaa se oli silloin, kun
kevättulva oli nostanut vettä niin, että suo näytti järveltä. Minusta näytti, että isä ajaisi pyörän
suoraan järveen, sillä toisinaan vettä oli parikymmentä senttiä, kun täristelimme suon yli.
Kyllä tuntui hyvälle päästä toiselle puolelle, jossa oli taas tukeva maa renkaiden alla.
Isän vihreällä runkopyörällä me opettelimme myös kaikki vuorostamme ajelemaan.
Hankalaahan se oli polkea seisten rungon välistä, mutta eteenpäin päästiin.
Heidän isänsä oli surmattu läheisessä ladossa parinsadan metrin päässä. Siitä paikka oli
saanut nimensä "Kuoleman kurvi".
Yksinhuoltajaäidin pojista me saimme leikkikaverit moneen leikkiin ja kujeeseen.
Kyseenalaista julkisuutta saimme eräästä keväisestä leikistä rutikuivassa mäntymetsässä.
Meillä oli tikkuaski mukana, ja leikki oli sellainen, että sytytimme heinätupsun palamaan, ja se
oli arkajalka, joka sitä ensimmäisenä ryhtyi sammuttamaan.
Aluksi leikki sujui hyvin ja hallitusti, mutta sitten tuli karkasi tuulenpuuskassa, ja vaikka me
kaikki yritimme ahkerasti jaloillamme tampata sitä sammuksiin, tuli sai vallan. Hätäännyimme ja
lähdimme pakomatkalle. Juoksimme minkä kerkesimme, ensin Kuusaanlammen rantaan ja
sieltä metsiä pitkin Kouvolaan. Takaamme kuului paloautojen kolkko ulina. Se tuntui
maailmanlopulta. Näimme savupatsaan kohoavan siniselle taivaalle, ja sydän läpätti pelosta.
Entä jos kotimme palaa, kaikki palaa?
Kouvolassa kiertelimme keskustan kaduilla, savunhajuiset ja nokiset pojat. Päivä kului
verkkaisesti, ja tuumimme kohtaloamme. Olimme varmoja siitä, että kotona odottaisivat
vihaiset vanhempamme ja ehkä myös poliisit. Päivä kallistui iltaan ja vähä vähältä
askeleemme kulkivat kotia kohti. Oli helpotus nähdä liekkien sammuneen ja talomme ehjänä.
Painuimme rähmällemme kuivaan pelto-ojaan, josta näkyi kotiovelle. "Siellä rangaistus meitä
odottaa", ajattelimme ääneen toisillemme. Vatsa kurisi nälästä. Olen usein muistellessani
ajatellut tätä tapausta hengellisessä merkityksessä. Synti, jota aluksi tunnumme hallitsevan,
riistäytyy käsistämme ja joudumme pakomatkalle, pois Taivaallisen Isämme kodista. Syyttävä
omatuntomme julistaa meidät syyllisiksi ja rangaistus odottaa.
Loppujen lopuksi oli niin, että vanhempamme olivat syvästi huolissaan meistä. He olivat
punninneet rangaistusta ja tulleet siihen tulokseen, että annetaan pojille täydesti anteeksi,
he olivat jo rangaistuksensa kärsineet. Kun siis viimein uskaltauduimme kotiin, meitä
odottikin isän ja äidin armahdus.
Samoin synnin särkemä ihminen, kuka tahansa, voi tulla Pyhän Isän eteen ja kokea
armahduksen Jeesuksen ristintyön kautta. Vaikka elämä olisi poroksi palanut, Jumalan Pojan
kärsimys ja kuolema riittävät täyteen vapauteen ja armahdukseen.
Seuraavan aamun Kouvolan Sanomien etusivulla oli suuri kuva metsäpalon sammutuksesta
ja alla tekstiä: "Pikkupoikien tulitikkuleikistä syttyi uhkaava maastopalo Ravikylässä." Silloiset
kaikki viisi Kouvolan paloautoa olivat olleet paloa sammuttamassa.
Ainoa seuraus, mikä meitä tapahtumista kohtasi, oli koulussa, jossa meitä alettiin kutsua
"Metsä"-nimellä. Vanhin isoveljeni oli "Iso-Metsä", toinen "Keski-Metsä", ja minä
nuorimmainen "Pikku-Metsä".
Usein kuljin koulumatkan yksin. Vanhemmat veljeni olivat yleensä menneet jo aikaisemmin,
koska heillä oli enemmät oppitunteja ja toisenlainen lukujärjestys. Minusta koulunkäynti oli
mukavaa. Koulussa sai hyvää ruokaa eikä minua juurikaan alakoulussa kiusattu. Turvaa antoi
"Iso-Metsä", jota moni tuntui pelkäävän koulussa.
Jonkin aikaa kuljin koulumatkaa naapurin Ullan kanssa. Hän oli varakkaan kodin tyttö ja
hänellä oli usein karkkirahaa mukanaan, joten saatoimme poiketa koulutiemme puolimatkassa
tien vierellä olevaan kauppaan. Ulla osti karkkia, jota sitten maistelimme kotiin kulkiessamme.
Harmitti, kun minulla ei ollut taskurahaa. Minäkin olisin joskus ostanut.
Kerran sitten Ullan maksaessa ostoksiaan otin seinustalla olevasta laatikosta kaksi omenaa ja
sujautin ne takkini kätköön. Kukaan ei huomannut. Kun olimme kulkeneet kauemmas, otin
takkini povesta omenan ja tarjosin sitä Ullalle. Hän katsoi minua epäuskoisesti ja
hämmästyen: "Heikki, et kai sinä varastanut!" Silloin tiesin tehneeni suuren virheen.
Ulla ei ottanut omenaa ja seuraavana päivänä hän kertoi asian opettajalle. Opettaja kutsui
minut luokseen ja soitti kauppiaalle. "Heikki, sinä olet tehnyt väärin ja nyt tänään sinun pitää
mennä kauppaan pyytämään anteeksi."
Toivoin, ettei se koulupäivä olisi loppunut lainkaan. Mutta aika kului ja pian kuljin pitkää ja
raskasta matkaa. Minun sydämeni oli likainen ja askel raskas. Sydänjuuriani myöten kaduin ja
samalla pelkäsin armottoman kauppiaan tuomiota. Nousin kaupan kiviset portaat. Ovi aukeni
ilkeästi naristen. Pelokkaana astuin pienen kauppahuoneen lattialle. Askeleet kuuluivat
korvissani ja suuri kauppias käveli eteeni. "No, mitäs sinulla on asiaa?" Ääni kuulosti
ukkosen jyrinältä. Itkua pidätellen sain sanottua: "Varastin eilen kaksi omenaa ja tulin
pyytämään anteeksi".
Sen sijaan, että minua olisi rangaistu, laskikin kauppias suuren kätensä olalleni ja sanoi:
"Sinä saat anteeksi, älä enää varasta!" Yhtä kevein askelin en muista koskaan kulkeneeni
kotiinpäin kun silloin. Samoin kun metsäpalon jälkeen, sain taas kokea, kuinka suuri hetki on,
kun tuomion ylitse julistetaan armahdus.
Isämme sydämestä tuntui jääneen suuri paikka Mäntyharjun metsiin ja syntymäkotiin.
Kuljimme usein tuota neljänkymmenen kilometrin matkaa. Kulkuvälineinämme oli kaksi
polkupyörää. Meistä veljeksistä keskimmäinen, Pentti, oli usein äidin tarakalla ja minä isän
tarakalla. Vanhin veli Teuvo istui kangasmytyllä pehmustetun runkoputken päällä.
Joskus, kun äidin kuljetettavana oli tavaraa, olimme kaikki pojat isän kyydissä. Silloin Pentti
istui sarvien päällä. Pitkän matkan vuoksi isä oli usein laittanut liinan ympärilleni, etten olisi
nukahdettuani pudonnut kyydistä.
Näin me matkasimme, ja silloin, kun isä oli selvin päin, matkanteko oli mukavaa. Pariin kertaan
pysähdyimme. Termospullossa oli kahvia tai teetä ja voipaperiin oli kietaistu jokaiselle
voileivät.
Muistan keväisin pelänneeni yli kaiken erästä suon ylitystä lähellä määränpäätä. Se oli
vetinen suo, jonka yli oli ladottu ensin pituussuuntaan aluspuut ja sitten pyöreitä puita
poikkipäin, vieri viereen. Suon ylitys oli siis aikamoista tärinää. Pelottavaa se oli silloin, kun
kevättulva oli nostanut vettä niin, että suo näytti järveltä. Minusta näytti, että isä ajaisi pyörän
suoraan järveen, sillä toisinaan vettä oli parikymmentä senttiä, kun täristelimme suon yli.
Kyllä tuntui hyvälle päästä toiselle puolelle, jossa oli taas tukeva maa renkaiden alla.
Isän vihreällä runkopyörällä me opettelimme myös kaikki vuorostamme ajelemaan.
Hankalaahan se oli polkea seisten rungon välistä, mutta eteenpäin päästiin.
* * *
Muutimme Kouvolan
pohjoisreunalle, nykyisen Ravikylän
maisemiin. Kotimme oli
piharakennuksessa, sen alakerrassa
oli yksi huone ja yläkerrassa pieni
vinttihuone. Me pojat nukuimme
yläkerrassa. Muuton jälkeen oli
tapana keittää ensiksi muuttokahvit,
mutta nyt ne taisivat jäädä, sillä
lutikoita vilisi seinillä.
Vanhempamme hävittivät niitä
Täystuhon kanssa ja saivat kotimme
asuttavaampaan kuntoon.
Talon maine oli huono.
Päärakennuksessa asui isäntänä
vankilassa istunut rahanväärentäjä.
Päärakennuksessa oli toinenkin
huoneisto, mutta se oli pitkään
tyhjillään. Juoppo mies oli
puukottanut siellä vaimoaan. Vaimo
onnistui pakenemaan tien varteen,
pohjoisreunalle, nykyisen Ravikylän
maisemiin. Kotimme oli
piharakennuksessa, sen alakerrassa
oli yksi huone ja yläkerrassa pieni
vinttihuone. Me pojat nukuimme
yläkerrassa. Muuton jälkeen oli
tapana keittää ensiksi muuttokahvit,
mutta nyt ne taisivat jäädä, sillä
lutikoita vilisi seinillä.
Vanhempamme hävittivät niitä
Täystuhon kanssa ja saivat kotimme
asuttavaampaan kuntoon.
Talon maine oli huono.
Päärakennuksessa asui isäntänä
vankilassa istunut rahanväärentäjä.
Päärakennuksessa oli toinenkin
huoneisto, mutta se oli pitkään
tyhjillään. Juoppo mies oli
puukottanut siellä vaimoaan. Vaimo
onnistui pakenemaan tien varteen,
* * *
Nuoruus
Asuimme muutaman vuoden myös Kouvolan länsilaidalla, nykyisen Prisman paikalla.
Kotimme lähellä oli pieni lampi, ja siellä olevalla laiturilla usein leikimme. Kerran
kevättalvisena päivänä olimme Pentin kanssa lammen rannalla. Laiturin vieressä oli
läpikuultavaa jäätä, joka tuntui kannattavan meitä. Oli jännittävää askeltaa laiturin
vieressä kuultavan jään päällä.
Yhtäkkiä jää petti ja upposin kaulaani myöten. Jalkani painuivat pohjassa olevaan mutaan,
enkä päässyt liikkumaan. Kauhukseni huomasin Pentin juoksevan poispäin rannasta. Luulin,
että hän olisi jättänyt minut hukkumaan, mutta hän riensi hakemaan äitiä apuun, ja kohta äiti
juoksikin rantaan ja sai minut nostetuksi ylös. Selvisin sillä kertaa pelkällä säikähdyksellä.
Meidän leikkimme olivat kovin arkisen oloisia. Kerran leikimme metsuria. Olimme löytäneet
liiterin seinältä isän kaarisahan, jonka kanssa riensimme metsään. Kun kaksi meistä sahasi
molemmista päistä, puu alkoi pikkuhiljaa kaatua, ja kolmas puski kaikin voimin puuta nurin.
Olimme ahkeria ja ehdimme kaataa useita runkoja, mutta kiitosta emme saaneet. Metsän
omistaja huomasi tuhotyömme ja hän tuli kotiimme selvittelemään tilannetta.
Onneksi hän ei vaatinut rahallista korvausta, emmekä me pojat selkäsaunaa saaneet.
Rangaistus, joka teosta seurasi, oli sahata kaadetut puut pölkyiksi isännän liiteriin.
Veljeni olivat hieman nyreissään, kun minut katsottiin liian pieneksi pölkynsahaajaksi.
Vaikka isän alkoholin käyttöä seuratessani olin päättänyt vakaasti, etten koskaan opettelisi
juomaan enkä tupakoimaan, niin jokin koukku siinä oli, sillä omalla tavallaan se kiehtoi.
Isä näytti esimerkkiä, joka hiljalleen veti puoleensa. En ollut vielä edes alakoulussa, kun
äiti tuli kerran kotiin asioiltaan ja löysi meidät lattialta sammuneina. Olimme löytäneet isän
kätkemän pullon ja siitä se leikki alkoi.
Kun tulimme murrosikään, niin suuri osa vapaa-ajastamme kului alkoholin parissa. "Isot
pojat" hakivat tai haettivat Alkon tuotteita. Näytti siltä, että olin kulkemassa yhä kauemmas
lapsuuden uskosta ja isoäitini profetiasta "tulla Jumalan papiksi".
Kun muutimme lähelle Käpylän kirkkoa, elämämme näytti suistuvan aina enemmän
raiteiltaan. Ympärillemme muodostui aluen nuorisosta jengi, johon kuului parikymmentä
nuorta. Teimme monenlaisia kepposia ja ilkivaltaa. "Längstärin lössi" oli jengin nimi, ja sillä
oli pahaenteinen kaiku Kouvolan nuorten keskuudessa. Veljeni Teuvo oli itseoikeutetusti
johtamassa tuota joukkoa, ja siinä isoveljen suojassa oli meilläkin vakaa asema jengissä.
Viikonloput olivat alkoholinhuuruisia. Usein ilta eteni niin, että joukkomme siirtyi Kouvolan
puistoihin haastamaan riitaa ja tappelemaan. Poliisit olivat usein kannoillamme ja jengiläiset
joutuivat monesti poliisin kuulusteluihin.
Odotin kansalaiskoulun päättymistä. Muutamat jengistä olivat jättäneet koulunsa kesken.
Itse kuitenkin selvisin aina seuraavalle luokalle, samoin kuin veljeni. Kun koulu viimein
päättyi ja päästötodistus oli kädessäni, marssin työnvälitystoimistoon. Seinän korkkitaululle
oli kiinnitetty nuppineuloilla vapaista työpaikoista kertovia ilmoituksia. "Kouvolan Väri etsii
asiapoikaa", luki eräässä lappusessa, ja ajattelin hakea sinne.
Menin reippaasti työhaastatteluun ja niinhän siinä kävi, että sain elämäni ensimmäisen
työpaikan. Tehtäviini kuului maalien ja tapettien toimittaminen asiakkaille eri puolille
Kouvolaa. Työpaikan puolesta minulla oli automaattivaihteinen mopo, jolla oli mukava ajella
eri osoitteisiin. Jos Kouvola oli jo aikaisemmin tullut tutuksi, niin nyt siitä vasta tuttu tulikin.
Opin katujen sijainnit ja ajoreitit. Tehtäviini kuului myös kuormien purku ja hyllyjen siistinä
pito. Kaupan varasto sijaitsi mäen alla parinsadan metrin päässä, ja sieltä sain usein noutaa
ja viedä purkkeja ja tarvikkeita.
Jos kaupan puolella ei jotakin purkkia ollut, niin: "Poika hakee, hetki vaan!" jolloin minä
juoksin varastolle ja takaisin. Joskus kuljin kymmeniä kertoja päivässä mäkeä ylös ja alas.
Kun pääsin matkaan mopon kanssa, se oli kuin lomaa ja huvia edestakaisin juoksemiseen.
Palkka ei ollut kovinkaan kummoinen, satayhdeksänkymmentä markkaa kuukaudessa, mutta
oman rahan saaminen tuntui hyvältä.
Värikaupassa oli minua ennen ollut asiapoikana poika nimeltä Kari. Meistä tuli hyvät kaverit
ja vietimme paljon vapaa-aikaa yhdessä, mutta alkoholi sotki elämää. Vaikka elämä muuten
olisi antanut mahdollisuuksia hyväänkin, tuo pimeä maailma veti ja houkutti.
Kari menehtyi kaksikymppisenä nuorukaisena alkoholimyrkytykseen. Hänen varusmies-
palvelunsa oli päättynyt ja seurustelusuhde tyttöystävän kanssa kestänyt jo vuoden.
Vakituinen työpaikkakin värikaupassa – ja sitten kaikki loppui.
Itse hain pari vuotta värikaupassa oltuani Karjakuntaan leikkaamoapulaiseksi. Siellä palkka
oli kokonaan toista, tuntipalkka oli hieman yli viisi markkaa ja elämä näytti sujuvan.
Leikkaamoapulaisen piti huolehtia, että lihanleikkaajien oli mahdollista tehdä työtänsä
häiriöttä. Kuljetettiin täydet lihalajitelmalaatikot vaakalle ja kylmävarastoihin ja vaihdettiin
tyhjät tilalle. Ja kun neljänsadan litran luulaatikko täyttyi, se piti kuljettaa trukin kanssa
lastauslaiturille poiskujetusta varten.
Minulle kävi niin kuin Joosefille Raamatussa. Jumalan käsi oli kanssani ja Hän soi työni
menestyä. Olin ahkera, ja näytti siltä kuin elämässäni olisi alkanut uusi vaihe. Pääsin
lihanleikkaajien ja esimiesteni suosioon, ohi kolmen muun leikkaamoapulaisen. Erään kerran
lihanleikkaajat esittivät työnantajalle, että minutkin otettaisiin opettelemaan lihanleikkuuta.
Vuorottelin eri leikkauspisteissä ja vähä vähältä, leikkaajien kärsivällisellä opastuksella,
aloin oppia lihanleikkaamisen taitoa.
Tutuiksi tulivat monet leikkuuta helpottavat koneet ja apuvälineet. Olin innokas oppimaan ja
kehittymään ammatissani. Mielelläni jäin ylitöihin niitä tarjottaessa. Kun olin aikani opetellut,
pääsin puolella osalliseksi lihanleikkaajien tuotantopalkkiosta, joka tuli lisänä palkan päälle.
Asuimme muutaman vuoden myös Kouvolan länsilaidalla, nykyisen Prisman paikalla.
Kotimme lähellä oli pieni lampi, ja siellä olevalla laiturilla usein leikimme. Kerran
kevättalvisena päivänä olimme Pentin kanssa lammen rannalla. Laiturin vieressä oli
läpikuultavaa jäätä, joka tuntui kannattavan meitä. Oli jännittävää askeltaa laiturin
vieressä kuultavan jään päällä.
Yhtäkkiä jää petti ja upposin kaulaani myöten. Jalkani painuivat pohjassa olevaan mutaan,
enkä päässyt liikkumaan. Kauhukseni huomasin Pentin juoksevan poispäin rannasta. Luulin,
että hän olisi jättänyt minut hukkumaan, mutta hän riensi hakemaan äitiä apuun, ja kohta äiti
juoksikin rantaan ja sai minut nostetuksi ylös. Selvisin sillä kertaa pelkällä säikähdyksellä.
Meidän leikkimme olivat kovin arkisen oloisia. Kerran leikimme metsuria. Olimme löytäneet
liiterin seinältä isän kaarisahan, jonka kanssa riensimme metsään. Kun kaksi meistä sahasi
molemmista päistä, puu alkoi pikkuhiljaa kaatua, ja kolmas puski kaikin voimin puuta nurin.
Olimme ahkeria ja ehdimme kaataa useita runkoja, mutta kiitosta emme saaneet. Metsän
omistaja huomasi tuhotyömme ja hän tuli kotiimme selvittelemään tilannetta.
Onneksi hän ei vaatinut rahallista korvausta, emmekä me pojat selkäsaunaa saaneet.
Rangaistus, joka teosta seurasi, oli sahata kaadetut puut pölkyiksi isännän liiteriin.
Veljeni olivat hieman nyreissään, kun minut katsottiin liian pieneksi pölkynsahaajaksi.
Vaikka isän alkoholin käyttöä seuratessani olin päättänyt vakaasti, etten koskaan opettelisi
juomaan enkä tupakoimaan, niin jokin koukku siinä oli, sillä omalla tavallaan se kiehtoi.
Isä näytti esimerkkiä, joka hiljalleen veti puoleensa. En ollut vielä edes alakoulussa, kun
äiti tuli kerran kotiin asioiltaan ja löysi meidät lattialta sammuneina. Olimme löytäneet isän
kätkemän pullon ja siitä se leikki alkoi.
Kun tulimme murrosikään, niin suuri osa vapaa-ajastamme kului alkoholin parissa. "Isot
pojat" hakivat tai haettivat Alkon tuotteita. Näytti siltä, että olin kulkemassa yhä kauemmas
lapsuuden uskosta ja isoäitini profetiasta "tulla Jumalan papiksi".
Kun muutimme lähelle Käpylän kirkkoa, elämämme näytti suistuvan aina enemmän
raiteiltaan. Ympärillemme muodostui aluen nuorisosta jengi, johon kuului parikymmentä
nuorta. Teimme monenlaisia kepposia ja ilkivaltaa. "Längstärin lössi" oli jengin nimi, ja sillä
oli pahaenteinen kaiku Kouvolan nuorten keskuudessa. Veljeni Teuvo oli itseoikeutetusti
johtamassa tuota joukkoa, ja siinä isoveljen suojassa oli meilläkin vakaa asema jengissä.
Viikonloput olivat alkoholinhuuruisia. Usein ilta eteni niin, että joukkomme siirtyi Kouvolan
puistoihin haastamaan riitaa ja tappelemaan. Poliisit olivat usein kannoillamme ja jengiläiset
joutuivat monesti poliisin kuulusteluihin.
Odotin kansalaiskoulun päättymistä. Muutamat jengistä olivat jättäneet koulunsa kesken.
Itse kuitenkin selvisin aina seuraavalle luokalle, samoin kuin veljeni. Kun koulu viimein
päättyi ja päästötodistus oli kädessäni, marssin työnvälitystoimistoon. Seinän korkkitaululle
oli kiinnitetty nuppineuloilla vapaista työpaikoista kertovia ilmoituksia. "Kouvolan Väri etsii
asiapoikaa", luki eräässä lappusessa, ja ajattelin hakea sinne.
Menin reippaasti työhaastatteluun ja niinhän siinä kävi, että sain elämäni ensimmäisen
työpaikan. Tehtäviini kuului maalien ja tapettien toimittaminen asiakkaille eri puolille
Kouvolaa. Työpaikan puolesta minulla oli automaattivaihteinen mopo, jolla oli mukava ajella
eri osoitteisiin. Jos Kouvola oli jo aikaisemmin tullut tutuksi, niin nyt siitä vasta tuttu tulikin.
Opin katujen sijainnit ja ajoreitit. Tehtäviini kuului myös kuormien purku ja hyllyjen siistinä
pito. Kaupan varasto sijaitsi mäen alla parinsadan metrin päässä, ja sieltä sain usein noutaa
ja viedä purkkeja ja tarvikkeita.
Jos kaupan puolella ei jotakin purkkia ollut, niin: "Poika hakee, hetki vaan!" jolloin minä
juoksin varastolle ja takaisin. Joskus kuljin kymmeniä kertoja päivässä mäkeä ylös ja alas.
Kun pääsin matkaan mopon kanssa, se oli kuin lomaa ja huvia edestakaisin juoksemiseen.
Palkka ei ollut kovinkaan kummoinen, satayhdeksänkymmentä markkaa kuukaudessa, mutta
oman rahan saaminen tuntui hyvältä.
Värikaupassa oli minua ennen ollut asiapoikana poika nimeltä Kari. Meistä tuli hyvät kaverit
ja vietimme paljon vapaa-aikaa yhdessä, mutta alkoholi sotki elämää. Vaikka elämä muuten
olisi antanut mahdollisuuksia hyväänkin, tuo pimeä maailma veti ja houkutti.
Kari menehtyi kaksikymppisenä nuorukaisena alkoholimyrkytykseen. Hänen varusmies-
palvelunsa oli päättynyt ja seurustelusuhde tyttöystävän kanssa kestänyt jo vuoden.
Vakituinen työpaikkakin värikaupassa – ja sitten kaikki loppui.
Itse hain pari vuotta värikaupassa oltuani Karjakuntaan leikkaamoapulaiseksi. Siellä palkka
oli kokonaan toista, tuntipalkka oli hieman yli viisi markkaa ja elämä näytti sujuvan.
Leikkaamoapulaisen piti huolehtia, että lihanleikkaajien oli mahdollista tehdä työtänsä
häiriöttä. Kuljetettiin täydet lihalajitelmalaatikot vaakalle ja kylmävarastoihin ja vaihdettiin
tyhjät tilalle. Ja kun neljänsadan litran luulaatikko täyttyi, se piti kuljettaa trukin kanssa
lastauslaiturille poiskujetusta varten.
Minulle kävi niin kuin Joosefille Raamatussa. Jumalan käsi oli kanssani ja Hän soi työni
menestyä. Olin ahkera, ja näytti siltä kuin elämässäni olisi alkanut uusi vaihe. Pääsin
lihanleikkaajien ja esimiesteni suosioon, ohi kolmen muun leikkaamoapulaisen. Erään kerran
lihanleikkaajat esittivät työnantajalle, että minutkin otettaisiin opettelemaan lihanleikkuuta.
Vuorottelin eri leikkauspisteissä ja vähä vähältä, leikkaajien kärsivällisellä opastuksella,
aloin oppia lihanleikkaamisen taitoa.
Tutuiksi tulivat monet leikkuuta helpottavat koneet ja apuvälineet. Olin innokas oppimaan ja
kehittymään ammatissani. Mielelläni jäin ylitöihin niitä tarjottaessa. Kun olin aikani opetellut,
pääsin puolella osalliseksi lihanleikkaajien tuotantopalkkiosta, joka tuli lisänä palkan päälle.
Elämä näytti menevän hyvin. Olin saanut ajokortin ja minulla oli ensimmäinen oma auto, pieni
punainen Mini Cooper. Useat mökkimatkat tein tuolla autolla, ja joskus uskaltauduin
pidemmällekin.
Kohtalokas matka oli kesällä -75 Imatralle seuraamaan moottoripyöräkilpailuja. Olin pysäköinyt
punaisen autoni parkkipaikalle aivan keskustaan. Illan mittaan tutussa porukassa tuli sitten
maisteltua monenlaisia eväitä. Illan edetessä ajattelin yöpyväni autossa, mutta keskustan
rauhattomuus ja melu johtivat ajatukseen ajaa hieman sivummalle keskustasta.
Humalan takia en huomannut laittaa autooni valoja, ja niin olin poliisille helppo "saalis".
Sadan metrin päässä poliisit ajoivat eteeni ja matkanteko loppui. Verikokeen jälkeen yöpaikka
löytyi poliisiputkasta. Olo oli surkea. Aamulla kuulustelujen jälkeen pääsin ulos ohjeistettuna,
etten saisi ottaa autoa mukaani, vaan minun pitäisi löytää sille kuljettaja. Löysin Imatralta
kaverin, joka nouti auton poliisiaseman parkkipaikalta ja toi sen minulle. Jatkoin siitä kotiin
Kouvolaan.
Koska en vielä ollut täysi-ikäinen, isä kutsuttiin käräjille kanssani. Tiesin, että pääsisin
ensikertalaisena ehdollisella tuomiolla, eikä se tuntunut kovinkaan vakavalta. Minulla ei ollut
enää ajokorttia, mutta silti lähdimme matkaan. Imatralla odotimme omaa käräjävuoroa ja isä
kävi Alkossa. Paluumatkalla otimme pieniä hörppyjä, ja niin siinä kävi, että poliisipartio
pysäytti meidät taas ennen Kouvolaa. Isä pääsi kotiinsa ja minä verikokeen kautta Kouvolan
putkaan. Tilanteeni oli muuttunut ratkaisevasti pahemmaksi.
Tapaus aiheutti minussa niin suuren häpeän, että tulin siihen päätökseen, etten ole enää
arvollinen menemään työmaalle näiden minua reilusti kohdelleiden ihmisten pariin. Häpeä oli
niin suuri, että sanouduin irti työstäni. Työnjohtajat tarjosivat suurempaa palkkaa, etten
lähtisi, mutta häpeä ajoi minut ulos työstäni, josta pidin. Silloin oli tapana, että käräjätuomion
saaneiden nimet olivat esillä Kouvolan Sanomien artikkelissa. Pelkäsin ja häpesin tuota
päivää. Kävin pyytämässä Kouvolan Sanomistakin, ettei nimeäni julkaistaisi, mutta mikään ei
auttanut. Tuomio julistettiin julkisesti, ja elämästäni murtui jotakin, joka oli siihen asti minua
kannatellut.
punainen Mini Cooper. Useat mökkimatkat tein tuolla autolla, ja joskus uskaltauduin
pidemmällekin.
Kohtalokas matka oli kesällä -75 Imatralle seuraamaan moottoripyöräkilpailuja. Olin pysäköinyt
punaisen autoni parkkipaikalle aivan keskustaan. Illan mittaan tutussa porukassa tuli sitten
maisteltua monenlaisia eväitä. Illan edetessä ajattelin yöpyväni autossa, mutta keskustan
rauhattomuus ja melu johtivat ajatukseen ajaa hieman sivummalle keskustasta.
Humalan takia en huomannut laittaa autooni valoja, ja niin olin poliisille helppo "saalis".
Sadan metrin päässä poliisit ajoivat eteeni ja matkanteko loppui. Verikokeen jälkeen yöpaikka
löytyi poliisiputkasta. Olo oli surkea. Aamulla kuulustelujen jälkeen pääsin ulos ohjeistettuna,
etten saisi ottaa autoa mukaani, vaan minun pitäisi löytää sille kuljettaja. Löysin Imatralta
kaverin, joka nouti auton poliisiaseman parkkipaikalta ja toi sen minulle. Jatkoin siitä kotiin
Kouvolaan.
Koska en vielä ollut täysi-ikäinen, isä kutsuttiin käräjille kanssani. Tiesin, että pääsisin
ensikertalaisena ehdollisella tuomiolla, eikä se tuntunut kovinkaan vakavalta. Minulla ei ollut
enää ajokorttia, mutta silti lähdimme matkaan. Imatralla odotimme omaa käräjävuoroa ja isä
kävi Alkossa. Paluumatkalla otimme pieniä hörppyjä, ja niin siinä kävi, että poliisipartio
pysäytti meidät taas ennen Kouvolaa. Isä pääsi kotiinsa ja minä verikokeen kautta Kouvolan
putkaan. Tilanteeni oli muuttunut ratkaisevasti pahemmaksi.
Tapaus aiheutti minussa niin suuren häpeän, että tulin siihen päätökseen, etten ole enää
arvollinen menemään työmaalle näiden minua reilusti kohdelleiden ihmisten pariin. Häpeä oli
niin suuri, että sanouduin irti työstäni. Työnjohtajat tarjosivat suurempaa palkkaa, etten
lähtisi, mutta häpeä ajoi minut ulos työstäni, josta pidin. Silloin oli tapana, että käräjätuomion
saaneiden nimet olivat esillä Kouvolan Sanomien artikkelissa. Pelkäsin ja häpesin tuota
päivää. Kävin pyytämässä Kouvolan Sanomistakin, ettei nimeäni julkaistaisi, mutta mikään ei
auttanut. Tuomio julistettiin julkisesti, ja elämästäni murtui jotakin, joka oli siihen asti minua
kannatellut.
Myöhemmin uskoontuloni jälkeen, kun olin erään kaupan edessä evankelioimassa, tuli
luokseni kolmen miehen ryhmä naureskellen. He olivat Valkealan "koviksia". Kerroin
heille elämäni muuttuneen ja tulleeni uskoon. Ryhmän pomo jäi eteeni, kun toiset menivät
läheiseen kaljabaariin. Hän kertoi minulle omaa elämäänsä. "Kun minä olen mukana, aina
jotakin tapahtuu. Minä olen kovanaama ja keksin kaikkea mukavaa." Sitten hän kosketti
rintaansa ja sanoi: "Mutta kukaan ei tiedä, miltä täällä sisällä tuntuu!" Hän etsi ja kaipasi
sitä samaa, minkä olin löytänyt.
Tunsin nuo kylmät tuulet, yksinäisyyden ja menetetyn elämän tunteen astuessani vankilan
porteista sisään. Kaikki omat varusteet luovutettiin vastaanotossa. Punamusta vangin puku
ylläni kuljin vankilan käytävää vartijan ohjaamana matkaselliin. Kun vartija avasi eteeni
oven, hän lausahti: "Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää!" Raskas ovi suljettiin jälkeeni
rautaisin salvoin.
Matkaselli on pieni kahdeksan hengen huone, jonne saapuvat ja lähtevät vangit sijoitetaan
tulo- ja lähtöpäiväksi. Seuraavana päivänä minut siirrettiin omaan selliin päärakennuksessa.
Sain oman vankinumeron 140/76. Olin sadas neljäskymmenes vanki sinä vuonna -76.
Sellikaverini oli mies, joka odotti päivästä päivään pääsyä Suomenlinnaan avovankilaan.
Minun työnäni oli olla kerroksen apuputsari, joka kuljetti päivittäin maidot keittiöstä ja jakoi
ne vangeille mukeihin ruokailun edellä. Lisäksi päivittäiseen rutiiniin kuului nelikerroksisen
talon rappukäytävän puhtaanapito.
Tein askareeni tunnollisesti, ja kävi niin kuin työpaikallanikin, että pääsin
vankilahenkilökunnan suosioon. Sain pieniä etuuksia vankeuteeni ja siirron keittiölle.
Konnunsuolla oli silloin viitisensataa vankia, ja minun tehtäväkseni tuli leikata, kuutioida ja
suikaloida lihaa ruuanlaittoa varten.
Keittiöllä oli aina kymmenisen vankia vartijan silmien alla tekemässä päivän ruokaa. Keitot
ja kastikkeet valmistettiin suurissa kattiloissa ja paistinpannulla saattoi ruskistaa kerralla
ämpärillisen lihakuutioita. Siellä oli muutamia pelottaviakin vankeja, määräämättömäksi
ajaksi vangittuja, toivottomia ja arvaamattomia. He saattoivat pienestä vastoinkäymisestä
menettää malttinsa. Tuollaiset raivokohtaukset yleensä johtivat rangaistustoimenpiteisiin ja
eristykseen, mutta ei se ihmistä auta, ellei toivoa elämästä ole. Pyrin pysyttelemään omissa
oloissani ja turvallisen välimatkan päässä. Kun aamuta iltaan tein kuutioita ja suikaleita, niin
pian oli tilanne, että pakastimet täyttyivät ja vartija toppuutteli hiljentämään vauhtia.
Kaipasin vapauteen. Muistelin elämäni kauniita hetkiä. Erämaan järven tyynellä pinnalla
lipuvaa venhettä, luonnon kauneutta. "Kunpa voisin synnin viitan poistaa ja vaihtaa
likaantuneen sielun puhtaaseen. Kumpa voisin aloittaa uudelleen!"
Yksinäisyys kalterien takana on kuin musta pilvi, joka tunkeutuu lävitse ja peittää kaiken
valon. Odotin, että joku minua muistaisi. Posti vankilaan jaettiin päivällä jättämällä se selliin,
vuoteen päälle. Usein sellikaverini vuoteella oli kirjekuori tai kortti. Hetkittäin tuntui, että
minut oli elävältä haudattu ja että olin kuollut ulkopuoliselle maailmalle. Posti oli ainoa säie
ulos kalterien takaa. Jokainen kirje toi viestiä: "Joku muistaa minua vielä."
Kerran tullessani keittiöltä oli vuoteeni päällä kirje. Sisälläni läikähti ilo. Avasin kuoren.
Kirje oli Miina-mummolta, "Jumalan papille". Han kertoi rukoilevansa puolestani ja että
Jeesus rakastaa. Kummallisia sanoja. "Voiko Jeesus rakastaa likaista ja syntistä?" mietin
mielessäni ja häpesin elämää. Ristikon taakse laskeutui pikkulintu. Se näytti kauniilta siinä
ikkunalla. Katselin sitä kyynelten läpi ja kaipasin samaan vapauteen, kalterien tuolle puolen.
Ensikertalaisena minulla oli mahdollisuus päästä vapaaksi puolet tuomiosta sovittaneena.
Anomus ennenaikaiseen vapautukseen piti erikseen laatia ja perustella. Se hyväksyttiin, ja
onnenpäivä oli, kun matkasellin ovi aamulla avautui ja sain pukea omat vaatteet ylleni.
Kun vanki pääsee vapauteen, unohtuvat useimmiten kaikki jalot päätökset ja lupaukset.
Pakkosäästöt, joita oli hieman kertynyt, löysivät tiensä Alkon kassaan ja alamäki jatkui.
Minua odotti varusmiespalvelu Haminan jääkärikomppaniassa melko pian vapautumisen
jälkeen. Oli kesäkuu ja musta auto kiiti sora pöllyten mutkaista hiekkatietä. Veljeni ja eräs
jengiläisistä olivat lähteneet minua saattamaan. Isoveljeni oli käynyt oman
varusmiespalveluksensa Korialla. Hän oli käynyt aliupseerikoulutuksen ja hän innosti ja
rohkaisi minua samaan.
Koin veljeni aidosti toivovan minulle hyvää. Hän oli usein lapsuuteni ja nuoruuteni
kuvioissa tullut ratkaisevasti avukseni ja tuekseni. Minua puolustaakseen hän jäi kerran
kotimme puutarhaan, marjapensaan kätköön. Pihapiirissämme asusti yksinhuoltajaäidin
perhe, jonka kahdesta pojasta nuorempi kiusasi minua. Sinä päivänä hän tuli eteeni
puutarhassa ja sulki pakoreitin. Hän luuli veljeni lähteneen matkalle ja sanoi uhmakkaasti:
"Nyt saat selkääsi. Teuvo ei ole sinua puolustamassa!" Hän tarttui rinnuksiini, mutta silloin
veljeni nousi marjapensaasta ja tuli väliimme. Pelastuin sillä kertaa ja kiusaaja sai maistaa
oman lääkkeensä.
Ajattele, uskova ystäväni: Jeesus on Puolustaja, joka on kilpenä ja muurina ihmisen ja
pahan välillä. Hän tulee toivottomimmalla hetkellä ja karkoittaa pahan.
Minut saateltiin kasarmin portille. Olin tullut taas uuteen vaiheeseen elämässäni. Löysin
paikkani ja tuvan pojista sain uusia kavereita. Olimmehan "samassa veneessä". Vankilan
jälkeen varusmiespalvelus tuntui helpolta. Peruskuntoni oli kutakuinkin hyvä ja elämä näytti
valoisammalta. Luonnon lähellä eläneenä pidin metsään ja maastoon liittyvästä
koulutuksesta. Jumalan käsi oli kanssani. Kaikesta pahuudestani huolimatta Jumala varjeli
elämääni ja salatusti piti minua lähellään. Tiedän isoäitini jatkuvasti rukoilleen puolestani.
luokseni kolmen miehen ryhmä naureskellen. He olivat Valkealan "koviksia". Kerroin
heille elämäni muuttuneen ja tulleeni uskoon. Ryhmän pomo jäi eteeni, kun toiset menivät
läheiseen kaljabaariin. Hän kertoi minulle omaa elämäänsä. "Kun minä olen mukana, aina
jotakin tapahtuu. Minä olen kovanaama ja keksin kaikkea mukavaa." Sitten hän kosketti
rintaansa ja sanoi: "Mutta kukaan ei tiedä, miltä täällä sisällä tuntuu!" Hän etsi ja kaipasi
sitä samaa, minkä olin löytänyt.
Tunsin nuo kylmät tuulet, yksinäisyyden ja menetetyn elämän tunteen astuessani vankilan
porteista sisään. Kaikki omat varusteet luovutettiin vastaanotossa. Punamusta vangin puku
ylläni kuljin vankilan käytävää vartijan ohjaamana matkaselliin. Kun vartija avasi eteeni
oven, hän lausahti: "Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää!" Raskas ovi suljettiin jälkeeni
rautaisin salvoin.
Matkaselli on pieni kahdeksan hengen huone, jonne saapuvat ja lähtevät vangit sijoitetaan
tulo- ja lähtöpäiväksi. Seuraavana päivänä minut siirrettiin omaan selliin päärakennuksessa.
Sain oman vankinumeron 140/76. Olin sadas neljäskymmenes vanki sinä vuonna -76.
Sellikaverini oli mies, joka odotti päivästä päivään pääsyä Suomenlinnaan avovankilaan.
Minun työnäni oli olla kerroksen apuputsari, joka kuljetti päivittäin maidot keittiöstä ja jakoi
ne vangeille mukeihin ruokailun edellä. Lisäksi päivittäiseen rutiiniin kuului nelikerroksisen
talon rappukäytävän puhtaanapito.
Tein askareeni tunnollisesti, ja kävi niin kuin työpaikallanikin, että pääsin
vankilahenkilökunnan suosioon. Sain pieniä etuuksia vankeuteeni ja siirron keittiölle.
Konnunsuolla oli silloin viitisensataa vankia, ja minun tehtäväkseni tuli leikata, kuutioida ja
suikaloida lihaa ruuanlaittoa varten.
Keittiöllä oli aina kymmenisen vankia vartijan silmien alla tekemässä päivän ruokaa. Keitot
ja kastikkeet valmistettiin suurissa kattiloissa ja paistinpannulla saattoi ruskistaa kerralla
ämpärillisen lihakuutioita. Siellä oli muutamia pelottaviakin vankeja, määräämättömäksi
ajaksi vangittuja, toivottomia ja arvaamattomia. He saattoivat pienestä vastoinkäymisestä
menettää malttinsa. Tuollaiset raivokohtaukset yleensä johtivat rangaistustoimenpiteisiin ja
eristykseen, mutta ei se ihmistä auta, ellei toivoa elämästä ole. Pyrin pysyttelemään omissa
oloissani ja turvallisen välimatkan päässä. Kun aamuta iltaan tein kuutioita ja suikaleita, niin
pian oli tilanne, että pakastimet täyttyivät ja vartija toppuutteli hiljentämään vauhtia.
Kaipasin vapauteen. Muistelin elämäni kauniita hetkiä. Erämaan järven tyynellä pinnalla
lipuvaa venhettä, luonnon kauneutta. "Kunpa voisin synnin viitan poistaa ja vaihtaa
likaantuneen sielun puhtaaseen. Kumpa voisin aloittaa uudelleen!"
Yksinäisyys kalterien takana on kuin musta pilvi, joka tunkeutuu lävitse ja peittää kaiken
valon. Odotin, että joku minua muistaisi. Posti vankilaan jaettiin päivällä jättämällä se selliin,
vuoteen päälle. Usein sellikaverini vuoteella oli kirjekuori tai kortti. Hetkittäin tuntui, että
minut oli elävältä haudattu ja että olin kuollut ulkopuoliselle maailmalle. Posti oli ainoa säie
ulos kalterien takaa. Jokainen kirje toi viestiä: "Joku muistaa minua vielä."
Kerran tullessani keittiöltä oli vuoteeni päällä kirje. Sisälläni läikähti ilo. Avasin kuoren.
Kirje oli Miina-mummolta, "Jumalan papille". Han kertoi rukoilevansa puolestani ja että
Jeesus rakastaa. Kummallisia sanoja. "Voiko Jeesus rakastaa likaista ja syntistä?" mietin
mielessäni ja häpesin elämää. Ristikon taakse laskeutui pikkulintu. Se näytti kauniilta siinä
ikkunalla. Katselin sitä kyynelten läpi ja kaipasin samaan vapauteen, kalterien tuolle puolen.
Ensikertalaisena minulla oli mahdollisuus päästä vapaaksi puolet tuomiosta sovittaneena.
Anomus ennenaikaiseen vapautukseen piti erikseen laatia ja perustella. Se hyväksyttiin, ja
onnenpäivä oli, kun matkasellin ovi aamulla avautui ja sain pukea omat vaatteet ylleni.
Kun vanki pääsee vapauteen, unohtuvat useimmiten kaikki jalot päätökset ja lupaukset.
Pakkosäästöt, joita oli hieman kertynyt, löysivät tiensä Alkon kassaan ja alamäki jatkui.
Minua odotti varusmiespalvelu Haminan jääkärikomppaniassa melko pian vapautumisen
jälkeen. Oli kesäkuu ja musta auto kiiti sora pöllyten mutkaista hiekkatietä. Veljeni ja eräs
jengiläisistä olivat lähteneet minua saattamaan. Isoveljeni oli käynyt oman
varusmiespalveluksensa Korialla. Hän oli käynyt aliupseerikoulutuksen ja hän innosti ja
rohkaisi minua samaan.
Koin veljeni aidosti toivovan minulle hyvää. Hän oli usein lapsuuteni ja nuoruuteni
kuvioissa tullut ratkaisevasti avukseni ja tuekseni. Minua puolustaakseen hän jäi kerran
kotimme puutarhaan, marjapensaan kätköön. Pihapiirissämme asusti yksinhuoltajaäidin
perhe, jonka kahdesta pojasta nuorempi kiusasi minua. Sinä päivänä hän tuli eteeni
puutarhassa ja sulki pakoreitin. Hän luuli veljeni lähteneen matkalle ja sanoi uhmakkaasti:
"Nyt saat selkääsi. Teuvo ei ole sinua puolustamassa!" Hän tarttui rinnuksiini, mutta silloin
veljeni nousi marjapensaasta ja tuli väliimme. Pelastuin sillä kertaa ja kiusaaja sai maistaa
oman lääkkeensä.
Ajattele, uskova ystäväni: Jeesus on Puolustaja, joka on kilpenä ja muurina ihmisen ja
pahan välillä. Hän tulee toivottomimmalla hetkellä ja karkoittaa pahan.
Minut saateltiin kasarmin portille. Olin tullut taas uuteen vaiheeseen elämässäni. Löysin
paikkani ja tuvan pojista sain uusia kavereita. Olimmehan "samassa veneessä". Vankilan
jälkeen varusmiespalvelus tuntui helpolta. Peruskuntoni oli kutakuinkin hyvä ja elämä näytti
valoisammalta. Luonnon lähellä eläneenä pidin metsään ja maastoon liittyvästä
koulutuksesta. Jumalan käsi oli kanssani. Kaikesta pahuudestani huolimatta Jumala varjeli
elämääni ja salatusti piti minua lähellään. Tiedän isoäitini jatkuvasti rukoilleen puolestani.
* * *
Päivä oli aurinkoinen. Linja-auto kiiti
Konnunsuon hiekkatietä. Renkaat
nostivat auton perään muhkean
pölypilven. Autossa oli muutama
matkustaja lisäkseni. Kaikilla oli
sama määränpää.
Mitä miettii nuori, kulkiessaan ensi
kertaa muurien taakse?
Jengiläisten mielestä saatoin olla
"kova tyyppi", olinhan
saavuttamassa rikollisen statusta,
mutta sisimmässäni kävivät kylmät
tuulet.
Konnunsuon hiekkatietä. Renkaat
nostivat auton perään muhkean
pölypilven. Autossa oli muutama
matkustaja lisäkseni. Kaikilla oli
sama määränpää.
Mitä miettii nuori, kulkiessaan ensi
kertaa muurien taakse?
Jengiläisten mielestä saatoin olla
"kova tyyppi", olinhan
saavuttamassa rikollisen statusta,
mutta sisimmässäni kävivät kylmät
tuulet.
| Konnunsuon vankila |
* * *
Siipirikko
"Vuodet kului, aika lensi siivin nopehin", runoilee laulun sanoittaja laulussaan siipirikkoisesta
linnusta, joka kerran lähti alas maailmaan ja rikkoi itsensä sen valheellisessa kauneudessa.
Samankaltaista häviäjän polkua olin kulkemassa, näennäisistä ja hetkellisistä hyvistä
kokemuksista huolimatta.
Olin rakentanut elämääni valhein ja vääryydellä. Tiedän satuttaneeni ja loukanneeni suurta
joukkoa ihmisiä, jotka luottivat minuun ja halusivat parastani. Vaikka omaatuntoani joskus
kolkuttelikin, niin vaimensin sen ja annoin sydämeni kovettua. "Sääli on sairautta ja rauta ei
valita", oli eräs mottoni silloin.
Elämäni näyttää jakaantuneen seitsemän vuoden jaksoihin. Jakso, jota Haminan kasarmeilla
aloittelin, oli elämäni pimein ja raskain.
Varusmiespalvelus kesti kohdallani lähes vuoden. Menin vapaaehtoisena aliupseerikouluun
ja sieltä palasin aliupseerina komppaniaan vastaanottamaan uutta saapumiserää.
Varsinaisten lomavuorojen lisäksi kikkailin erilaisia syylomia päästäkseni viikonloppuisin
vapaalle. Vaarin hautajaisissa kävin kolme kertaa, oli myös muutamia kastetilaisuuksia, joihin
minua "oli pyydetty kummiksi", ja milloin milläkin tekosyyllä anoin lomaa. Koska
palveluspaikkoja oli tavallaan kolme eri, onnistui lomien haku hyvin samoillakin syillä.
Muutaman kerran lähdin luvattakin lomille. Olin vienyt lomapuvun valmiiksi
ullakkokerrokseen ja iltatoimien jälkeen vilahdin ullakon ovesta, puin lomavaatteet ja avasin
kattoluukun. Laskeuduin neljännestä kerroksesta palotikkaita ja pääsin näin kiertämään
päivystäjän, joka vartioi ulko-ovea. Aamulla paluu samaa reittiä takaisin.
Vastoinkäymisiä olin huono kestämään. Hilda-mummoni kuoli ja anoin taas kerran lupaa, nyt
todellisesti. Lomaa ei myönnetty ja loukkaannuin tästä niin, että marssin Haminan Alkoon.
Jonkin ajan kuluttua olin muistamattomassa tilassa ohjaamassa liikennettä Sibeliuskadulla
keskustassa. Joku soitti komppaniaan päivystävälle upseerille. Hän löysikin minut
komppaniasta, jonne olin ehtinyt häiriköimään. Sotapoliisit veivät minut komppanian
putkatiloihin, ja seuraavana päivänä sain kuulla tuomion, neljätoista vuorokautta niin
sanottua "kovaa häkkiä".
Ihmettelen Jumalan armon hyvyyttä tänäänkin ja sitä, miten esirukoukset kantavat. Vaikken
ollut yhtään kiinnostunut sielustani, niin Jumala oli. Hän järjesti minut ahtaasta avaralle.
Muutama tunti tuomion alkamisesta minulle alkoi nousta kuume. Kun mittari näytti yli
neljääkymmentä, minut siirrettiin Haminan sotilassairaalaan.
Siellä oli vanha mies, lääkintämajuri, joka vastasi potilaista ja heidän hoidoistaan. Hän
suhtautui minuun kovin ystävällisesti. Diagnoosina oli keuhkokuume ja hoito sen mukainen;
höyryhengitystä ja lepoa hyvässä hoidossa. Lisäksi lääkkeeksi määrättiin iltaisin mitallinen
konjakkia.
Oli kummallista, että vaikka rikoin varuskunnan sääntöjä ja auktoriteetteja vastaan, olin
varusmiestovereitteni mielestä jonkinlainen sankari. He kävivät minua katsomassa ja
tuomassa terveisiä.
Keuhkokuume kesti kaksi viikkoa. Lääkintämajuri lausahti muutamia päiviä ennen
kotiutumistani, ettei minua putkaan päästetä, ja pidensi sairaalassaoloaikaa, jotta tuomio
tuli kuluneeksi loppuun. Jos tuomion täytäntöönpano ehti jo alkaa, armejan sääntöjen
mukaan sairaus ei sitä katkaissut.
Mikäli varusmiehen sairaus kestää tietyn päivien määrän, on hänellä oikeus myös saada
kuntoutuslomaa. Lääkintämajurin kirjoittamien toipumislomapapereitten kanssa astuin
komppanian kapteenin huoneeseen, jossa ilmoitin suorittaneeni annetun rangaistuksen ja
samalla ilmoittauduin toipumislomalle. Kapteeni pidätteli kiukkua, mutta säännöt olivat
puolellani.
Eräällä lomareissulla Kouvolassa tapasin Helin. Seurustelumme alkoi kaljabaarista, ja alusta
alkaen ennuste oli heikko. Suhde perustui enemmän epäluuloon kun luottamukseen.
Menimme taksilla Kouvolan kirkkoherranvirastoon, jossa meidät vihittiin. Pieni joukko
lähisukulaisia oli saattelemassa meitä yhteiselle polulle. Tuo polku osoittautui kovin
ohdakkeiseksi. Alkoholi oli kaiken matkaa kuvioissa mukana. Muutamia lyhyitä työsuhteita,
tekaistuja sairauslomia ja elämän epäsäännöllisyyttä. Hauraaseen liittoomme syntyi poika
huhtikuun alussa, muutama kuukausi häiden jälkeen.
Olin taas ajanut ajokortin ja liikkuminen avartui. Tieliikenteessä Jumala varjeli minua
yliluonnollisella tavalla. Kerran olimme tulossa Lappeenrannasta. Aitini oli ollut
astmatutkimuksissa ja olimme hakemassa häntä. Paluumatkalla ajelimme lumisessa
maisemassa reipasta vauhtia kohti Kouvolaa. Kulkupelinä oli takavetoinen ärhäkkä Volvo.
Somerharjun tienhaaran kohdilla tienpinnalla oli mustaa jäätä. Takapyörät ruopaisivat jäisellä
tiellä, auto kääntyi oikealle ja haukkasi lumipenkkaa.
Olimme tulleet satasen vauhtia ja meno oli sen mukaista. Heli istui apukuskin paikalla, äitini
poikamme kanssa takapenkillä. Auto lensi kaaressa ja kääntyi ilmassa. Sillä kohden oli
mäntymetsää, ja auto törmäili puihin. Yritin ilmalennon aikana kääntää rattia tielle päin, mutta
turhaahan se oli, kun renkaat olivat irti maasta. Kolinaa ja pauketta kesti tovin. Sitten tuli
hiljaista. Auto oli pysähtynyt katolleen neljän männyn väliin. Kukaan meistä ei ollut
turvavöissä, ja itse huomasin olevani etupenkin jalkatilassa. Katto oli painunut sisään
istuimeni kohdalta, ja jos olisin ollut vöissä, olisin puristunut kuoliaaksi.
Pääsimme rikkoutuneesta takaikkunasta ulos ensimmäisten auttajien rientäessä paikalle.
Saimme kuulla ambulanssin olevan tulossa. Joku kauhisteli nähdessään menomme, että nyt
tulee pahaa jälkeä. Ambulanssi tuli paikalle ja meidät vietiin Taavetin terveyskeskukseen.
Kaikki olimme säilyneet naarmuitta. Kun ajoimme taksilla loppumatkaa, satoi suuria hiutaleita.
Ihmistä suurempi oli antanut varjelustaan. Myöhemmin hinausauto toi autonromun pihaan.
Hinausauton kuljettaja totesi: ”Saatte kiittää Luojaa, että olette vielä hengissä!”
Saman vuoden juhannuksena, kun poikamme oli muutaman kuukauden ikäinen, olimme
jättäneet hänet mummulle hoitoon päästäksemme itse juhannusta viettämään. Ajelimme
Tommolansalmelle ja sieltä Orilammen majalle päin. Pitkin päivää olimme naukkailleet ja
kunto oli jo sen mukainen. Muutama sata metriä ennen määränpäätä auto luisui loivassa
kaarteessa irtosoran päällä tien sivuun ja poliisipartio ajoi auton vierelle. Juhannusyö
vierähti Kouvolan poliisiputkassa ja seuraavan vuoden alussa oli suuntana jälleen
Konnunsuon vankila.
Siipirikko lintu oli häkissään. Sellikaverin kanssa katselimme usein kaltereitten takaa
vankilan sisäpihalle. Aika-ajoin vankilan kirkossa kävi vierailuilla eri seurakuntien ryhmiä
kitaroineen. Erään kerran kun kirkkoonlähtöä vapaaehtoisille kuulutettiin, rohkaisin itseni ja
lähdin mukaan.
Vankeja oli paikalla kymmenkunta ja muutama vartija. Ryhmä oli sillä kertaa Kouvolan
vapaakirkosta. Nuoret lauloivat ja todistivat uskostaan. He lauloivat laulua siipirikkoisesta
linnusta suoraan sydämeeni. Kun katsoin nuoria, näin heissä sen pyhyyden ja puhtauden,
jota kaipasin, mutta koin olevani jo niin paha ja syntinen, etten nähnyt mahdollisuutta
kohdalleni. Kun kokouksen lopulla kysyttiin kuulijoiden halukkuutta uskoontuloon, en
rohjennut nostaa kättäni, ja tilaisuus meni ohitseni.
Laulun sanat jäivät kaikumaan mieleeni: "Siipirikko poloinen, sä usko Jeesukseen, Hän voi
muuttaa kaiken ennalleen. Jos vain tunnustat sä syntis, Herra armahtaa, synninpaula silloin
katkeaa. Sun elämäsi suruinen, se uuden suunnan saa, synnin orja entinen nyt kiittää Jumalaa!"
Muutaman viikon jälkeen sain siirron Kivisaaren avovankilaan. Siellä minut liitettiin
rakennusmiesten ryhmään, joiden tehtävänä oli peruskorjata vartijoiden asunnoiksi
tarkoitettuja kiinteistöjä. Työ oli mielekästä ja aika kului kaikenlaisia kujeita tehden.
Eräänä remonttipäivänä porasin kantavaan palkkiin reiän, kun vartijan silmä vältti.
Reikään piilotin savukkeen ja tulitikut. Sanoin vankitovereille, jotka touhujani ihmettelivät,
laittavani varastoon seuraavaa vankilareissua varten. Onneksi sitä kertaa ei koskaan tullut!
"Vuodet kului, aika lensi siivin nopehin", runoilee laulun sanoittaja laulussaan siipirikkoisesta
linnusta, joka kerran lähti alas maailmaan ja rikkoi itsensä sen valheellisessa kauneudessa.
Samankaltaista häviäjän polkua olin kulkemassa, näennäisistä ja hetkellisistä hyvistä
kokemuksista huolimatta.
Olin rakentanut elämääni valhein ja vääryydellä. Tiedän satuttaneeni ja loukanneeni suurta
joukkoa ihmisiä, jotka luottivat minuun ja halusivat parastani. Vaikka omaatuntoani joskus
kolkuttelikin, niin vaimensin sen ja annoin sydämeni kovettua. "Sääli on sairautta ja rauta ei
valita", oli eräs mottoni silloin.
Elämäni näyttää jakaantuneen seitsemän vuoden jaksoihin. Jakso, jota Haminan kasarmeilla
aloittelin, oli elämäni pimein ja raskain.
Varusmiespalvelus kesti kohdallani lähes vuoden. Menin vapaaehtoisena aliupseerikouluun
ja sieltä palasin aliupseerina komppaniaan vastaanottamaan uutta saapumiserää.
Varsinaisten lomavuorojen lisäksi kikkailin erilaisia syylomia päästäkseni viikonloppuisin
vapaalle. Vaarin hautajaisissa kävin kolme kertaa, oli myös muutamia kastetilaisuuksia, joihin
minua "oli pyydetty kummiksi", ja milloin milläkin tekosyyllä anoin lomaa. Koska
palveluspaikkoja oli tavallaan kolme eri, onnistui lomien haku hyvin samoillakin syillä.
Muutaman kerran lähdin luvattakin lomille. Olin vienyt lomapuvun valmiiksi
ullakkokerrokseen ja iltatoimien jälkeen vilahdin ullakon ovesta, puin lomavaatteet ja avasin
kattoluukun. Laskeuduin neljännestä kerroksesta palotikkaita ja pääsin näin kiertämään
päivystäjän, joka vartioi ulko-ovea. Aamulla paluu samaa reittiä takaisin.
Vastoinkäymisiä olin huono kestämään. Hilda-mummoni kuoli ja anoin taas kerran lupaa, nyt
todellisesti. Lomaa ei myönnetty ja loukkaannuin tästä niin, että marssin Haminan Alkoon.
Jonkin ajan kuluttua olin muistamattomassa tilassa ohjaamassa liikennettä Sibeliuskadulla
keskustassa. Joku soitti komppaniaan päivystävälle upseerille. Hän löysikin minut
komppaniasta, jonne olin ehtinyt häiriköimään. Sotapoliisit veivät minut komppanian
putkatiloihin, ja seuraavana päivänä sain kuulla tuomion, neljätoista vuorokautta niin
sanottua "kovaa häkkiä".
Ihmettelen Jumalan armon hyvyyttä tänäänkin ja sitä, miten esirukoukset kantavat. Vaikken
ollut yhtään kiinnostunut sielustani, niin Jumala oli. Hän järjesti minut ahtaasta avaralle.
Muutama tunti tuomion alkamisesta minulle alkoi nousta kuume. Kun mittari näytti yli
neljääkymmentä, minut siirrettiin Haminan sotilassairaalaan.
Siellä oli vanha mies, lääkintämajuri, joka vastasi potilaista ja heidän hoidoistaan. Hän
suhtautui minuun kovin ystävällisesti. Diagnoosina oli keuhkokuume ja hoito sen mukainen;
höyryhengitystä ja lepoa hyvässä hoidossa. Lisäksi lääkkeeksi määrättiin iltaisin mitallinen
konjakkia.
Oli kummallista, että vaikka rikoin varuskunnan sääntöjä ja auktoriteetteja vastaan, olin
varusmiestovereitteni mielestä jonkinlainen sankari. He kävivät minua katsomassa ja
tuomassa terveisiä.
Keuhkokuume kesti kaksi viikkoa. Lääkintämajuri lausahti muutamia päiviä ennen
kotiutumistani, ettei minua putkaan päästetä, ja pidensi sairaalassaoloaikaa, jotta tuomio
tuli kuluneeksi loppuun. Jos tuomion täytäntöönpano ehti jo alkaa, armejan sääntöjen
mukaan sairaus ei sitä katkaissut.
Mikäli varusmiehen sairaus kestää tietyn päivien määrän, on hänellä oikeus myös saada
kuntoutuslomaa. Lääkintämajurin kirjoittamien toipumislomapapereitten kanssa astuin
komppanian kapteenin huoneeseen, jossa ilmoitin suorittaneeni annetun rangaistuksen ja
samalla ilmoittauduin toipumislomalle. Kapteeni pidätteli kiukkua, mutta säännöt olivat
puolellani.
Eräällä lomareissulla Kouvolassa tapasin Helin. Seurustelumme alkoi kaljabaarista, ja alusta
alkaen ennuste oli heikko. Suhde perustui enemmän epäluuloon kun luottamukseen.
Menimme taksilla Kouvolan kirkkoherranvirastoon, jossa meidät vihittiin. Pieni joukko
lähisukulaisia oli saattelemassa meitä yhteiselle polulle. Tuo polku osoittautui kovin
ohdakkeiseksi. Alkoholi oli kaiken matkaa kuvioissa mukana. Muutamia lyhyitä työsuhteita,
tekaistuja sairauslomia ja elämän epäsäännöllisyyttä. Hauraaseen liittoomme syntyi poika
huhtikuun alussa, muutama kuukausi häiden jälkeen.
Olin taas ajanut ajokortin ja liikkuminen avartui. Tieliikenteessä Jumala varjeli minua
yliluonnollisella tavalla. Kerran olimme tulossa Lappeenrannasta. Aitini oli ollut
astmatutkimuksissa ja olimme hakemassa häntä. Paluumatkalla ajelimme lumisessa
maisemassa reipasta vauhtia kohti Kouvolaa. Kulkupelinä oli takavetoinen ärhäkkä Volvo.
Somerharjun tienhaaran kohdilla tienpinnalla oli mustaa jäätä. Takapyörät ruopaisivat jäisellä
tiellä, auto kääntyi oikealle ja haukkasi lumipenkkaa.
Olimme tulleet satasen vauhtia ja meno oli sen mukaista. Heli istui apukuskin paikalla, äitini
poikamme kanssa takapenkillä. Auto lensi kaaressa ja kääntyi ilmassa. Sillä kohden oli
mäntymetsää, ja auto törmäili puihin. Yritin ilmalennon aikana kääntää rattia tielle päin, mutta
turhaahan se oli, kun renkaat olivat irti maasta. Kolinaa ja pauketta kesti tovin. Sitten tuli
hiljaista. Auto oli pysähtynyt katolleen neljän männyn väliin. Kukaan meistä ei ollut
turvavöissä, ja itse huomasin olevani etupenkin jalkatilassa. Katto oli painunut sisään
istuimeni kohdalta, ja jos olisin ollut vöissä, olisin puristunut kuoliaaksi.
Pääsimme rikkoutuneesta takaikkunasta ulos ensimmäisten auttajien rientäessä paikalle.
Saimme kuulla ambulanssin olevan tulossa. Joku kauhisteli nähdessään menomme, että nyt
tulee pahaa jälkeä. Ambulanssi tuli paikalle ja meidät vietiin Taavetin terveyskeskukseen.
Kaikki olimme säilyneet naarmuitta. Kun ajoimme taksilla loppumatkaa, satoi suuria hiutaleita.
Ihmistä suurempi oli antanut varjelustaan. Myöhemmin hinausauto toi autonromun pihaan.
Hinausauton kuljettaja totesi: ”Saatte kiittää Luojaa, että olette vielä hengissä!”
Saman vuoden juhannuksena, kun poikamme oli muutaman kuukauden ikäinen, olimme
jättäneet hänet mummulle hoitoon päästäksemme itse juhannusta viettämään. Ajelimme
Tommolansalmelle ja sieltä Orilammen majalle päin. Pitkin päivää olimme naukkailleet ja
kunto oli jo sen mukainen. Muutama sata metriä ennen määränpäätä auto luisui loivassa
kaarteessa irtosoran päällä tien sivuun ja poliisipartio ajoi auton vierelle. Juhannusyö
vierähti Kouvolan poliisiputkassa ja seuraavan vuoden alussa oli suuntana jälleen
Konnunsuon vankila.
Siipirikko lintu oli häkissään. Sellikaverin kanssa katselimme usein kaltereitten takaa
vankilan sisäpihalle. Aika-ajoin vankilan kirkossa kävi vierailuilla eri seurakuntien ryhmiä
kitaroineen. Erään kerran kun kirkkoonlähtöä vapaaehtoisille kuulutettiin, rohkaisin itseni ja
lähdin mukaan.
Vankeja oli paikalla kymmenkunta ja muutama vartija. Ryhmä oli sillä kertaa Kouvolan
vapaakirkosta. Nuoret lauloivat ja todistivat uskostaan. He lauloivat laulua siipirikkoisesta
linnusta suoraan sydämeeni. Kun katsoin nuoria, näin heissä sen pyhyyden ja puhtauden,
jota kaipasin, mutta koin olevani jo niin paha ja syntinen, etten nähnyt mahdollisuutta
kohdalleni. Kun kokouksen lopulla kysyttiin kuulijoiden halukkuutta uskoontuloon, en
rohjennut nostaa kättäni, ja tilaisuus meni ohitseni.
Laulun sanat jäivät kaikumaan mieleeni: "Siipirikko poloinen, sä usko Jeesukseen, Hän voi
muuttaa kaiken ennalleen. Jos vain tunnustat sä syntis, Herra armahtaa, synninpaula silloin
katkeaa. Sun elämäsi suruinen, se uuden suunnan saa, synnin orja entinen nyt kiittää Jumalaa!"
Muutaman viikon jälkeen sain siirron Kivisaaren avovankilaan. Siellä minut liitettiin
rakennusmiesten ryhmään, joiden tehtävänä oli peruskorjata vartijoiden asunnoiksi
tarkoitettuja kiinteistöjä. Työ oli mielekästä ja aika kului kaikenlaisia kujeita tehden.
Eräänä remonttipäivänä porasin kantavaan palkkiin reiän, kun vartijan silmä vältti.
Reikään piilotin savukkeen ja tulitikut. Sanoin vankitovereille, jotka touhujani ihmettelivät,
laittavani varastoon seuraavaa vankilareissua varten. Onneksi sitä kertaa ei koskaan tullut!
Elämä ei kuitenkaan ollut pelkkää kurjuutta ja pelkoa, vaan lapsi löytää aina ympäristöstään
ilontuottajat erilaisine leikkeineen. Vietin paljon aikaa äitini vanhempien luona Pyöriälässä.
Äitini äiti, nimeltään Miina, oli uskovainen, ja häneltä sain niitä elämänmurusia, joista jäivät
lapsuuteni tummalle taivaalle ne kauniit tähtöset. Monesti kuljin hänen kanssaan Tuohikotin
kyläkirkkoon, minun silmissäni suureen ja juhlavaan tilaan, jonka alttaritaululla Jeesus
rukoilee nojaten harmaaseen kiveen.
Miina-mummo opetti jokailtaisen rukouksen: "Levolle lasken Luojani, armias ole suojani, jos
sijaltain en nousisi, taivaaseen ota tykösi!" Muistan miettineeni siinä yövuoteella tuota
rukousta, ja mikä se "sialtainen" on. Ajattelin sen olevan mahdollisesti vuoteemme alle
pääsevä sian näköinen otus. Mummokin tuntui sen nousemista pelkäävän, koskapa hän pyysi
Taivaan Isän apua, että Hän nostaisi tykönsä. Koskaan sialtainen ei noussut ja rukouksesta
sain rauhan.
Kerran Miina-mummo laski kätensä olalleni. Tunsin hänen kätensä lämmön. Hän siunasi minua
ja sanoi: "Sinusta tulee vielä Jumalan pappi!" Kokemus oli niin voimakas, että se piirtyi
syvälle sieluni maisemaan.
Kesäisin kävimme paljon marjassa. Olin innokas marjastaja, ja keskiviikkoisin, kun marja-auto
kiersi kylällä marjoja ostamassa, saatoin minäkin viedä sinne omat marjani.
Vaari Eemil heräsi aamuisin hyvin varhain. Usein hän palaili täysien marjaämpäreiden kanssa
jo aamukahville. Vaari oli ahkera työihminen, ja hänen puuliiterinsä oli aina täpötäynnä
kalikoita. En muista nähneeni häntä joutilaana, vaan aina oli joku työ menossa. Iän myötä
hänen selkänsä painui kumaraan ja erään kerran verenkiertohäiriö vei häneltä puhekyvyn.
Miina oli huolissaan hänen sielunsa tilasta, koska "lähtö voi tulla koska tahansa". Erään
kerran kun vaari oli yksin kotona, kylätietä kulkeva evankelista sai selvän kehotuksen mennä
katsomaan häntä. Pirttiin tultuaan hän kertoi Jumalan lähettäneen hänet ja kehotti vaariani
antamaan elämänsä Jeesukselle. Vaari polvistui pirtinpenkin viereen, ja Herran palvelija
julisti hänelle synnit anteeksi. Isoäitini sai kaikkein parhaimman rukousvastauksen. Ei kulunut
kovin kauan tämän jälkeen, kun vaarini lähti tästä ajasta usko sydämessään.
Miina-mummo jäi vielä vuosiksi asumaan taloonsa, mutta iän karttuessa ja voimien hiipuessa
hän sai paikan Valkealan vanhainkodista. Sitten kerran, kun pääsiäisen alla kelloja käännettiin
kesäaikaan, putosi kello viisarinkääntäjän kädestä lattialle ja särkyi. "Nyt onkin mummon
vuoro siirtyä kesäaikaan", hän sanoi, ja pääsiäisaamuna hän siirtyi sinne maahan, jossa ei
aikaa mitata.
Lapsuudessani ja nuoruudessani vietin aikaa myös syntymäkodissani isäni äidin, Hildan
luona. Hän oli "vanha tervaskanto", niin kuin kutsuttiin hyväkuntoisia vanhuksia. Isäni isä oli
metsästysreissullaan pudonnut vuorelta ja loukannut itseään. Vahingoittuneisiin keuhkoihin
tullut keuhkosyöpä koitui tuhoisaksi, ja häntä en ehtinyt koskaan näkemään, mutta Hilda jäi
sitkeänä viiden lapsen äitinä viemään perhettään eteenpäin.
Hilda-mummo eleli yksin, joten kävin usein hänen luonaan. Kalastelimme läheisellä järvellä
onkien sekä verkkoja kokien. Laskiessamme verkkoja hän oli soutamassa, mutta aamuisin
hän saattoi myös yksinään käydä kokemassa verkot. Hänen kissansa saatteli hänet aina
laiturille ja jäi siihen odottelemaan, kunnes vene palasi takaisin. Odotus palkittiin ja kissa sai
kalansa.
Voimiltaan Hilda-mummo oli vetreä. Hänen kodissaan ei ollut sähköjä ja lähin tiekin kulki
kilometrin päässä. Sieltä hän lähti reppuineen kauppamatkalle muutaman kerran viikossa.
Järven ympäri kiertäen matkaa toisella puolella olevaan kyläkauppaan kertyi kymmenen
kilometriä. Joskus, kun järvi oli tyyni, hän souti yli järvenselän vastarannalle.
Hilda-mummolla oli myös hyvä muisti. Hän kertoili hauskoja tapahtumia vuosien takaa. Hän oli
varsin puhelias ja minä kuuntelin mielelläni.
Usein tulin Kouvolasta hänen luokseen linja-autolla. Silloin autot ajelivat mutkaisia kyläteitä ja
matka kesti puolta kauemmin kun nykyisin. Olin tullut tutuksi reittiä ajavan linja-auton
kuljettajan kanssa. Sain istua etupenkillä, ja hän osasi jättää minut oikeassa kohdassa pois
kyydistä.
Joskus syksyisin, kun jäin autosta, oli jo säkkipimeää. Korkeat kuusenlatvat erottuivat juuri ja
juuri taivasta vasten. Sora rapisi askelten alla, ja siitä tiesi olevansa vielä tiellä. Matkaa
pysäkiltä mökille oli reilut kolme kilometriä ja viimeinen kilometri juurikkoista metsäpolkua.
Minua pelotti. Serkuksien kanssa pelottelimme usein toisiamme lähialueilla tapahtuneista
veriteoista, joita olimme kuulleet aikuisten kertovan. Nyt pimeässä kertomukset palautuivat
mieleen ja metsän äänet tuntuivat kammottavilta.
"Entä jos isoäiti onkin kuollut, mitä minä sitten teen?" Pelko valtasi mieltä, ja sisimmästä
nousi rukousta Jumalan puoleen. Juurakkoinen polku oli liukas varsinkin sateen jälkeen, ja
askeleen sijaa joutui varoen hakemaan. Kun sitten saavuin metsästä loivasti ylöspäin
viettävää kalliota pellon reunaan, näin valon. Hilda-mummo oli sytyttänyt öljylampun. Tuon
valon näkeminen tuntui erinomaisen hyvältä, olinhan päässyt perille.
Kerran oli lähellä, etten polttanut hänen kotiaan. Mummon ollessa päiväunilla ajattelin tehdä
tulet keittiön hellaan. Hänellä oli oma huone, jossa hän nukkui. Pirtti, jossa itse olin, sijaitsi
talon toisella sivulla kamareineen. Tulenteko ei ottanut onnistuakseen ja puut paloivat
kituen. Minulla oli pullossa bensaa, jota ajattelin roiskaista avoimesta uuninluukusta kunnon
lorauksen kituvan liekin avuksi. Bensa syttyikin humahtaen ja levisi uunista pulloon. Pudotin
pullon pelästyneenä lattialle, ja sitä mukaa kun bensaa vuoti pullosta, palava alue lattialla
vain laajeni.
Olin kauhuissani, mutta onneksi pystyin toimimaan järkevästi. Tempaisin vuoteelta
päiväpeiton ja heitin sen liekkien päälle. Vaivoin sain tulen sammumaan. Lattian maalattu
kovalevy savusi mustana, kun Hilda-mummo tuli päiväuniltaan. Ensimmäisestä kauhistuksesta
selvittyään hän oli tyytyväinen, että olin saanut tulen sammumaan. Myöhemmin sitten korjasin
lattian ja ostin uuden päiväpeiton.
Kerran ollessamme laskemassa verkkoja Hilda-mummo sai sairaskohtauksen kesken matkaa.
Hän oli soutamassa ja minä istuin veneen perässä. Hänen käsiensä ote airoista irtosi ja hän
katseli eteenpäin tyhjyyteen. Sain melottua veneen rantaan, ja pikkuhiljaa Hilda-mummon
voimat palasivat. Sen jälkeen ajattelin usein kuolemaa, ja mitä tekisin, jos hän ei enää
heräisikään uuteen aamuun.
Sunnuntaisin Hilda-mummo istui hartaasti pirtin pöydän ääressä ja kirjoitti lapulle
radiokuuluttajan ilmoittamat virret, joita jumalanpalveluksessa laulettiin. Läheiseen kirkkoon
oli matkaa miltei parikymmentä kilometriä, mutta onneksi hengenravintoa sai radion kautta.
Hilda ei koskaan tuputtanut minulle uskoaan, mutta omassa elämässään hän turvasi Jumalaan.
Viimeisinä vuosinaan hän asusteli Kouvolassa pienessä omakotitalon yksiössä, mutta
keväisin, pääsiäisen aikoihin, hän oli jo enemmän kuin valmis palaamaan takaisin kotiinsa.
Kun viimeisen kerran näin hänet, hän oli sairaalan vuoteella. Jalkaan oli tullut kuolio ja se oli
jouduttu amputoimaan. "Nyt ei ole mummolla enää jalkaa", hän sanoi. Kuolio oli kuitenkin
edennyt eikä sitä voitu pysäyttää. Anomuksesta huolimatta en saanut varuskunnasta lomaa
hänen hautajaisiinsa.
ilontuottajat erilaisine leikkeineen. Vietin paljon aikaa äitini vanhempien luona Pyöriälässä.
Äitini äiti, nimeltään Miina, oli uskovainen, ja häneltä sain niitä elämänmurusia, joista jäivät
lapsuuteni tummalle taivaalle ne kauniit tähtöset. Monesti kuljin hänen kanssaan Tuohikotin
kyläkirkkoon, minun silmissäni suureen ja juhlavaan tilaan, jonka alttaritaululla Jeesus
rukoilee nojaten harmaaseen kiveen.
Miina-mummo opetti jokailtaisen rukouksen: "Levolle lasken Luojani, armias ole suojani, jos
sijaltain en nousisi, taivaaseen ota tykösi!" Muistan miettineeni siinä yövuoteella tuota
rukousta, ja mikä se "sialtainen" on. Ajattelin sen olevan mahdollisesti vuoteemme alle
pääsevä sian näköinen otus. Mummokin tuntui sen nousemista pelkäävän, koskapa hän pyysi
Taivaan Isän apua, että Hän nostaisi tykönsä. Koskaan sialtainen ei noussut ja rukouksesta
sain rauhan.
Kerran Miina-mummo laski kätensä olalleni. Tunsin hänen kätensä lämmön. Hän siunasi minua
ja sanoi: "Sinusta tulee vielä Jumalan pappi!" Kokemus oli niin voimakas, että se piirtyi
syvälle sieluni maisemaan.
Kesäisin kävimme paljon marjassa. Olin innokas marjastaja, ja keskiviikkoisin, kun marja-auto
kiersi kylällä marjoja ostamassa, saatoin minäkin viedä sinne omat marjani.
Vaari Eemil heräsi aamuisin hyvin varhain. Usein hän palaili täysien marjaämpäreiden kanssa
jo aamukahville. Vaari oli ahkera työihminen, ja hänen puuliiterinsä oli aina täpötäynnä
kalikoita. En muista nähneeni häntä joutilaana, vaan aina oli joku työ menossa. Iän myötä
hänen selkänsä painui kumaraan ja erään kerran verenkiertohäiriö vei häneltä puhekyvyn.
Miina oli huolissaan hänen sielunsa tilasta, koska "lähtö voi tulla koska tahansa". Erään
kerran kun vaari oli yksin kotona, kylätietä kulkeva evankelista sai selvän kehotuksen mennä
katsomaan häntä. Pirttiin tultuaan hän kertoi Jumalan lähettäneen hänet ja kehotti vaariani
antamaan elämänsä Jeesukselle. Vaari polvistui pirtinpenkin viereen, ja Herran palvelija
julisti hänelle synnit anteeksi. Isoäitini sai kaikkein parhaimman rukousvastauksen. Ei kulunut
kovin kauan tämän jälkeen, kun vaarini lähti tästä ajasta usko sydämessään.
Miina-mummo jäi vielä vuosiksi asumaan taloonsa, mutta iän karttuessa ja voimien hiipuessa
hän sai paikan Valkealan vanhainkodista. Sitten kerran, kun pääsiäisen alla kelloja käännettiin
kesäaikaan, putosi kello viisarinkääntäjän kädestä lattialle ja särkyi. "Nyt onkin mummon
vuoro siirtyä kesäaikaan", hän sanoi, ja pääsiäisaamuna hän siirtyi sinne maahan, jossa ei
aikaa mitata.
Lapsuudessani ja nuoruudessani vietin aikaa myös syntymäkodissani isäni äidin, Hildan
luona. Hän oli "vanha tervaskanto", niin kuin kutsuttiin hyväkuntoisia vanhuksia. Isäni isä oli
metsästysreissullaan pudonnut vuorelta ja loukannut itseään. Vahingoittuneisiin keuhkoihin
tullut keuhkosyöpä koitui tuhoisaksi, ja häntä en ehtinyt koskaan näkemään, mutta Hilda jäi
sitkeänä viiden lapsen äitinä viemään perhettään eteenpäin.
Hilda-mummo eleli yksin, joten kävin usein hänen luonaan. Kalastelimme läheisellä järvellä
onkien sekä verkkoja kokien. Laskiessamme verkkoja hän oli soutamassa, mutta aamuisin
hän saattoi myös yksinään käydä kokemassa verkot. Hänen kissansa saatteli hänet aina
laiturille ja jäi siihen odottelemaan, kunnes vene palasi takaisin. Odotus palkittiin ja kissa sai
kalansa.
Voimiltaan Hilda-mummo oli vetreä. Hänen kodissaan ei ollut sähköjä ja lähin tiekin kulki
kilometrin päässä. Sieltä hän lähti reppuineen kauppamatkalle muutaman kerran viikossa.
Järven ympäri kiertäen matkaa toisella puolella olevaan kyläkauppaan kertyi kymmenen
kilometriä. Joskus, kun järvi oli tyyni, hän souti yli järvenselän vastarannalle.
Hilda-mummolla oli myös hyvä muisti. Hän kertoili hauskoja tapahtumia vuosien takaa. Hän oli
varsin puhelias ja minä kuuntelin mielelläni.
Usein tulin Kouvolasta hänen luokseen linja-autolla. Silloin autot ajelivat mutkaisia kyläteitä ja
matka kesti puolta kauemmin kun nykyisin. Olin tullut tutuksi reittiä ajavan linja-auton
kuljettajan kanssa. Sain istua etupenkillä, ja hän osasi jättää minut oikeassa kohdassa pois
kyydistä.
Joskus syksyisin, kun jäin autosta, oli jo säkkipimeää. Korkeat kuusenlatvat erottuivat juuri ja
juuri taivasta vasten. Sora rapisi askelten alla, ja siitä tiesi olevansa vielä tiellä. Matkaa
pysäkiltä mökille oli reilut kolme kilometriä ja viimeinen kilometri juurikkoista metsäpolkua.
Minua pelotti. Serkuksien kanssa pelottelimme usein toisiamme lähialueilla tapahtuneista
veriteoista, joita olimme kuulleet aikuisten kertovan. Nyt pimeässä kertomukset palautuivat
mieleen ja metsän äänet tuntuivat kammottavilta.
"Entä jos isoäiti onkin kuollut, mitä minä sitten teen?" Pelko valtasi mieltä, ja sisimmästä
nousi rukousta Jumalan puoleen. Juurakkoinen polku oli liukas varsinkin sateen jälkeen, ja
askeleen sijaa joutui varoen hakemaan. Kun sitten saavuin metsästä loivasti ylöspäin
viettävää kalliota pellon reunaan, näin valon. Hilda-mummo oli sytyttänyt öljylampun. Tuon
valon näkeminen tuntui erinomaisen hyvältä, olinhan päässyt perille.
Kerran oli lähellä, etten polttanut hänen kotiaan. Mummon ollessa päiväunilla ajattelin tehdä
tulet keittiön hellaan. Hänellä oli oma huone, jossa hän nukkui. Pirtti, jossa itse olin, sijaitsi
talon toisella sivulla kamareineen. Tulenteko ei ottanut onnistuakseen ja puut paloivat
kituen. Minulla oli pullossa bensaa, jota ajattelin roiskaista avoimesta uuninluukusta kunnon
lorauksen kituvan liekin avuksi. Bensa syttyikin humahtaen ja levisi uunista pulloon. Pudotin
pullon pelästyneenä lattialle, ja sitä mukaa kun bensaa vuoti pullosta, palava alue lattialla
vain laajeni.
Olin kauhuissani, mutta onneksi pystyin toimimaan järkevästi. Tempaisin vuoteelta
päiväpeiton ja heitin sen liekkien päälle. Vaivoin sain tulen sammumaan. Lattian maalattu
kovalevy savusi mustana, kun Hilda-mummo tuli päiväuniltaan. Ensimmäisestä kauhistuksesta
selvittyään hän oli tyytyväinen, että olin saanut tulen sammumaan. Myöhemmin sitten korjasin
lattian ja ostin uuden päiväpeiton.
Kerran ollessamme laskemassa verkkoja Hilda-mummo sai sairaskohtauksen kesken matkaa.
Hän oli soutamassa ja minä istuin veneen perässä. Hänen käsiensä ote airoista irtosi ja hän
katseli eteenpäin tyhjyyteen. Sain melottua veneen rantaan, ja pikkuhiljaa Hilda-mummon
voimat palasivat. Sen jälkeen ajattelin usein kuolemaa, ja mitä tekisin, jos hän ei enää
heräisikään uuteen aamuun.
Sunnuntaisin Hilda-mummo istui hartaasti pirtin pöydän ääressä ja kirjoitti lapulle
radiokuuluttajan ilmoittamat virret, joita jumalanpalveluksessa laulettiin. Läheiseen kirkkoon
oli matkaa miltei parikymmentä kilometriä, mutta onneksi hengenravintoa sai radion kautta.
Hilda ei koskaan tuputtanut minulle uskoaan, mutta omassa elämässään hän turvasi Jumalaan.
Viimeisinä vuosinaan hän asusteli Kouvolassa pienessä omakotitalon yksiössä, mutta
keväisin, pääsiäisen aikoihin, hän oli jo enemmän kuin valmis palaamaan takaisin kotiinsa.
Kun viimeisen kerran näin hänet, hän oli sairaalan vuoteella. Jalkaan oli tullut kuolio ja se oli
jouduttu amputoimaan. "Nyt ei ole mummolla enää jalkaa", hän sanoi. Kuolio oli kuitenkin
edennyt eikä sitä voitu pysäyttää. Anomuksesta huolimatta en saanut varuskunnasta lomaa
hänen hautajaisiinsa.
* * *
Aina kotiin palattuani elämä jatkui samaa rataa. Epävarmuutta ja turvattomuutta. Eräs ratkaisun
päivä tuli talvisen pakkaspäivänä. Oli viikonloppu ja lauantai. Isä oli taas juonut, ja me olimme
linnottautuneet perimmäiseen huoneeseen. Isä tuli sinne pienoiskiväärin kanssa. Ovesta
astuttuaan hän käänsi aseen piipun suuhunsa. Äiti yritti vääntää asetta pois, mutta laukaus
kajahti. Isä kaatui takan eteen. Veri valui hänen suustaan takan edessä olevalle pellille.
"Heikki, riennä soittamaan apua!" äiti sai sanotuksi. Pyöräilin elämäni pisimmältä tuntuneen
matkan pakkasessa avopäin ja paljain käsin. Puristin rystyset valkeina pyörän sarvia huulillani
rukous: "Jumala, älä anna isän kuolla!"
Puhelinkoppi oli puolen kilometrin päässä. Siellä pyöritin jo minulle tutuksi tulleen numeron.
Kun poliisi vastasi, kerroin isän ampuneen itseään. Poliisit tulivat nopeasti ja heti perään
ambulanssi.
Kuva verilammikossa makaavasta isästäni on painunut syvälle sisimpääni. Mutta taivaasta
kuultiin pienen pojan rukous ja isä jäi eloon. Luoti oli katkaissut häneltä kaksi etuhammasta ja
jatkanut matkaa pysähtyen kahden millin päähän aivoista, johon se koteloitui. Isäni kuntoutui
täysin ja toimi vielä Kouvolan kaupungin kirvesmiehenä parikymmentä vuotta, eläkkeelle
siirtymiseen saakka.
päivä tuli talvisen pakkaspäivänä. Oli viikonloppu ja lauantai. Isä oli taas juonut, ja me olimme
linnottautuneet perimmäiseen huoneeseen. Isä tuli sinne pienoiskiväärin kanssa. Ovesta
astuttuaan hän käänsi aseen piipun suuhunsa. Äiti yritti vääntää asetta pois, mutta laukaus
kajahti. Isä kaatui takan eteen. Veri valui hänen suustaan takan edessä olevalle pellille.
"Heikki, riennä soittamaan apua!" äiti sai sanotuksi. Pyöräilin elämäni pisimmältä tuntuneen
matkan pakkasessa avopäin ja paljain käsin. Puristin rystyset valkeina pyörän sarvia huulillani
rukous: "Jumala, älä anna isän kuolla!"
Puhelinkoppi oli puolen kilometrin päässä. Siellä pyöritin jo minulle tutuksi tulleen numeron.
Kun poliisi vastasi, kerroin isän ampuneen itseään. Poliisit tulivat nopeasti ja heti perään
ambulanssi.
Kuva verilammikossa makaavasta isästäni on painunut syvälle sisimpääni. Mutta taivaasta
kuultiin pienen pojan rukous ja isä jäi eloon. Luoti oli katkaissut häneltä kaksi etuhammasta ja
jatkanut matkaa pysähtyen kahden millin päähän aivoista, johon se koteloitui. Isäni kuntoutui
täysin ja toimi vielä Kouvolan kaupungin kirvesmiehenä parikymmentä vuotta, eläkkeelle
siirtymiseen saakka.
Aurinko oli jo painumassa mailleen. Kesäilta oli hiostava ja täynnä hyttysten ininää. Hiivimme
kapeaa polkua suon reunassa. Nuorta mäntyä ja vehreää lehtipuuta kasvoi niin tiheästi,
ettei näkyvyyttä ollut kymmentä metriä enempää. Olimme Teuvo-veljeni kanssa jälleen
kerran lähteneet "hiippailemaan", niinkuin me sitä kutsuimme, eli jahtaamaan hiipimällä
hirveä.
Kengänpohjissa meillä oli superlonipalat ja sen päällä villasukat, joten pääsimme
etenemään melko äänettömästi. Lukuisat kerrat olimme turhaan hiippailleet, ja
tarkka-aistiset hirvet olivat menneet menojaan. Meillä oli joitakin luvallisia aseita ja joitakin,
joihin ei ollut lupaa. Sillä kerralla meillä oli haulikko kummallakin. Haulit patruunasta oli
korvattu valetuilla lyijykuulilla.
Koska osumatarkkuus oli kehno, edellytti se "hiippaajilta" pääsyä lähituntumaan, vähintään
parinkymmenen metrin päähän. Katsoimme huolella jokaisen askeleen, ettei yhtään risua
jäisi askeleen alle. Edessä olevan lammen suunnasta kuulimme hirvien olevan
rantavedessä. Tuuli kävi hiljaa vastaan.
Yhtäkkiä hirvet pelästyivät jotain lammen toiselta puolelta kuuluvaa, ja eräs hirvistä säntäsi
rytinällä meitä kohden. Sen matka kulki kymmenen metrin päässä meistä. Pienessä hetkessä
kajahti kaksi laukausta. Hirvi jatkoi menoaan metsä rytisten. Löysimme sen kuolleena sadan
metrin päästä, pieneltä kumpareelta.
Vaikka olin kovettanut tunnemaailmaani, tuntui minusta pahalta katsoa ammuttua hirveä.
Myöhemmin illalla leikkasin hirven luuttomaksi. Teuvo näytti myrskylyhdyllä valoa ja auttoi
minua parhaansa mukaan. Olimme kaivaneet kumpareelle kuopan, johon kaikki ylimääräinen
pudotettiin. Kun kuoppa oli peitetty, valelimme vielä lamppuöljyä päälle, jotteivät ketut tai
koirat löytäisi kätkölle.
Isäni suvun puolelta oli lähes kunnia-asia olla suurriistan metsästäjä. Isänisä joutui aikanaan
tuomiollekin salakaadosta, samoin kuin isäni. Toinen kunnia-asia oli pontikankeitto, jossa
seurasimme isien viitoittamaa tietä. Elämä ei kuitenkaan ollut onnellista, sillä sisimmässäni
tiesin, ettei tämä ole oikein.
Vähä vähältä elämä vei meitä kulkemaan polkua, joka ei päivänvaloa kestänyt. Poliisista ja
lainsäädännöstä tuli vihollinen, jota piti kaikella tavalla vastustaa ja rikkoa sitä vastaan.
Jengissä oli luonnollista kapinoida kaikkea auktoriteettia vastaan. Jengin jäsenillä oli omat
tehtävänsä ja erikoisosaamisensa. Siellä oli esimerkiksi varas, joka ei tietääkseni koskaan
jäänyt kiinni. Hän kirjasi aina listalle, mitä itse kukin kaupungilta tarvitsi, mikä oli kenenkin
vaatteen kokonumero ja väri, ja tämän "kauppalapun" kanssa hän sitten asioi ja toimitti
kullekin tilatut tuotteet. Eräs toinen jengiläinen oli työssä huoltoasemalla ja häneltä sai
bensat lähestulkoon ilmaiseksi. Viikonloppuisin liikenteessä saattoi myös olla huoltoon
tuotuja autoja "koeajoilla".
Vähitellen, kun nuoret aikuistuivat ja löysivät kumppanin itselleen, jäi jengielämä
vähemmälle ja pikkuhiljaa se kuihtui pois.
Meille veljeksille nuo "kunnia-asiat" jäivät kulkemaan mukana. Kun pääsin pois vankilasta,
yritimme aloittaa elämään hyvää elämää, mutta koska perusasiat eivät olleet kohdallaan,
alamäki vain jatkui jatkumistaan.
Muutaman kuukauden ajan kävin Huittisissa lihanlekkaajakurssia. Ala oli tuttu jo
entuudestaan, ja koska en osannut olla jouten, hain kurssille. Vaikka elämä sinällään oli
rikkinäistä, olin kuitenkin aina työnlaidassa kiinni. Huittisiin kuljin Kouvolasta ensin junalla
Tampereelle ja sieltä jatkoin bussilla Huittisiin. Junan Tampereelle saapumisen ja viimeisen
linjavuoron lähdön välillä oli viisi pientä minuuttia. Juoksin kasseineni linja-autoasemalle
nähdäkseni bussin perävalot. Useimmiten en ehtinyt ja jouduin yöpymään Tampereen
puistossa. Olin ennakoinut tämän ja mukanani oli makuupussi. Puistossa oli epämääräistä
porukkaa ja ajoittain kiertävä vartija teki yöstä rauhattoman. Onneksi oli kesäinen
vuodenaika. Aamulla istuin bussiin ja ehdin juuri aamupalalle kurssikeskuksen ruokalaan.
Kerran Kouvolasta lähtö ei onnistunut, sillä minulla ei ollut junalipun hintaa. Päätin lähteä
matkaan polkupyörällä. Matkaa Kouvolasta Huittisiin lienee lähemmäs kolmesataa
kilometriä. Kun olin kahdeksankymmentä kilometriä pyöräillyt, ymmärsin, ettei matkalla ollut
onnistumisen edellytyksiä. Olin ehtinyt vasta Lahden ohi Hollolaan. Pilkkopimeässä ajelin
takaisin Kouvolaan ja kurssi päättyi siihen.
Samaan aikaan Helsingissä oli avoin työpaikka lihanleikkaajalle. Otin yhteyttä ja sovittiin
"koeleikkuu". Koeleikkuussa tehdään päivän ajan töitä, ja työtuloksen perusteella tekijä
joko hyväksytään tai hylätään. Arvostelijoina toimivat samaa työtä tekevät lihanleikkaajat
sekä tuotantoa valvovat esimiehet.
Tein niillä taidoillani päivätyön ja minut kelpuutettiin Lihakallion palvelukseen. Palkka oli
huikeat 22,6 penniä leikattua kiloa kohden. Minkäänlaista pohjapalkkaa ei ollut, vaan kukin
tienasi juuri sen verran kuin oli tulosta saanut. Leikkasimme tuhannen kilon päivävauhtia,
ja jo iltapäivällä urakka oli tehty ja lähdimme koteihimme.
Työnantaja oli jämerä "vanhan kansan" pomo, joka huusi alaisilleen kasvot punaisena. Se,
joka joutui puhutteluun, sai totisesti kuulla kunniansa. Silti hänenkin sisällään oli se toinen
luonto. Sain asuttavaksi hänen talonsa siivestä kotiapulaisen huoneen. Se oli niukasti
kalustettu, mutta siisti. Pääsin myös kulkemaan työmatkat hänen kyydissään komeasti
mustalla Mersulla.
Taas kävi niin kuin usein aiemminkin. Jumalan käsi oli salatusti ylläni ja pääsin esimiesteni
suosioon. Siinä työmatkoja kulkiessamme hän avautui kertomaan itsestään ja elämästään.
Meistä tuli lähes ystävät, ja hän oli aidosti pahoillaan, kun kerroin hänelle meneväni
Kuusankoskelle K-kauppaan lihamiehen tehtäviin. Hän sanoi kättäni jäähyväisiksi
puristaessaan: "Jos joskus tarvit töitä, niin täällä on sinulle paikka!"
Olin käynyt viikonloppuna Kuusankoskella työhaastattelussa. Paikkakunnalle rakennettiin
silloin uutta K-hallia, ja kauppiaspari otti työnhakijat vastaan parkkipaikalla asuntovaunussa.
Kauppias vaikutti ystävälliseltä. Hän oli selvästi kiinnostunut lihankäsittelytaidoistani.
Vaikkei minulla ollut juurikaan kokemusta vähittäiskaupasta, oli kauppias kuitenkin halukas
palkkaamaan minut.
Aloitin uudessa työpaikassani muutamia viikkoja ennen avajaisia. Täytimme hyllyjä ja
purkasimme kuormia. Meitä työntekijöitä oli viitisenkymmentä ja ystävystyimme pian.
Työmatkan Kouvolasta ajelin omalla autolla, sillä olin ajanut kolmannen kerran uuden
ajokortin. Asuimme silloin Ravikylässä, pienessä omakotitalossa. Olimme muuttaneet siihen
vuokralle sellaisella mahdollisuudella, että voisimme sen tulevaisuudessa ostaa. Koska
isäni ja äitini asuivat kerrostalossa, ei heitä paljoa tarvinnut houkutella muuttamaan
omakotitalon yläkertaan. Yhdessä saimme pankista lainan ja sen turvin rakennuksen
omistus siirtyi meille.
Talon edellinen asukas oli ollut kuorma-auton kuljettaja ja kova juomari. Naapuri oli löytänyt
hänet kuolleena. Tuo rakennus oli kummallinen. Iltaisin, kun oli hiljaista, kuului rapuista
askelten ääniä. Puiset raput narisivat, eikä kuitenkaan kukaan tullut tai mennyt. Joskus
askeleet pysähtyivät ovelle ja alakerran ovi avautui ja sulkeutui niin, että ovessa oleva
metallinen helistin soi. Tämä rakennus näytteli suurta osaa elämässämme. Paljon surua,
ahdistusta ja tuskaa, mutta sen pimeän tunnelin takaa loisti valo ristinmuotoisena ja
puhtaana.
kapeaa polkua suon reunassa. Nuorta mäntyä ja vehreää lehtipuuta kasvoi niin tiheästi,
ettei näkyvyyttä ollut kymmentä metriä enempää. Olimme Teuvo-veljeni kanssa jälleen
kerran lähteneet "hiippailemaan", niinkuin me sitä kutsuimme, eli jahtaamaan hiipimällä
hirveä.
Kengänpohjissa meillä oli superlonipalat ja sen päällä villasukat, joten pääsimme
etenemään melko äänettömästi. Lukuisat kerrat olimme turhaan hiippailleet, ja
tarkka-aistiset hirvet olivat menneet menojaan. Meillä oli joitakin luvallisia aseita ja joitakin,
joihin ei ollut lupaa. Sillä kerralla meillä oli haulikko kummallakin. Haulit patruunasta oli
korvattu valetuilla lyijykuulilla.
Koska osumatarkkuus oli kehno, edellytti se "hiippaajilta" pääsyä lähituntumaan, vähintään
parinkymmenen metrin päähän. Katsoimme huolella jokaisen askeleen, ettei yhtään risua
jäisi askeleen alle. Edessä olevan lammen suunnasta kuulimme hirvien olevan
rantavedessä. Tuuli kävi hiljaa vastaan.
Yhtäkkiä hirvet pelästyivät jotain lammen toiselta puolelta kuuluvaa, ja eräs hirvistä säntäsi
rytinällä meitä kohden. Sen matka kulki kymmenen metrin päässä meistä. Pienessä hetkessä
kajahti kaksi laukausta. Hirvi jatkoi menoaan metsä rytisten. Löysimme sen kuolleena sadan
metrin päästä, pieneltä kumpareelta.
Vaikka olin kovettanut tunnemaailmaani, tuntui minusta pahalta katsoa ammuttua hirveä.
Myöhemmin illalla leikkasin hirven luuttomaksi. Teuvo näytti myrskylyhdyllä valoa ja auttoi
minua parhaansa mukaan. Olimme kaivaneet kumpareelle kuopan, johon kaikki ylimääräinen
pudotettiin. Kun kuoppa oli peitetty, valelimme vielä lamppuöljyä päälle, jotteivät ketut tai
koirat löytäisi kätkölle.
Isäni suvun puolelta oli lähes kunnia-asia olla suurriistan metsästäjä. Isänisä joutui aikanaan
tuomiollekin salakaadosta, samoin kuin isäni. Toinen kunnia-asia oli pontikankeitto, jossa
seurasimme isien viitoittamaa tietä. Elämä ei kuitenkaan ollut onnellista, sillä sisimmässäni
tiesin, ettei tämä ole oikein.
Vähä vähältä elämä vei meitä kulkemaan polkua, joka ei päivänvaloa kestänyt. Poliisista ja
lainsäädännöstä tuli vihollinen, jota piti kaikella tavalla vastustaa ja rikkoa sitä vastaan.
Jengissä oli luonnollista kapinoida kaikkea auktoriteettia vastaan. Jengin jäsenillä oli omat
tehtävänsä ja erikoisosaamisensa. Siellä oli esimerkiksi varas, joka ei tietääkseni koskaan
jäänyt kiinni. Hän kirjasi aina listalle, mitä itse kukin kaupungilta tarvitsi, mikä oli kenenkin
vaatteen kokonumero ja väri, ja tämän "kauppalapun" kanssa hän sitten asioi ja toimitti
kullekin tilatut tuotteet. Eräs toinen jengiläinen oli työssä huoltoasemalla ja häneltä sai
bensat lähestulkoon ilmaiseksi. Viikonloppuisin liikenteessä saattoi myös olla huoltoon
tuotuja autoja "koeajoilla".
Vähitellen, kun nuoret aikuistuivat ja löysivät kumppanin itselleen, jäi jengielämä
vähemmälle ja pikkuhiljaa se kuihtui pois.
Meille veljeksille nuo "kunnia-asiat" jäivät kulkemaan mukana. Kun pääsin pois vankilasta,
yritimme aloittaa elämään hyvää elämää, mutta koska perusasiat eivät olleet kohdallaan,
alamäki vain jatkui jatkumistaan.
Muutaman kuukauden ajan kävin Huittisissa lihanlekkaajakurssia. Ala oli tuttu jo
entuudestaan, ja koska en osannut olla jouten, hain kurssille. Vaikka elämä sinällään oli
rikkinäistä, olin kuitenkin aina työnlaidassa kiinni. Huittisiin kuljin Kouvolasta ensin junalla
Tampereelle ja sieltä jatkoin bussilla Huittisiin. Junan Tampereelle saapumisen ja viimeisen
linjavuoron lähdön välillä oli viisi pientä minuuttia. Juoksin kasseineni linja-autoasemalle
nähdäkseni bussin perävalot. Useimmiten en ehtinyt ja jouduin yöpymään Tampereen
puistossa. Olin ennakoinut tämän ja mukanani oli makuupussi. Puistossa oli epämääräistä
porukkaa ja ajoittain kiertävä vartija teki yöstä rauhattoman. Onneksi oli kesäinen
vuodenaika. Aamulla istuin bussiin ja ehdin juuri aamupalalle kurssikeskuksen ruokalaan.
Kerran Kouvolasta lähtö ei onnistunut, sillä minulla ei ollut junalipun hintaa. Päätin lähteä
matkaan polkupyörällä. Matkaa Kouvolasta Huittisiin lienee lähemmäs kolmesataa
kilometriä. Kun olin kahdeksankymmentä kilometriä pyöräillyt, ymmärsin, ettei matkalla ollut
onnistumisen edellytyksiä. Olin ehtinyt vasta Lahden ohi Hollolaan. Pilkkopimeässä ajelin
takaisin Kouvolaan ja kurssi päättyi siihen.
Samaan aikaan Helsingissä oli avoin työpaikka lihanleikkaajalle. Otin yhteyttä ja sovittiin
"koeleikkuu". Koeleikkuussa tehdään päivän ajan töitä, ja työtuloksen perusteella tekijä
joko hyväksytään tai hylätään. Arvostelijoina toimivat samaa työtä tekevät lihanleikkaajat
sekä tuotantoa valvovat esimiehet.
Tein niillä taidoillani päivätyön ja minut kelpuutettiin Lihakallion palvelukseen. Palkka oli
huikeat 22,6 penniä leikattua kiloa kohden. Minkäänlaista pohjapalkkaa ei ollut, vaan kukin
tienasi juuri sen verran kuin oli tulosta saanut. Leikkasimme tuhannen kilon päivävauhtia,
ja jo iltapäivällä urakka oli tehty ja lähdimme koteihimme.
Työnantaja oli jämerä "vanhan kansan" pomo, joka huusi alaisilleen kasvot punaisena. Se,
joka joutui puhutteluun, sai totisesti kuulla kunniansa. Silti hänenkin sisällään oli se toinen
luonto. Sain asuttavaksi hänen talonsa siivestä kotiapulaisen huoneen. Se oli niukasti
kalustettu, mutta siisti. Pääsin myös kulkemaan työmatkat hänen kyydissään komeasti
mustalla Mersulla.
Taas kävi niin kuin usein aiemminkin. Jumalan käsi oli salatusti ylläni ja pääsin esimiesteni
suosioon. Siinä työmatkoja kulkiessamme hän avautui kertomaan itsestään ja elämästään.
Meistä tuli lähes ystävät, ja hän oli aidosti pahoillaan, kun kerroin hänelle meneväni
Kuusankoskelle K-kauppaan lihamiehen tehtäviin. Hän sanoi kättäni jäähyväisiksi
puristaessaan: "Jos joskus tarvit töitä, niin täällä on sinulle paikka!"
Olin käynyt viikonloppuna Kuusankoskella työhaastattelussa. Paikkakunnalle rakennettiin
silloin uutta K-hallia, ja kauppiaspari otti työnhakijat vastaan parkkipaikalla asuntovaunussa.
Kauppias vaikutti ystävälliseltä. Hän oli selvästi kiinnostunut lihankäsittelytaidoistani.
Vaikkei minulla ollut juurikaan kokemusta vähittäiskaupasta, oli kauppias kuitenkin halukas
palkkaamaan minut.
Aloitin uudessa työpaikassani muutamia viikkoja ennen avajaisia. Täytimme hyllyjä ja
purkasimme kuormia. Meitä työntekijöitä oli viitisenkymmentä ja ystävystyimme pian.
Työmatkan Kouvolasta ajelin omalla autolla, sillä olin ajanut kolmannen kerran uuden
ajokortin. Asuimme silloin Ravikylässä, pienessä omakotitalossa. Olimme muuttaneet siihen
vuokralle sellaisella mahdollisuudella, että voisimme sen tulevaisuudessa ostaa. Koska
isäni ja äitini asuivat kerrostalossa, ei heitä paljoa tarvinnut houkutella muuttamaan
omakotitalon yläkertaan. Yhdessä saimme pankista lainan ja sen turvin rakennuksen
omistus siirtyi meille.
Talon edellinen asukas oli ollut kuorma-auton kuljettaja ja kova juomari. Naapuri oli löytänyt
hänet kuolleena. Tuo rakennus oli kummallinen. Iltaisin, kun oli hiljaista, kuului rapuista
askelten ääniä. Puiset raput narisivat, eikä kuitenkaan kukaan tullut tai mennyt. Joskus
askeleet pysähtyivät ovelle ja alakerran ovi avautui ja sulkeutui niin, että ovessa oleva
metallinen helistin soi. Tämä rakennus näytteli suurta osaa elämässämme. Paljon surua,
ahdistusta ja tuskaa, mutta sen pimeän tunnelin takaa loisti valo ristinmuotoisena ja
puhtaana.
* * *
Työ rytmitti elämääni ja auttoi minua kokonaan sortumasta alkoholin pauloihin. Pidin työstäni
kaupassa ja koin tulevani työkavereitteni hyväksymäksi. Asiakaspalvelu oli mukavaa ja
päivät kuluivat joutuisasti. Aamuisin työpäivä alkoi koneiden kokoamisella ja lihatiskin
rakentamisella. Suuri osa kaupan tuorelihavalikoimasta pakattiin alustoille valintatiskiin.
Taloudellisesti perheemme olisi pitänyt tulla hyvin toimeen, mutta olimme velkaantuneet yli
tulojemme. Pahimmillaan oli kolmekin vekseliä erääntymässä, ja ruokalaskua kauppaankaan
ei aina pystytty kokonaan maksamaan. Jouduimme usein tilanteeseen, että uusi, entistä
suurempi laina piti ottaa, jotta edellisistä selvittiin.
Vaikka työelämä oli seesteistä, kotona hauras liittomme mureni vähitellen. Riitelimme usein
milloin mistäkin. Aina viimeisimpänä lopulliseen eroon joutumasta meitä esti lapsemme,
jonka tähden uudelleen ja uudelleen päätimme jatkaa. Molemminpuolinen luottamus oli ajat
sitten mennyt ja elämä näytti löytyvän kodin ulkopuolelta.
Työpaikalla henkilökunta vaihtui aika-ajoin. Eräänä päivänä uutena työntekijänä lihapuolelle
tuli Pirjo. Sain myöhemmin tietää hänen empineen kovasti paikanhaun suhteen. Vielä
kaupan tuulikaapistakin hän oli kääntyä takaisin, mutta viimein hän sisukkaasti päätti hakea
työtä ja tuli valituksi. Pirjo tuli "pystymetsästä" kaupan palvelulinjastoon kiireisenä
perjantaipäivänä. Asiakkaita oli jonoksi asti, kaikki oli uutta ja kaikilla oli kiire.
Melko pian sain kuulla Pirjon olevan uskovainen. Olin pannut merkille, että hän oli
käytökseltään erilainen ja poikkesi edukseen. Välillä kyselin häneltä viikonlopun vietosta,
jolloin sain kuulla hänen olleen milloin missäkin hengellisissä tilaisuuksissa. Joskus hän
kertoi minulle ihmeistä, joita kokouksissa oli tapahtunut, ja minä kuuntelin.
Ihmettelin enkä voinut ymmärtää, miten kirous voi väistyä ihmisestä. Kysyinkin kerran: "Mitä
sinä silloin teet, kun sinua sattuu tai oikein suutut jostakin?" "Ei minun tarvitse kirota, se
alue on pyyhitty pois!" hän vastasi. Miten se voi tapahtua, mietin mielessäni. Olin sakeasti
puheessani viljellyt kirosanoja, mutta Pirjon seurassa kirosanat harvenivat. Arvostin häntä
suuresti hänen uskonsa tähden, sillä tiesin hänen löytäneen sen, mikä minulta puuttui.
Salaa toivoin, ettei hän koskaan luopuisi uskostaan. Joskus sanoinkin hänen olevan ainoa
"antennini" Jumalan maailmaan. Itse koin olevani luisunut liian kaus voidakseni löytää tien
siihen kaipaukseen, joka sisälläni oli.
Näihin aikoihin Kuusankoskelle avautui uusi Sokoksen liikekiinteistö. Muutama kuukausi
avajaisten jälkeen hain sieltä lihamestarin paikkaa. Minut valittiin ja palkka nousi
muutamalla satasella. Koska tunsin K-kaupan markkinointisuunnitelmia, saatoin
menestyksellisesti hinnoitella tarjoustuotteet hieman alle edellisen työpaikan hintojen.
Niinpä menestyin tehtävässäni. Olin esimiesasemassa ja työtiimiini kuului kymmenkunta
työntekijää, joille laadin työvuorolistat ja koulutin heidät tehtäviinsä. Edellinen työnantajani
oli kiukkuinen ja harmissaan kun ilmoitustemme "ykköstarjoukset" olivat toistuvasti
edullisemmat. Hän jopa luuli, että joku entiseltä työpaikaltani vuotaisi tarjoukseen tulevat
tuotteet tietooni, mutta minulla oli omat kanavani tietojen hankintaan. K-kauppojen
yhteistarjoukset olivat nähtävissä Kouvolan alueelle jaettavassa lehtisessä jo
keskiviikkoisin, joten minulle jäi hyvää aikaa muuttaa tuorepuolen markkinointia
perjantai-ilmoitukseen kilpailijoita hieman edullisemmaksi.
Pirjo kävi joskus ostoksilla kaupassa ja kertoi kuulumisia. Se ilahdutti minua. Ihminen, jonka
tunsin uskovaiseksi, toi minulle tuulahduksen Jumalan maailmasta. Olimme kuitenkin niin
"eri planeetalta", ettei mieleeni edes juolahtanut mitään ystävyyttä kummempaa.
Minulla oli elämässäni paljon syviä ongelmia. Hajoava avioliitto ja elämän sotkut painoivat
mieltä. Tupakka-aski ei riittänyt päivänmatkaa, eikä aina kaksikaan askia. Ihmissuhteet toivat
pelkoa elämääni niin, että jouduin pitämään ladattua haulikkoa auton takakontissa, kaiken
varalta. Onneksi tilanteet eivät missään vaiheessa ehtineet kriisiytyä siihen.
Koska edellinen työnantaja näki minut markkinointinsa suurena uhkana, hän pyrki etsimään
ratkaisua. Kerran hän kutsuikin minut saunailtaan läheiseen ravintolaan. Mukaan tuli myös
entinen esimieheni, lihamestari hänkin. Illan kuluessa rakensimme sopimuksen paluustani
takaisin K-kauppaan. Palkka nousi jälleen muutaman satasen. Kahden vuoden työrupeamani
S-kaupassa päättyi jatkuakseen taas tutuksi tulleessa työtiimissä.
Vaikka kauppias olikin melko ankara alaisilleen, hän piti minua kaverina, jonka kanssa saatoi
käydä vaikkapa Kotkan vesillä veneilemässä. Joskus hän palkitsi uutteruuttani tuomalla
pullon konjakkia "kiitokseksi hyvästä työstä".
K-kauppaan paluun aikoihin perhe lopulta hajosi. Heli lähti poikamme kanssa omalle
taholleen ja minä jäin yksin. Se ei tuntunut erityisen pahalta, sillä olimme jo kulkeneet kauas
toisistamme. Hän alkoi seustella lievestuorelaisen miehen kanssa ja suhteemme oli ohi.
Eräänä kesäisenä iltana kävelin Utin hautausmaalla. Olin ajanut sinne etsimään elämän
tarkoitusta. Olin sortuneen elämäni raunioilla ja mietin, voiko Jumala auttaa. Kuljin hiljaa
hautakivien reunustamaa hiekkakäytävää. Tuulen havina puiden lehdillä ja jalan alla
rahiseva sora olivat ainoa vastaus. Elämääni oli kuitenkin saateltu taivaasta. Sinä kesänä oli
Kouvolassa telttajuhlat. Peter Janev oli siellä laulajaevankelistana julistamassa Jumalasta,
jonka luokse voi tulla. Olin ensimmäistä kertaa hengellisessä tilaisuudessa vankilakirkon
jälkeen. En olisi lähtenyt sinne yksin, mutta Pirjo oli luvannut lähteä kanssani. Hieman sitä
ihmettelin mielessäni, että miten uskovainen ihminen saattaa lähteä minun kaltaiseni
siipirikon kanssa.
Peter Janev lauloi suoraan sydämeen kaipauksesta Jumalan luo. Kun kokous oli
päättymässä, nostin kättäni merkiksi halustani päästä Jeesuksen luo. En kuitenkaan tohtinut
mennä pyytämään, että puolestani rukoiltaisiin, ja lähdimme kokouksesta. Kuitenkin käden
nosto huomioitiin taivaassa.
Herra antoi rukouksen erikseen kesäisenä iltapäivänä. Olin matkalla Kouvolan keskustassa
olevaan ravintolaan. Niin sanotulla "Anttilan aukiolla" oli ryhmä pelastusarmeejan nuoria
kitaroineen. Jäin kuuntelemaan lauluja. Erityisesti silmäni kiinnittyivät nuoreen,
ruskeasilmäiseen kitaransoittajaan. Ajattelin tarjota hänelle laulun loputtua jäätelön
läheiseltä R-kioskilta. Kun laulu loppui, menin hänen luokseen ja kysyin: "Saanko tarjota
sinulle jäätelön?" Tyttö katsoi silmiini ja vastasi: "Saanko rukoilla puolestasi?" Olin
hämilläni, mutta annoin hänelle luvan. Siinä vilkkaan kauppapaikan aukiolla tuo nuori
pelastussotilas laski kätensä olalleni ja siunasi minua.
Rukouksesta en juurikaan muista, mutta sen vaikutus oli voimakas. Yhtäkkiä himo alkoholiin
oli poistunut. Vaikka kuinka yritin, alkoholin maku suussani oli aina vastenmielinen. Siitä
rukouksesta alkoi elämäni pisin raittiina olojakso, joka jatkuu edelleen.
kaupassa ja koin tulevani työkavereitteni hyväksymäksi. Asiakaspalvelu oli mukavaa ja
päivät kuluivat joutuisasti. Aamuisin työpäivä alkoi koneiden kokoamisella ja lihatiskin
rakentamisella. Suuri osa kaupan tuorelihavalikoimasta pakattiin alustoille valintatiskiin.
Taloudellisesti perheemme olisi pitänyt tulla hyvin toimeen, mutta olimme velkaantuneet yli
tulojemme. Pahimmillaan oli kolmekin vekseliä erääntymässä, ja ruokalaskua kauppaankaan
ei aina pystytty kokonaan maksamaan. Jouduimme usein tilanteeseen, että uusi, entistä
suurempi laina piti ottaa, jotta edellisistä selvittiin.
Vaikka työelämä oli seesteistä, kotona hauras liittomme mureni vähitellen. Riitelimme usein
milloin mistäkin. Aina viimeisimpänä lopulliseen eroon joutumasta meitä esti lapsemme,
jonka tähden uudelleen ja uudelleen päätimme jatkaa. Molemminpuolinen luottamus oli ajat
sitten mennyt ja elämä näytti löytyvän kodin ulkopuolelta.
Työpaikalla henkilökunta vaihtui aika-ajoin. Eräänä päivänä uutena työntekijänä lihapuolelle
tuli Pirjo. Sain myöhemmin tietää hänen empineen kovasti paikanhaun suhteen. Vielä
kaupan tuulikaapistakin hän oli kääntyä takaisin, mutta viimein hän sisukkaasti päätti hakea
työtä ja tuli valituksi. Pirjo tuli "pystymetsästä" kaupan palvelulinjastoon kiireisenä
perjantaipäivänä. Asiakkaita oli jonoksi asti, kaikki oli uutta ja kaikilla oli kiire.
Melko pian sain kuulla Pirjon olevan uskovainen. Olin pannut merkille, että hän oli
käytökseltään erilainen ja poikkesi edukseen. Välillä kyselin häneltä viikonlopun vietosta,
jolloin sain kuulla hänen olleen milloin missäkin hengellisissä tilaisuuksissa. Joskus hän
kertoi minulle ihmeistä, joita kokouksissa oli tapahtunut, ja minä kuuntelin.
Ihmettelin enkä voinut ymmärtää, miten kirous voi väistyä ihmisestä. Kysyinkin kerran: "Mitä
sinä silloin teet, kun sinua sattuu tai oikein suutut jostakin?" "Ei minun tarvitse kirota, se
alue on pyyhitty pois!" hän vastasi. Miten se voi tapahtua, mietin mielessäni. Olin sakeasti
puheessani viljellyt kirosanoja, mutta Pirjon seurassa kirosanat harvenivat. Arvostin häntä
suuresti hänen uskonsa tähden, sillä tiesin hänen löytäneen sen, mikä minulta puuttui.
Salaa toivoin, ettei hän koskaan luopuisi uskostaan. Joskus sanoinkin hänen olevan ainoa
"antennini" Jumalan maailmaan. Itse koin olevani luisunut liian kaus voidakseni löytää tien
siihen kaipaukseen, joka sisälläni oli.
Näihin aikoihin Kuusankoskelle avautui uusi Sokoksen liikekiinteistö. Muutama kuukausi
avajaisten jälkeen hain sieltä lihamestarin paikkaa. Minut valittiin ja palkka nousi
muutamalla satasella. Koska tunsin K-kaupan markkinointisuunnitelmia, saatoin
menestyksellisesti hinnoitella tarjoustuotteet hieman alle edellisen työpaikan hintojen.
Niinpä menestyin tehtävässäni. Olin esimiesasemassa ja työtiimiini kuului kymmenkunta
työntekijää, joille laadin työvuorolistat ja koulutin heidät tehtäviinsä. Edellinen työnantajani
oli kiukkuinen ja harmissaan kun ilmoitustemme "ykköstarjoukset" olivat toistuvasti
edullisemmat. Hän jopa luuli, että joku entiseltä työpaikaltani vuotaisi tarjoukseen tulevat
tuotteet tietooni, mutta minulla oli omat kanavani tietojen hankintaan. K-kauppojen
yhteistarjoukset olivat nähtävissä Kouvolan alueelle jaettavassa lehtisessä jo
keskiviikkoisin, joten minulle jäi hyvää aikaa muuttaa tuorepuolen markkinointia
perjantai-ilmoitukseen kilpailijoita hieman edullisemmaksi.
Pirjo kävi joskus ostoksilla kaupassa ja kertoi kuulumisia. Se ilahdutti minua. Ihminen, jonka
tunsin uskovaiseksi, toi minulle tuulahduksen Jumalan maailmasta. Olimme kuitenkin niin
"eri planeetalta", ettei mieleeni edes juolahtanut mitään ystävyyttä kummempaa.
Minulla oli elämässäni paljon syviä ongelmia. Hajoava avioliitto ja elämän sotkut painoivat
mieltä. Tupakka-aski ei riittänyt päivänmatkaa, eikä aina kaksikaan askia. Ihmissuhteet toivat
pelkoa elämääni niin, että jouduin pitämään ladattua haulikkoa auton takakontissa, kaiken
varalta. Onneksi tilanteet eivät missään vaiheessa ehtineet kriisiytyä siihen.
Koska edellinen työnantaja näki minut markkinointinsa suurena uhkana, hän pyrki etsimään
ratkaisua. Kerran hän kutsuikin minut saunailtaan läheiseen ravintolaan. Mukaan tuli myös
entinen esimieheni, lihamestari hänkin. Illan kuluessa rakensimme sopimuksen paluustani
takaisin K-kauppaan. Palkka nousi jälleen muutaman satasen. Kahden vuoden työrupeamani
S-kaupassa päättyi jatkuakseen taas tutuksi tulleessa työtiimissä.
Vaikka kauppias olikin melko ankara alaisilleen, hän piti minua kaverina, jonka kanssa saatoi
käydä vaikkapa Kotkan vesillä veneilemässä. Joskus hän palkitsi uutteruuttani tuomalla
pullon konjakkia "kiitokseksi hyvästä työstä".
K-kauppaan paluun aikoihin perhe lopulta hajosi. Heli lähti poikamme kanssa omalle
taholleen ja minä jäin yksin. Se ei tuntunut erityisen pahalta, sillä olimme jo kulkeneet kauas
toisistamme. Hän alkoi seustella lievestuorelaisen miehen kanssa ja suhteemme oli ohi.
Eräänä kesäisenä iltana kävelin Utin hautausmaalla. Olin ajanut sinne etsimään elämän
tarkoitusta. Olin sortuneen elämäni raunioilla ja mietin, voiko Jumala auttaa. Kuljin hiljaa
hautakivien reunustamaa hiekkakäytävää. Tuulen havina puiden lehdillä ja jalan alla
rahiseva sora olivat ainoa vastaus. Elämääni oli kuitenkin saateltu taivaasta. Sinä kesänä oli
Kouvolassa telttajuhlat. Peter Janev oli siellä laulajaevankelistana julistamassa Jumalasta,
jonka luokse voi tulla. Olin ensimmäistä kertaa hengellisessä tilaisuudessa vankilakirkon
jälkeen. En olisi lähtenyt sinne yksin, mutta Pirjo oli luvannut lähteä kanssani. Hieman sitä
ihmettelin mielessäni, että miten uskovainen ihminen saattaa lähteä minun kaltaiseni
siipirikon kanssa.
Peter Janev lauloi suoraan sydämeen kaipauksesta Jumalan luo. Kun kokous oli
päättymässä, nostin kättäni merkiksi halustani päästä Jeesuksen luo. En kuitenkaan tohtinut
mennä pyytämään, että puolestani rukoiltaisiin, ja lähdimme kokouksesta. Kuitenkin käden
nosto huomioitiin taivaassa.
Herra antoi rukouksen erikseen kesäisenä iltapäivänä. Olin matkalla Kouvolan keskustassa
olevaan ravintolaan. Niin sanotulla "Anttilan aukiolla" oli ryhmä pelastusarmeejan nuoria
kitaroineen. Jäin kuuntelemaan lauluja. Erityisesti silmäni kiinnittyivät nuoreen,
ruskeasilmäiseen kitaransoittajaan. Ajattelin tarjota hänelle laulun loputtua jäätelön
läheiseltä R-kioskilta. Kun laulu loppui, menin hänen luokseen ja kysyin: "Saanko tarjota
sinulle jäätelön?" Tyttö katsoi silmiini ja vastasi: "Saanko rukoilla puolestasi?" Olin
hämilläni, mutta annoin hänelle luvan. Siinä vilkkaan kauppapaikan aukiolla tuo nuori
pelastussotilas laski kätensä olalleni ja siunasi minua.
Rukouksesta en juurikaan muista, mutta sen vaikutus oli voimakas. Yhtäkkiä himo alkoholiin
oli poistunut. Vaikka kuinka yritin, alkoholin maku suussani oli aina vastenmielinen. Siitä
rukouksesta alkoi elämäni pisin raittiina olojakso, joka jatkuu edelleen.
* * *
Anttilan aukiolla rukoiltu rukous vaikutti voimakkaasti elämäni pimeään puoleen. Saatoin
lähteä viikonloppuna ravintolaan, entiseen tapaan "hauskaa pitämään". Viimeinen kertani
tällä polulla oli eräänä iltana, kun menin naapurikaupungin hienoon ravintolaan ja tilasin
ruuan pöytään. Valkosipulimarinoitua häränseläkettä. Ruokajuomana oli jotakin viiniä.
Katselin pöydästäni tanssiparketin suuntaan. Mieleni valtasi suuri tyhjyys ja
tarkoituksettomuus. Nousin pöydästä kyyneleitä pidätellen ja poistuin pimeään yöhön.
Olin tullut siipirikkolaulun siihen kohtaan, kun lauluntekijä kirjoittaa:
Vuodet kului, aika lensi siivin nopehin, miksi itket nyt sä rakkahin?
Ennen olit kirkas tähti, joukon suosikki, missä on nyt nauru, musiikki?
Ja joka ilta tyynyllesi itket kyyneleet, kaikki hyvät ystävät, ne ovat häipyneet.
Se ilo, onni, rakkaus, mi ennen kukoisti, on muuttunut nyt tuskaksi, sydäntäs viiltävi.
Minulla oli oman elämäni raunioilla monta eri roolia. Työssä olin olevinani rento, ahkera
ja hauska. Vedin menestyvän ihmisen roolia, vaikka sydän vaikersi ja ahdistus syveni.
Pirjo eli vakaasti omaa uskoaan todeksi ja heijasti olemuksellaan taivaan todellisuutta.
Kerran hän mainitsi kirjoitelleensa runoja.
Pimeänä syysiltana tupakansavuisessa huoneessa minäkin istuin pöydän ääressä.
Naputtelin kirjoituskoneella runoa. Aitoa ja rehellistä. Sitä, miltä minusta tuntui.
Sydän oli pakahtua, kun käsitin toivottoman tilanteeni.
Kuljen yksin sateisella tiellä, loka maasta tarttuu saappaisiin.
Ylläni on synnin musta viitta, silmät peittyy tuskan kyyneliin.
Kuljen yksin elämäni tiellä, synti maasta tarttuu saappaisiin.
Kyyneleitä en enää jaksa niellä, vielä jaksaako mun täytyy niin.
Tien laidalla mua houkutellen kutsuu, valot, lämpö synnin syvyyksiin.
Kuinka kulkea mä jaksan sinne, mistä valo kirkas kaukaa loistaa niin?
Niin kaukaa tuo valo mulle loistaa, katson ylös taivaan tähtösiin.
Kunpa voisin synnin viitan poistaa, vaihtaa viitan, sielun valkoisiin.
Minulla oli vakaa päätös antaa kirjoitettu runo Pirjolle, kun seuraavana päivänä näkisin
hänet. Mietin, miten hän suhtautuisi runooni. Ehkä hän kääntäisi selkänsä nähdessään
särkyneiden kulissien takaa pelokkaan ja särkyneen ihmisen? Olin kuitenkin sen verran
toivottomassa tilanteessa, että olin valmis ottamaan sen riskin.
"Kirjoitin sinulle runon", sain sanotuksi, ja ojensin paperilappusen Pirjolle. Hämmennys
käväisi hänen kasvoillaan, mutta hän taitteli nopeasti paperin taskuunsa.
Kun työvuoro päättyi, Pirjo luki runoani uudelleen ja uudelleen ja näki minun olevan
tosissani pyrkimässä valoon. Hän päätti vastata runoon runolla. Kello raksutti ja luonnos
toisensa jälkeen rypistyi roskakoriin. Mutta Herra antoi runon ja vastauksen hapuiluuni.
Seuraavana päivänä Pirjo ojensi sen työpaikalla minulle. En malttanut odottaa työvuoron
päättymistä, vaan kahvitauolla pukeutumistiloissa avasin taitetun, turkoosinvärisen paperin.
Vielä kaukana näet valon sen, kuin tähtösen taivaalla,
mutta tiedätkö ystävä pienoinen, se on aivan sun rinnalla!
Valo kirkas, puhdas ja lämpöinen, joka syytteet sydämen poistaa,
sinä tiedätkö ystävä pienoinen, tänä iltana sinulle loistaa.
Tunnet synnin viitan harteillas, se on raskas ja painava kantaa,
mutta tiedätkö ystävä pienoinen, mitä Jeesus voi sinulle antaa.
Sinä kyynelten peittämin silmin käyt elon polkua laidasta laitaan,
mutta tiedätkö, pyytää Hän kokonaan, sua kulkemaan tietänsä kaitaa.
Enää yksin et kulje tiellä maan, vaikka joskus tuntuisi niin.
Hän käy edelläs tietäsi viitoittamaan ja vie sinut taivaisiin.
Jumala puhui minulle noiden runonsäkeiden kautta. Hän odottaa tuhlaajaa kotiin. Illalla luin
tuota runoa vielä useaan kertaan. Loistaisiko minulle armon valo? Löytäisikö siipirikkoinen
lintu paikan suuren Luojan kämmeneltä?
Seuraavana tuomiosunnuntaina istuin Kouvolan keskustassa kaljabaarissa. Olin syvissä
mietteissä ja katselin muurattua tiilistä seinää. Tupakan savu leijaili ilmassa sakeana.
Levyautomaatista kantautui särkyneitä säveliä. Minulla oli olutpullo edessäni. En pystynyt
sitä juomaan, ja mietin, miksi yleensäkään olen täällä nuhjuisessa kellaribaarissa. Valtava
tyhjyys minussa huusi, että tieni on kuljettu loppuun. Tämän pidemmälle en enää jaksa.
Edessäni oleva tiiliseinä saarnasi umpikujaa.
Muistin isoäitiäni ja niitä lapsuuteni onnellisia hetkiä. Muistin kirkkomatkat suureen ja
juhlalliseen kirkkoon, sinne, jossa Jeesus rukoilee painautuneena Getsemanen karheaa
kiveä vasten. Mieleeni muistui Raamatun kertomus tuhlaajapojasta, joka sikakaukaloilta
päätti nousta ja lähteä takaisin isän kotiin.
Vakaasti sydämessäni päätin tehdä samoin. Nousin pöydästä ja lähdin kotiin. Tuo matka
tuntui samaan aikaan käsittämättömän raskaalta ja toivottomalta, mutta samalla koin
sisälläni, että olen kerrankin tekemässä jotakin oikein. Silloin, jos koska, synti painoi
raskaana. Mitä lähempänä kotiani olin, sitä suurempi oli syntieni kuorma.
Suljin kotioven jälkeeni ja vaivuin olohuoneen lattialle polvilleni. Rukoilin, niin kuin rukoilee
kaikkensa menettänyt, kuin hukkuva.
"Jumala, jos olet olemassa. Anna minulle minun syntini anteeksi, Kristuksen tähden.
Minä olen synnin särkemä. Herra, anna anteeksi, ota minun elämäni!"
Kun aloin rukoilla rukoustani, alkoivat kyyneleet virrata silmistäni. Itkemättömät itkut,
sisäiset kyynelten padot murtuivat. Samalla jotakin tavattoman kaunista ja puhdasta virtasi
minuun. Minun syntini annettiin anteeksi. Minun likainen sydämeni puhdistui.
Olin kauan siinä lattialla polvillani. Sisältäni nousi kiitosvirtaa Jumalan puoleen. Vaikken
saattanutkaan käsittää, mitä minussa tapahtui, ymmärsin löytäneeni sen "kaukaa loistavan
valon". Tiesin kuuluvani Jeesukselle ja olin onnellinen.
Seuraavana sunnuntaina askeleeni kulkivat Kouvolan Betaniaan. Minulla oli vain yksi
ajatus: haluan virallisesti tunnustautua Jeesuksen omaksi. Menin etupenkkiin istumaan,
että siitä olisi lyhyempi matka etuosassa olevalle alttarille.
Takanani istuivat vanhimmistoveljet. Varmaankin he kovasti rukoilivat mielessään
tupakanhajuisen nahkatakkipojan puolesta. Seurakuntaan ensikokousta pitämään tullut
puhuja kysyikin sitten kokouksen lopussa: "Olisiko täällä joku, joka haluaisi antaa elämänsä
Jeesukselle?" Nostin käteni merkiksi ja polvistuin alttarille.
Se oli pyhä ja kaunis hetki, vaikka olin jo kotona kokenut uskoontulon. Tuntui hyvältä kuulla
julistajan sanovan: "Jeesuksen nimessä ja veressä, sinun syntisi on anteeksi annettu!"
Samaan aikaan Voikkaalla oli vieraileva puhuja, jolla oli armoitusta rukoilla ja profetoida
apua tarvitsevien puolesta. Pirjo oli kuuntelemassa hänen opetustaan. Rukouspalvelussa
puhuja profetoi Pirjolle: "...ja minä annan puolison sinun rinnallesi, mutta minä puhdistan
hänet ensin!"
Seuraavalla viikolla olin siivoillut kotiani. Vinyylilevyt olivat vaihtuneet. Uusi elämä tuntui
ihmeelliseltä. Kirous oli poissa. Mielessäni oli ikäänkuin pyhä tyhjyys likaisten sanojen ja
ajatusten sijaan. Sisin pulppusi kiitosta Jumalalle.
Sitten pihaan ajoi taksi. Sieltä saapui tuttu mies, joka oli käynyt luonani aiemminkin, ja
olimme joskus yhdessä maistelleet hänen tuomisiaan. Hän tuli sisään ja tarjosi nytkin
ryyppyä. Sanoin hänelle, etten juonut enää ja että olin tullut uskoon. Mies hämmästyi, mutta
kysyi: "Saanko minä ottaa?" "Ota vaan", vastasin. Istuin hänen seuranaan ja levylautasella
soivat hengelliset laulut. "Mikä sinulle tuli, että sinä uskoon tulit?" hän kyseli. Ja minä
kerroin.
Olin miettinyt tapaa, jolla kertoisin omille vanhemmilleni uskoontulostani. Isäni kohdalla koin
kertomisen paljon vaikeampana. Siinä kun istuimme olohuoneessa, ulko-ovi kävi, isäni
koputti hiljaa oveen ja astui huoneeseen. Vieraani sanoi hänelle: "Kuule Martti, oletko sinä
kuullut, että Heikki on tullut uskoon?" "Vai niin", sai isä sanottua siihen ja lähti
silminnähden hämmentyneenä takaisin yläkertaan.
Me jatkoimme keskustelua uskosta. Viimein vieras alkoi tehdä lähtöä ja lupasin viedä hänet
takaisin Kuusankoskelle. Autossa hän kysyi: "Voisinkohan minä saada saman, minkä sinä
olet saanut?"
"Kyllä sinä voit sen löytää, koska minäkin sen löysin", vastasin. Kyyneliä pyyhkien hän nousi
autosta, kun pääsimme perille.
lähteä viikonloppuna ravintolaan, entiseen tapaan "hauskaa pitämään". Viimeinen kertani
tällä polulla oli eräänä iltana, kun menin naapurikaupungin hienoon ravintolaan ja tilasin
ruuan pöytään. Valkosipulimarinoitua häränseläkettä. Ruokajuomana oli jotakin viiniä.
Katselin pöydästäni tanssiparketin suuntaan. Mieleni valtasi suuri tyhjyys ja
tarkoituksettomuus. Nousin pöydästä kyyneleitä pidätellen ja poistuin pimeään yöhön.
Olin tullut siipirikkolaulun siihen kohtaan, kun lauluntekijä kirjoittaa:
Vuodet kului, aika lensi siivin nopehin, miksi itket nyt sä rakkahin?
Ennen olit kirkas tähti, joukon suosikki, missä on nyt nauru, musiikki?
Ja joka ilta tyynyllesi itket kyyneleet, kaikki hyvät ystävät, ne ovat häipyneet.
Se ilo, onni, rakkaus, mi ennen kukoisti, on muuttunut nyt tuskaksi, sydäntäs viiltävi.
Minulla oli oman elämäni raunioilla monta eri roolia. Työssä olin olevinani rento, ahkera
ja hauska. Vedin menestyvän ihmisen roolia, vaikka sydän vaikersi ja ahdistus syveni.
Pirjo eli vakaasti omaa uskoaan todeksi ja heijasti olemuksellaan taivaan todellisuutta.
Kerran hän mainitsi kirjoitelleensa runoja.
Pimeänä syysiltana tupakansavuisessa huoneessa minäkin istuin pöydän ääressä.
Naputtelin kirjoituskoneella runoa. Aitoa ja rehellistä. Sitä, miltä minusta tuntui.
Sydän oli pakahtua, kun käsitin toivottoman tilanteeni.
Kuljen yksin sateisella tiellä, loka maasta tarttuu saappaisiin.
Ylläni on synnin musta viitta, silmät peittyy tuskan kyyneliin.
Kuljen yksin elämäni tiellä, synti maasta tarttuu saappaisiin.
Kyyneleitä en enää jaksa niellä, vielä jaksaako mun täytyy niin.
Tien laidalla mua houkutellen kutsuu, valot, lämpö synnin syvyyksiin.
Kuinka kulkea mä jaksan sinne, mistä valo kirkas kaukaa loistaa niin?
Niin kaukaa tuo valo mulle loistaa, katson ylös taivaan tähtösiin.
Kunpa voisin synnin viitan poistaa, vaihtaa viitan, sielun valkoisiin.
Minulla oli vakaa päätös antaa kirjoitettu runo Pirjolle, kun seuraavana päivänä näkisin
hänet. Mietin, miten hän suhtautuisi runooni. Ehkä hän kääntäisi selkänsä nähdessään
särkyneiden kulissien takaa pelokkaan ja särkyneen ihmisen? Olin kuitenkin sen verran
toivottomassa tilanteessa, että olin valmis ottamaan sen riskin.
"Kirjoitin sinulle runon", sain sanotuksi, ja ojensin paperilappusen Pirjolle. Hämmennys
käväisi hänen kasvoillaan, mutta hän taitteli nopeasti paperin taskuunsa.
Kun työvuoro päättyi, Pirjo luki runoani uudelleen ja uudelleen ja näki minun olevan
tosissani pyrkimässä valoon. Hän päätti vastata runoon runolla. Kello raksutti ja luonnos
toisensa jälkeen rypistyi roskakoriin. Mutta Herra antoi runon ja vastauksen hapuiluuni.
Seuraavana päivänä Pirjo ojensi sen työpaikalla minulle. En malttanut odottaa työvuoron
päättymistä, vaan kahvitauolla pukeutumistiloissa avasin taitetun, turkoosinvärisen paperin.
Vielä kaukana näet valon sen, kuin tähtösen taivaalla,
mutta tiedätkö ystävä pienoinen, se on aivan sun rinnalla!
Valo kirkas, puhdas ja lämpöinen, joka syytteet sydämen poistaa,
sinä tiedätkö ystävä pienoinen, tänä iltana sinulle loistaa.
Tunnet synnin viitan harteillas, se on raskas ja painava kantaa,
mutta tiedätkö ystävä pienoinen, mitä Jeesus voi sinulle antaa.
Sinä kyynelten peittämin silmin käyt elon polkua laidasta laitaan,
mutta tiedätkö, pyytää Hän kokonaan, sua kulkemaan tietänsä kaitaa.
Enää yksin et kulje tiellä maan, vaikka joskus tuntuisi niin.
Hän käy edelläs tietäsi viitoittamaan ja vie sinut taivaisiin.
Jumala puhui minulle noiden runonsäkeiden kautta. Hän odottaa tuhlaajaa kotiin. Illalla luin
tuota runoa vielä useaan kertaan. Loistaisiko minulle armon valo? Löytäisikö siipirikkoinen
lintu paikan suuren Luojan kämmeneltä?
Seuraavana tuomiosunnuntaina istuin Kouvolan keskustassa kaljabaarissa. Olin syvissä
mietteissä ja katselin muurattua tiilistä seinää. Tupakan savu leijaili ilmassa sakeana.
Levyautomaatista kantautui särkyneitä säveliä. Minulla oli olutpullo edessäni. En pystynyt
sitä juomaan, ja mietin, miksi yleensäkään olen täällä nuhjuisessa kellaribaarissa. Valtava
tyhjyys minussa huusi, että tieni on kuljettu loppuun. Tämän pidemmälle en enää jaksa.
Edessäni oleva tiiliseinä saarnasi umpikujaa.
Muistin isoäitiäni ja niitä lapsuuteni onnellisia hetkiä. Muistin kirkkomatkat suureen ja
juhlalliseen kirkkoon, sinne, jossa Jeesus rukoilee painautuneena Getsemanen karheaa
kiveä vasten. Mieleeni muistui Raamatun kertomus tuhlaajapojasta, joka sikakaukaloilta
päätti nousta ja lähteä takaisin isän kotiin.
Vakaasti sydämessäni päätin tehdä samoin. Nousin pöydästä ja lähdin kotiin. Tuo matka
tuntui samaan aikaan käsittämättömän raskaalta ja toivottomalta, mutta samalla koin
sisälläni, että olen kerrankin tekemässä jotakin oikein. Silloin, jos koska, synti painoi
raskaana. Mitä lähempänä kotiani olin, sitä suurempi oli syntieni kuorma.
Suljin kotioven jälkeeni ja vaivuin olohuoneen lattialle polvilleni. Rukoilin, niin kuin rukoilee
kaikkensa menettänyt, kuin hukkuva.
"Jumala, jos olet olemassa. Anna minulle minun syntini anteeksi, Kristuksen tähden.
Minä olen synnin särkemä. Herra, anna anteeksi, ota minun elämäni!"
Kun aloin rukoilla rukoustani, alkoivat kyyneleet virrata silmistäni. Itkemättömät itkut,
sisäiset kyynelten padot murtuivat. Samalla jotakin tavattoman kaunista ja puhdasta virtasi
minuun. Minun syntini annettiin anteeksi. Minun likainen sydämeni puhdistui.
Olin kauan siinä lattialla polvillani. Sisältäni nousi kiitosvirtaa Jumalan puoleen. Vaikken
saattanutkaan käsittää, mitä minussa tapahtui, ymmärsin löytäneeni sen "kaukaa loistavan
valon". Tiesin kuuluvani Jeesukselle ja olin onnellinen.
Seuraavana sunnuntaina askeleeni kulkivat Kouvolan Betaniaan. Minulla oli vain yksi
ajatus: haluan virallisesti tunnustautua Jeesuksen omaksi. Menin etupenkkiin istumaan,
että siitä olisi lyhyempi matka etuosassa olevalle alttarille.
Takanani istuivat vanhimmistoveljet. Varmaankin he kovasti rukoilivat mielessään
tupakanhajuisen nahkatakkipojan puolesta. Seurakuntaan ensikokousta pitämään tullut
puhuja kysyikin sitten kokouksen lopussa: "Olisiko täällä joku, joka haluaisi antaa elämänsä
Jeesukselle?" Nostin käteni merkiksi ja polvistuin alttarille.
Se oli pyhä ja kaunis hetki, vaikka olin jo kotona kokenut uskoontulon. Tuntui hyvältä kuulla
julistajan sanovan: "Jeesuksen nimessä ja veressä, sinun syntisi on anteeksi annettu!"
Samaan aikaan Voikkaalla oli vieraileva puhuja, jolla oli armoitusta rukoilla ja profetoida
apua tarvitsevien puolesta. Pirjo oli kuuntelemassa hänen opetustaan. Rukouspalvelussa
puhuja profetoi Pirjolle: "...ja minä annan puolison sinun rinnallesi, mutta minä puhdistan
hänet ensin!"
Seuraavalla viikolla olin siivoillut kotiani. Vinyylilevyt olivat vaihtuneet. Uusi elämä tuntui
ihmeelliseltä. Kirous oli poissa. Mielessäni oli ikäänkuin pyhä tyhjyys likaisten sanojen ja
ajatusten sijaan. Sisin pulppusi kiitosta Jumalalle.
Sitten pihaan ajoi taksi. Sieltä saapui tuttu mies, joka oli käynyt luonani aiemminkin, ja
olimme joskus yhdessä maistelleet hänen tuomisiaan. Hän tuli sisään ja tarjosi nytkin
ryyppyä. Sanoin hänelle, etten juonut enää ja että olin tullut uskoon. Mies hämmästyi, mutta
kysyi: "Saanko minä ottaa?" "Ota vaan", vastasin. Istuin hänen seuranaan ja levylautasella
soivat hengelliset laulut. "Mikä sinulle tuli, että sinä uskoon tulit?" hän kyseli. Ja minä
kerroin.
Olin miettinyt tapaa, jolla kertoisin omille vanhemmilleni uskoontulostani. Isäni kohdalla koin
kertomisen paljon vaikeampana. Siinä kun istuimme olohuoneessa, ulko-ovi kävi, isäni
koputti hiljaa oveen ja astui huoneeseen. Vieraani sanoi hänelle: "Kuule Martti, oletko sinä
kuullut, että Heikki on tullut uskoon?" "Vai niin", sai isä sanottua siihen ja lähti
silminnähden hämmentyneenä takaisin yläkertaan.
Me jatkoimme keskustelua uskosta. Viimein vieras alkoi tehdä lähtöä ja lupasin viedä hänet
takaisin Kuusankoskelle. Autossa hän kysyi: "Voisinkohan minä saada saman, minkä sinä
olet saanut?"
"Kyllä sinä voit sen löytää, koska minäkin sen löysin", vastasin. Kyyneliä pyyhkien hän nousi
autosta, kun pääsimme perille.
* * *
Huomasin itsessäni suuren muutoksen. Sen lisäksi, että kirosanat pyyhittiin pois, heräsi
myös kauan nukuksissa ollut omatuntoni. Minulla oli suuri kaipaus säilyttää löytämäni aarre
ja varjella sydämeni puhtaana. Tämä huomattiin pian myös työmaalla. Lähelläni olevat
työtoverit siistivät puheitaan, ja jos sattui kirosana tulemaan, niin seuraava sana oli
"anteeksi".
Olin korviani myöten velkaantunut. Maksamattomia laskuja oli mennyt perintään ja
ulosottoon. Koska haluni oli kuitenkin nyt tehdä täyttä totta, marssin Kouvolan
poliisiasemalle ulosottoapulaisen juttusille. Sisälle päästyäni kerroin tulleeni uskoon ja
ilmoitin haluavani hoitaa asiani kuntoon lähitulevaisuudessa. Ulosottoapulainen hymyili ja
toivotti minulle onnea ja siunausta uuteen elämään. "Minäkin olen uskovainen", hän sanoi.
Ihmeellisellä tavalla Jumala johdatteli elämääni. Hänen avullaan sain menneisyyttäni
korjattua ja asioita selvitettyä.
Pirjo iloitsi uskoontulostani. Yhtäkkiä meillä oli yhteinen usko ja sydämen puhtaus.
Vapaa-aikana kuljimme kokouksissa aina kun se oli mahdollista. Saatoimme käydä samana
päivänä kolmessakin eri tilaisuudessa. Missä vain Jumalan sanaa julistettiin, sinne sydän
kaipasi. Minulla oli suuri kaipaus kuulla lisää Herrastani. Muuan sisar toi muovikassillisen
hengellisissä kokouksissa äänitettyjä c-kasetteja. Niitä kuuntelimme aina silloin, kun
kokouksia ei ollut.
Viihdyimme toistemme seurassa hengellisiä lauluja ja puhekasetteja kuunnellen. Pirjolla oli
levysoitin, jossa soivat taivaalliset säveleet. Yhteisellä ajankäytöllämme oli tiukat rajat.
Tullessani sytytettiin tuikkukynttilä palamaan, ja kun se sammui, oli aika lähteä omaan kotiini.
Tuo kynttilä paloi levysoittimen yllä hyllyssä, ja me kuuntelimme usein lauluja soittimen
edessä lattialla. Jumalan Henki oli voimakkaasti läsnä noissa hetkissä. Joskus kynttilän
liekkikin tuntui elävän musiikin tahdissa. Se saattoi venyä kymmensenttiseksi ja jopa
irtautua sydämestään keinuessaan sävelten mukana. Kun laulu loppui, liekki palasi jälleen
oikealle paikalleen ja kokoonsa.
Saimme yhdessä kokea paljon Jumalan hyvyyttä ja suoranaisia ihmeitä ja rukousvastauksia.
Usein hämmästelin, kuinka Jumala niin tarkasti huomioi elämäämme. Uskoni Häneen
vahvistui vahvistumistaan.
Jouluaattoa vietin yksin kodissani. Olin siivonnut ja sytyttänyt pöydälle kynttilöitä. Olin
rukouksessa, niin kuin usein, samalla paikalla lattialla, jossa Herra minut armahti. Avasin
siinä pientä pakettia, jonka Pirjo oli antanut minulle joululahjaksi. Paperista löytyi pieni,
vaalea kangaspussi, ikäänkuin säkki pienoiskoossa. Se oli varustettu punaisella nauhalla ja
tekstillä: "Pieni pussillinen rakkautta."
Pussin sisällä oli pieni kirjanen, johon oli jokaista päivää varten merkitty Raamatun jae.
Avasin, tai oikeammin sanottuna tuo kirjanen avautui kohdalta, jossa oli Jumalan Sana
minulle. Laitoin kirjan kiinni, mutta taas se avautui samalta kohden. Luin uudelleen tuon
jakeen:
Jes 6:8 "Ja minä kuulin Herran äänen sanovan: "Kenenkä minä lähetän? Kuka menee meidän
puolestamme?" Minä sanoin: "Katso, tässä minä olen, lähetä minut."
Koin tuon kysymyksen tulevan kohti ja sain sanotuksi profeetan lailla: "Herra, katso, tässä
minä olen, lähetä minut."
Ensimmäisiä lähetysmatkojani oli sitten matka vanhainkotiin isoäitiäni Miinaa katsomaan.
Hän oli jo kovin väsynyt, mutta ilahtui tulostamme. "Pitääkö se paikkansa, mitä olen kuullut,
että olet tullut uskoon?" hän kysyi katsoen minua tarkkaavaisesti. "Kyllä se pitää. Olen
antanut elämäni Jeesukselle!" Sen kuultuaan Miina paukautti kämmenensä yhteen ja
huudahti: "Hallelujaa, kiitos Jumalalle!"
"Laulakaa nyt mummolle joku laulu", hän kehotti sitten ja ojensi hengellistä laulukirjaa. En
vielä juurikaan tuntenut hengellisiä lauluja, mutta yksi löytyi, ja pian vanhainkodin
huoneessa kaikui vanha virsi: "Auki nyt on kädet Jeesuksen aivan, myös sinut helmaansa
sulkeakseen!"
Pirjo oli saanut runon Miinalle. Hän punnitsi ja arvioi sitä pitkään Herran edessä, kunnes
siihen päätyivät ne sanat, jotka siihen oli tarkoitettu.
Runo Miina-mummolle!
Kun päivämme vierivät vuodesta vuoteen,
kun vaihtuvi aamu ja ilta.
Siihen mahtuvi murheet muistoineen,
sekä ilosta sykkivä rinta.
Sitä tänään mielessäin katsoa saan,
miten värikäs on elämän raita
ja kaikesta kiittää vain Vapahtajaa,
jolta saatu tie on kaita.
Katson korkeuteen, ylös kirkkauteen,
minne piirtyvi elämän nauha.
Siellä kohdata saan Hänen rakkauttaan,
tunnen rinnassain; syvä on rauha.
Laulu ja runo koskettivat. "Jeesuksen kädet on jo minulle avatut", Miina sanoi. En ole
montaakaan niin onnellisen näköistä nähnyt, olinhan vuosikymmenten rukouksien
vastauksena hänen silmäinsä edessä. Pääsiäisaamuna Miina sitten muutti Jeesuksen
maahan. Hän sai nähdä vuosikymmenten rukouksien täyttyvän kohdallani ja sen kaukaisen
profetian "sinusta tulee vielä Jumalan pappi" toteutuvan.
Pieni pussillinen rakkautta sisälsi minulle kutsun Jumalan valtakunnan työhön. Taisipa siinä
samassa olla pala Pirjonkin sydäntä, sillä Herra antoi meidät toinen toisillemme.
Olin huomannut kiintyväni Pirjoon yhä enemmän. Viihdyimme yhdessä ja meillä oli yhteinen
usko ja rakkaus Jeesukseen. Yhä useammin huomasin pohtivani omaa elämääni ja
tulevaisuuttani. Olisiko niin, että Herra haluaisi yhdistää meidät? Tarkoittiko Pirjolle saatu
profetia minua vai kenties jotakin toista? Onko Jumalan tahto kohdallani antaa eronneen
uudelleen avioitua?
Otin nämä kysymykset vakavasti ja samalla tutkin tunteitani. Minulle merkitsi ainoastaan se,
että saisin pysyä Jeesuksen omana ja Hänen suunnitelmassaan. Miten saisin selville
johdatuksen näin tärkeässä elämänvaiheessa?
Olin rukouksessa oppinut jo hieman kyselemään Herralta ja asettamaan erilaisia merkkejä,
jotka toteutuessaan näyttivät suuntaa ja valoa askeliini.
Eräänä talvisena päivänä työmaalla alkoi tapahtua. Toistuvasti päivän edetessä törmäsin eri
yhteyksissä lukuun kaksikymmentäkolme. Uudelleen ja uudelleen tuo luku toistui. Ihmettelin
mielessäni, mitä ihmettä tämä tarkoittaa. Olin arkisissa töissäni kaupan lihankäsittely- ja
pakkaustiloissa. "Herra, mitä tuo luku tarkoittaa, mitä sinä tahdot puhua tuon numeron
kautta? Jos luku on Sinusta, niin anna minun vielä ihan kuulevilla korvilla kuulla tuo luku!"
Tuskin olin ajatellut ajatukseni loppuun, kun heiluriovi avautui. Esimieheni tuli lievästi
kiihtyneen oloisena eteeni: "Heikki, tiedätkö, KooKoo on voittanut kaksikymmentäkolme
peliä, ja nyt ne hävisi!" Sanottuaan tuon hän kääntyi kannoillaan, heiluriovi heilahti, ja hän
oli mennyt.
Minun sisälläni myllersi. Herra vastasi kirjaimellisesti ajatuksessa lausuttuun rukoukseen!
Paikallisen jääkiekkoseuran, Kouvolan Kiekon, voittoputki oli katkennut juuri tuon päivän
uutiseksi.
Hieman myöhemmin pakkasin karjalanpaistilihoja valkeille styrox-alustoille. Puolet
possukuutiota ja puolet raavasta. Erikokoisia pakkauksia. Kun useampi pakkaus oli valmiina,
asetuin pakkauskoneen ääreen ja laitoin pakkauksen toisensa perään kuljettimelle, joka
kierrätti pakkauksen aina kelmutettuna takaisin hinnoittelua varten. Koneen vieressä oli
hinnoitteluvaaka, josta printattu hintalappu tulostui kuhunkin tuotteeseen.
Siinä arkista työtä tehdessäni koin sisälläni, että nyt voisin kysyä Herralta seurustelustamme.
Koin tuon hetken pyhänä ja hieman pelottavanakin, olihan koko tulevaisuus ikään kuin
kämmenellä. "Herra, jos se on sinun tahtosi, että menen Pirjon kanssa kihloihin, niin olkoon
seuraavassa pakkauksessa, jonka pakkauskoneen kautta vaakalle nostan, tuo luku
kaksikymmentäkolme."
Asetin pakkauksen koneeseen, ja se tuli ulos kelmutettuna. Laskin sen vaakalle. Vaakan
printteri rätisi ja tulosti etiketin; tuotteen hinnaksi tuli 23 markkaa ja 23 penniä! En saata
ihmissanoin kuvata sisälläni olleita tunteita, kun katsoin valmista etikettiä.
Mistä mahtoikaan ajatus "se on vain sattumaa" tulla mieleeni, en tiedä, mutta ajatuksen
vaikutuksesta kysyin Herralta uudelleen saman kysymyksen, kun lähetin seuraavan paketin
matkaan. Sitä mukaa kun läheni hetki, jolloin vaaka antaisi printatun etiketin, vahvistui
minussa usko elävään Jumalaan ja Hänen tahtoonsa. Toisenkin paketin hintatiedot olivat
täysin samat. 23 markkaa ja 23 penniä.
Näissä kaupan vaakoissa on kahden gramman jakoväli, ja näin ollen äärimmäisen
harvinaista, että sama luku toistuisi kahdesti peräkkäin, varsinkin kun jokainen rasia oli
käsin pakattu etukäteen valmiiksi. Olipa minulla Pirjolle kerrottavaa, kun tapasimme
seuraavan kerran!
Pirjo oli myös omalla tahollaan tullut samanlaiseen sisäiseen ratkaisuun, että Jumala oli
yhdistämässä meitä toisiimme. Pitkän iltavuoron ja työpäivän päätteeksi kihlauduimme
Jumalan kasvojen edessä 23. päivä helmikuuta kello 23:23.
Tarjoillessamme kihlajaiskakkua työmaalla, oli somistaja luvusta mitään tietämättä piirtänyt
kakun viereen onnittelupahviin kaksikymmentäkolme punaista sydäntä!
myös kauan nukuksissa ollut omatuntoni. Minulla oli suuri kaipaus säilyttää löytämäni aarre
ja varjella sydämeni puhtaana. Tämä huomattiin pian myös työmaalla. Lähelläni olevat
työtoverit siistivät puheitaan, ja jos sattui kirosana tulemaan, niin seuraava sana oli
"anteeksi".
Olin korviani myöten velkaantunut. Maksamattomia laskuja oli mennyt perintään ja
ulosottoon. Koska haluni oli kuitenkin nyt tehdä täyttä totta, marssin Kouvolan
poliisiasemalle ulosottoapulaisen juttusille. Sisälle päästyäni kerroin tulleeni uskoon ja
ilmoitin haluavani hoitaa asiani kuntoon lähitulevaisuudessa. Ulosottoapulainen hymyili ja
toivotti minulle onnea ja siunausta uuteen elämään. "Minäkin olen uskovainen", hän sanoi.
Ihmeellisellä tavalla Jumala johdatteli elämääni. Hänen avullaan sain menneisyyttäni
korjattua ja asioita selvitettyä.
Pirjo iloitsi uskoontulostani. Yhtäkkiä meillä oli yhteinen usko ja sydämen puhtaus.
Vapaa-aikana kuljimme kokouksissa aina kun se oli mahdollista. Saatoimme käydä samana
päivänä kolmessakin eri tilaisuudessa. Missä vain Jumalan sanaa julistettiin, sinne sydän
kaipasi. Minulla oli suuri kaipaus kuulla lisää Herrastani. Muuan sisar toi muovikassillisen
hengellisissä kokouksissa äänitettyjä c-kasetteja. Niitä kuuntelimme aina silloin, kun
kokouksia ei ollut.
Viihdyimme toistemme seurassa hengellisiä lauluja ja puhekasetteja kuunnellen. Pirjolla oli
levysoitin, jossa soivat taivaalliset säveleet. Yhteisellä ajankäytöllämme oli tiukat rajat.
Tullessani sytytettiin tuikkukynttilä palamaan, ja kun se sammui, oli aika lähteä omaan kotiini.
Tuo kynttilä paloi levysoittimen yllä hyllyssä, ja me kuuntelimme usein lauluja soittimen
edessä lattialla. Jumalan Henki oli voimakkaasti läsnä noissa hetkissä. Joskus kynttilän
liekkikin tuntui elävän musiikin tahdissa. Se saattoi venyä kymmensenttiseksi ja jopa
irtautua sydämestään keinuessaan sävelten mukana. Kun laulu loppui, liekki palasi jälleen
oikealle paikalleen ja kokoonsa.
Saimme yhdessä kokea paljon Jumalan hyvyyttä ja suoranaisia ihmeitä ja rukousvastauksia.
Usein hämmästelin, kuinka Jumala niin tarkasti huomioi elämäämme. Uskoni Häneen
vahvistui vahvistumistaan.
Jouluaattoa vietin yksin kodissani. Olin siivonnut ja sytyttänyt pöydälle kynttilöitä. Olin
rukouksessa, niin kuin usein, samalla paikalla lattialla, jossa Herra minut armahti. Avasin
siinä pientä pakettia, jonka Pirjo oli antanut minulle joululahjaksi. Paperista löytyi pieni,
vaalea kangaspussi, ikäänkuin säkki pienoiskoossa. Se oli varustettu punaisella nauhalla ja
tekstillä: "Pieni pussillinen rakkautta."
Pussin sisällä oli pieni kirjanen, johon oli jokaista päivää varten merkitty Raamatun jae.
Avasin, tai oikeammin sanottuna tuo kirjanen avautui kohdalta, jossa oli Jumalan Sana
minulle. Laitoin kirjan kiinni, mutta taas se avautui samalta kohden. Luin uudelleen tuon
jakeen:
Jes 6:8 "Ja minä kuulin Herran äänen sanovan: "Kenenkä minä lähetän? Kuka menee meidän
puolestamme?" Minä sanoin: "Katso, tässä minä olen, lähetä minut."
Koin tuon kysymyksen tulevan kohti ja sain sanotuksi profeetan lailla: "Herra, katso, tässä
minä olen, lähetä minut."
Ensimmäisiä lähetysmatkojani oli sitten matka vanhainkotiin isoäitiäni Miinaa katsomaan.
Hän oli jo kovin väsynyt, mutta ilahtui tulostamme. "Pitääkö se paikkansa, mitä olen kuullut,
että olet tullut uskoon?" hän kysyi katsoen minua tarkkaavaisesti. "Kyllä se pitää. Olen
antanut elämäni Jeesukselle!" Sen kuultuaan Miina paukautti kämmenensä yhteen ja
huudahti: "Hallelujaa, kiitos Jumalalle!"
"Laulakaa nyt mummolle joku laulu", hän kehotti sitten ja ojensi hengellistä laulukirjaa. En
vielä juurikaan tuntenut hengellisiä lauluja, mutta yksi löytyi, ja pian vanhainkodin
huoneessa kaikui vanha virsi: "Auki nyt on kädet Jeesuksen aivan, myös sinut helmaansa
sulkeakseen!"
Pirjo oli saanut runon Miinalle. Hän punnitsi ja arvioi sitä pitkään Herran edessä, kunnes
siihen päätyivät ne sanat, jotka siihen oli tarkoitettu.
Runo Miina-mummolle!
Kun päivämme vierivät vuodesta vuoteen,
kun vaihtuvi aamu ja ilta.
Siihen mahtuvi murheet muistoineen,
sekä ilosta sykkivä rinta.
Sitä tänään mielessäin katsoa saan,
miten värikäs on elämän raita
ja kaikesta kiittää vain Vapahtajaa,
jolta saatu tie on kaita.
Katson korkeuteen, ylös kirkkauteen,
minne piirtyvi elämän nauha.
Siellä kohdata saan Hänen rakkauttaan,
tunnen rinnassain; syvä on rauha.
Laulu ja runo koskettivat. "Jeesuksen kädet on jo minulle avatut", Miina sanoi. En ole
montaakaan niin onnellisen näköistä nähnyt, olinhan vuosikymmenten rukouksien
vastauksena hänen silmäinsä edessä. Pääsiäisaamuna Miina sitten muutti Jeesuksen
maahan. Hän sai nähdä vuosikymmenten rukouksien täyttyvän kohdallani ja sen kaukaisen
profetian "sinusta tulee vielä Jumalan pappi" toteutuvan.
Pieni pussillinen rakkautta sisälsi minulle kutsun Jumalan valtakunnan työhön. Taisipa siinä
samassa olla pala Pirjonkin sydäntä, sillä Herra antoi meidät toinen toisillemme.
Olin huomannut kiintyväni Pirjoon yhä enemmän. Viihdyimme yhdessä ja meillä oli yhteinen
usko ja rakkaus Jeesukseen. Yhä useammin huomasin pohtivani omaa elämääni ja
tulevaisuuttani. Olisiko niin, että Herra haluaisi yhdistää meidät? Tarkoittiko Pirjolle saatu
profetia minua vai kenties jotakin toista? Onko Jumalan tahto kohdallani antaa eronneen
uudelleen avioitua?
Otin nämä kysymykset vakavasti ja samalla tutkin tunteitani. Minulle merkitsi ainoastaan se,
että saisin pysyä Jeesuksen omana ja Hänen suunnitelmassaan. Miten saisin selville
johdatuksen näin tärkeässä elämänvaiheessa?
Olin rukouksessa oppinut jo hieman kyselemään Herralta ja asettamaan erilaisia merkkejä,
jotka toteutuessaan näyttivät suuntaa ja valoa askeliini.
Eräänä talvisena päivänä työmaalla alkoi tapahtua. Toistuvasti päivän edetessä törmäsin eri
yhteyksissä lukuun kaksikymmentäkolme. Uudelleen ja uudelleen tuo luku toistui. Ihmettelin
mielessäni, mitä ihmettä tämä tarkoittaa. Olin arkisissa töissäni kaupan lihankäsittely- ja
pakkaustiloissa. "Herra, mitä tuo luku tarkoittaa, mitä sinä tahdot puhua tuon numeron
kautta? Jos luku on Sinusta, niin anna minun vielä ihan kuulevilla korvilla kuulla tuo luku!"
Tuskin olin ajatellut ajatukseni loppuun, kun heiluriovi avautui. Esimieheni tuli lievästi
kiihtyneen oloisena eteeni: "Heikki, tiedätkö, KooKoo on voittanut kaksikymmentäkolme
peliä, ja nyt ne hävisi!" Sanottuaan tuon hän kääntyi kannoillaan, heiluriovi heilahti, ja hän
oli mennyt.
Minun sisälläni myllersi. Herra vastasi kirjaimellisesti ajatuksessa lausuttuun rukoukseen!
Paikallisen jääkiekkoseuran, Kouvolan Kiekon, voittoputki oli katkennut juuri tuon päivän
uutiseksi.
Hieman myöhemmin pakkasin karjalanpaistilihoja valkeille styrox-alustoille. Puolet
possukuutiota ja puolet raavasta. Erikokoisia pakkauksia. Kun useampi pakkaus oli valmiina,
asetuin pakkauskoneen ääreen ja laitoin pakkauksen toisensa perään kuljettimelle, joka
kierrätti pakkauksen aina kelmutettuna takaisin hinnoittelua varten. Koneen vieressä oli
hinnoitteluvaaka, josta printattu hintalappu tulostui kuhunkin tuotteeseen.
Siinä arkista työtä tehdessäni koin sisälläni, että nyt voisin kysyä Herralta seurustelustamme.
Koin tuon hetken pyhänä ja hieman pelottavanakin, olihan koko tulevaisuus ikään kuin
kämmenellä. "Herra, jos se on sinun tahtosi, että menen Pirjon kanssa kihloihin, niin olkoon
seuraavassa pakkauksessa, jonka pakkauskoneen kautta vaakalle nostan, tuo luku
kaksikymmentäkolme."
Asetin pakkauksen koneeseen, ja se tuli ulos kelmutettuna. Laskin sen vaakalle. Vaakan
printteri rätisi ja tulosti etiketin; tuotteen hinnaksi tuli 23 markkaa ja 23 penniä! En saata
ihmissanoin kuvata sisälläni olleita tunteita, kun katsoin valmista etikettiä.
Mistä mahtoikaan ajatus "se on vain sattumaa" tulla mieleeni, en tiedä, mutta ajatuksen
vaikutuksesta kysyin Herralta uudelleen saman kysymyksen, kun lähetin seuraavan paketin
matkaan. Sitä mukaa kun läheni hetki, jolloin vaaka antaisi printatun etiketin, vahvistui
minussa usko elävään Jumalaan ja Hänen tahtoonsa. Toisenkin paketin hintatiedot olivat
täysin samat. 23 markkaa ja 23 penniä.
Näissä kaupan vaakoissa on kahden gramman jakoväli, ja näin ollen äärimmäisen
harvinaista, että sama luku toistuisi kahdesti peräkkäin, varsinkin kun jokainen rasia oli
käsin pakattu etukäteen valmiiksi. Olipa minulla Pirjolle kerrottavaa, kun tapasimme
seuraavan kerran!
Pirjo oli myös omalla tahollaan tullut samanlaiseen sisäiseen ratkaisuun, että Jumala oli
yhdistämässä meitä toisiimme. Pitkän iltavuoron ja työpäivän päätteeksi kihlauduimme
Jumalan kasvojen edessä 23. päivä helmikuuta kello 23:23.
Tarjoillessamme kihlajaiskakkua työmaalla, oli somistaja luvusta mitään tietämättä piirtänyt
kakun viereen onnittelupahviin kaksikymmentäkolme punaista sydäntä!
* * *
Kuljin Ruokolanjärven jäällä Uudessakaupungissa. Vuosia oli kulunut siitä hetkestä, kun
Herran kutsuun vastasin. Käsittämättömän ihmeellinen ja mielenkiintoinen on ollut matka,
jolle Herra lähetti.
Harmaassa talvisäässä järven jäällä hyppeli yksinäinen varis. Siipirikkoinen sekin. Minun tuli
sitä sääli, kun katsoin, miten se veti toista siipeään pitkin jään pintaa. Kuljin kauppamatkaa ja
ulkoilureittiä jään yli päivittäin ja tutustuin tuohon varikseen. Minulla oli mukanani milloin
leipää, milloin palanen pullaa sille annettavaksi. Joskus olin painellut myös pähkinöitä pullan
sisään ravinnoksi talven pakkasiin. Varis oppi tunnistamaan tuloni ja hyppeli näkösälle, kun
saavuin. Joskus kutsuin sitä nimeltä, kun sitä ei näkynyt. "Hei Varis, missä sinä olet?"
Jotain samankaltaista armon hyvyyttä koen saaneeni itsekin osakseni. Herra hoiti minua
pitkästä pimeydestä ja toi kylmästä valoon ja lämpöön. Kun kevätaurinko sulatteli lumia,
varis oli parantunut. Minulle nousi kyyneleet silmiin, kun näin sen lentävän puun oksalle.
Vielä kerran myöhemmin se tuli kaupungilla tervehtimään, kun olin autoni vierellä. Se kävi
ikään kuin kiittämässä talviruokinnasta.
Siipirikko poloinen, nyt usko Jeesukseen, Hän voi kaiken muuttaa ennalleen.
Jos vain tunnustat sä syntis, Herra armahtaa, synnin paulat silloin katkeaa.
Sun elämäsi suruinen, se uuden suunnan saa, synnin orja entinen nyt kiittää Jumalaa.
Ja jälleen lailla lintusen voi ylös kohota, ja Jeesuksen rakkahan pilvissä kohdata.
Ystäväni, sinä, joka olet lukenut tämän todistukseni Jumalan muuttavasta voimasta, sanon
sinulle:
Jos koet Herran kutsuvan sinua, älä viivyttele, vaan rukoile Häntä avuksesi. Herra kutsuu
sinua voidakseen antaa syntisi anteeksi ja saadakseen sinut lapsekseen.
Jumalalla on unelma sinua varten. Puhdas sydän ja Hänen apunsa täällä alhaalla sekä kerran
Taivaassa Hänen luonaan. Saako Hänen unelmansa sinussa toteutua?
Voit lähestyä Herraa esimerkiksi seuraavan rukouksen sanoin:
Pyhä Jumala! Anna minulle minun syntini anteeksi. Olen rikkonut tahtoasi vastaan ja pitänyt
halpana Pyhyytesi lait. Kadun syntejäni. Anna minulle armahduksesi, Poikasi Jeesuksen
Kristuksen tähden.
Kiitos, että nyt saan antaa elämäni sinun käsiisi ja uskoa kaikki syntini sovitetuiksi.
Herran kutsuun vastasin. Käsittämättömän ihmeellinen ja mielenkiintoinen on ollut matka,
jolle Herra lähetti.
Harmaassa talvisäässä järven jäällä hyppeli yksinäinen varis. Siipirikkoinen sekin. Minun tuli
sitä sääli, kun katsoin, miten se veti toista siipeään pitkin jään pintaa. Kuljin kauppamatkaa ja
ulkoilureittiä jään yli päivittäin ja tutustuin tuohon varikseen. Minulla oli mukanani milloin
leipää, milloin palanen pullaa sille annettavaksi. Joskus olin painellut myös pähkinöitä pullan
sisään ravinnoksi talven pakkasiin. Varis oppi tunnistamaan tuloni ja hyppeli näkösälle, kun
saavuin. Joskus kutsuin sitä nimeltä, kun sitä ei näkynyt. "Hei Varis, missä sinä olet?"
Jotain samankaltaista armon hyvyyttä koen saaneeni itsekin osakseni. Herra hoiti minua
pitkästä pimeydestä ja toi kylmästä valoon ja lämpöön. Kun kevätaurinko sulatteli lumia,
varis oli parantunut. Minulle nousi kyyneleet silmiin, kun näin sen lentävän puun oksalle.
Vielä kerran myöhemmin se tuli kaupungilla tervehtimään, kun olin autoni vierellä. Se kävi
ikään kuin kiittämässä talviruokinnasta.
Siipirikko poloinen, nyt usko Jeesukseen, Hän voi kaiken muuttaa ennalleen.
Jos vain tunnustat sä syntis, Herra armahtaa, synnin paulat silloin katkeaa.
Sun elämäsi suruinen, se uuden suunnan saa, synnin orja entinen nyt kiittää Jumalaa.
Ja jälleen lailla lintusen voi ylös kohota, ja Jeesuksen rakkahan pilvissä kohdata.
Ystäväni, sinä, joka olet lukenut tämän todistukseni Jumalan muuttavasta voimasta, sanon
sinulle:
Jos koet Herran kutsuvan sinua, älä viivyttele, vaan rukoile Häntä avuksesi. Herra kutsuu
sinua voidakseen antaa syntisi anteeksi ja saadakseen sinut lapsekseen.
Jumalalla on unelma sinua varten. Puhdas sydän ja Hänen apunsa täällä alhaalla sekä kerran
Taivaassa Hänen luonaan. Saako Hänen unelmansa sinussa toteutua?
Voit lähestyä Herraa esimerkiksi seuraavan rukouksen sanoin:
Pyhä Jumala! Anna minulle minun syntini anteeksi. Olen rikkonut tahtoasi vastaan ja pitänyt
halpana Pyhyytesi lait. Kadun syntejäni. Anna minulle armahduksesi, Poikasi Jeesuksen
Kristuksen tähden.
Kiitos, että nyt saan antaa elämäni sinun käsiisi ja uskoa kaikki syntini sovitetuiksi.
* * *
Kun olimme kihlautuneet
helmikuussa 1987, niin
jo huhtikuun alussa
solmimme Jumalan
edessä avioliiton.
Herra avasi meille oven
hengelliseen työhön,
ja "Pyhät matkat" alkoivat
suuntautua lähelle ja
kauemmas.
Herran meille antamat
lapset, Hanne ja Juha,
saivat kasvaa kodissa,
joka oli kokonaan
erilainen kun oman
lapsuuteni koti. Olen
Jumalalle kiitollinen siitä,
että olemme saaneet
perheenä palvella elävää
Jumalaa.
helmikuussa 1987, niin
jo huhtikuun alussa
solmimme Jumalan
edessä avioliiton.
Herra avasi meille oven
hengelliseen työhön,
ja "Pyhät matkat" alkoivat
suuntautua lähelle ja
kauemmas.
Herran meille antamat
lapset, Hanne ja Juha,
saivat kasvaa kodissa,
joka oli kokonaan
erilainen kun oman
lapsuuteni koti. Olen
Jumalalle kiitollinen siitä,
että olemme saaneet
perheenä palvella elävää
Jumalaa.
| Häämatkalla Israelissa |
| Siipirikosta Jumalan papiksi |